Näin lauloi ennen Pasi Jääskeläinen ja niinhän se ennen olikin. Kekri eli köyri juontaa alkunsa pakanuuden ajoilta ollen silloin uskonnollinen juhlapäivä, jolloin uhrattiin jumalille maan antimia. Myöhemmin muodostui kekristä palvelusväen suuri pääsinpäivä, jolloin vuoden palvelusrinnus aukesi ja alkoi riehakkaan riemun ja ilon römppäviikko.

Kekriaamuna tehtiin tili vuoden palveluspalkasta. Isäntä kutsui kunkin palvelijan, jos palvelijoita oli useampia, kunkin vuorollaan omaan kamariinsa, jossa tilit selviteltiin. Sitä ennen kuitenkin piiat tekivät vielä navettatyöt ja rengit ruokkivat hevoset sekä puhdistivat tallin. Aamiaisen syötyä tarjosivat palvelijat isäntäväelleen nisukahvit, mikäli välit olivat pysyneet vuoden aikana hyvinä. Jos paikkakunta oli kaupungin läheisyydessä, matkustivat niin piiat kuin rengitkin sinne ostamaan mahdollisilla säästörahoillaan kaikenlaista tarvittavaa kampetta sekä naiset lisäksi ”kompiaisia”, omenia ym. makeisia ja miehet viinaa. Sitten palattiin kotikylään, jossa alkoi riehakas viikon, parin, kolmenkin, miten itse kukin römppää piti, riehakas riemunpito. Tanssittiin riihissä ja pirteissä, usein ulkona kentilläkin. Tanssittiin päivin ja öisin. Miesten pitkävartiset tupsuniekat pieksut narisivat ja naisten mustat anturakengät kalisivat tanssilattioilla. Usein oli näissä tanssitilaisuuksissa saatavana kahvia nisusten kanssa ja viinaa sekä olutta. Edellistä nautitsivat etupäässä naiset, jälkimmäistä miehet. Mutta vaikka viinaa viljeltiin, varottiin näyttämästä humalaiselta, tappeluita tapahtui harvoin, murhia vielä harvemmin.

Joka halusi, sai olla entisessä palveluspaikassaan ilman työvelvollisuutta römppäviikonkin. Useimmiten kuitenkin naiset auttelivat emäntiä varsinkin navettatöissä, miehet isäntiä hevosten hoidossa.

Palvelijain pestaus seuraavaksi vuodeksi tapahtui tavallisesti jo hyvissä ajoin ennen kekriä, jopa jo Mikkelinaikoihin ja ennemminkin. Mutta ei aina, vaan saattoi joku olla ilman palveluspaikkaa vielä römppäviikollakin. Mikäli oli tällaisesta mieshenkilöstä kysymys, kulki tämä taloissa, joissa tiesi renkiä tarvittavan, istahti penkille ja löi kämmenellään kaikuvasti saappaansa varteen, mikä oli merkki, että hän oli halukas rengiksi rupeamaan, mikäli palkoista sovittaisiin. Ja useinhan niistä sovittiinkin, sillä kaikkina aikoina on renkien ja piikojen palkoilla ollut omat rajahintansa. Sovintoon päästyä maksoi palvelijan ottaja pestin, joka oli tavallisesti 5–10 mk sopimuksen mukaan. Toiset isännät vähensivät pestin vuosipalkasta, toiset antoivat sen ylimääräisenä palkkana, sekin sopimuksen mukaan.

Palkat ovat eri aikoina olleet erilaiset, mutta aina ovat niihin kuuluneet ns. vuosivärkit, jotka nekin ovat eri aikoina olleet erilaiset. Niinpä kotipolton aikana vuosivärkkeihin kuului määrätty määrä viinaa. Vitsiä tietenkin on, että Oulujokivarressa palvelijat pestiä ottaessaan olisivat vaatineet, ettei tarvitsisi joka päivä syödä lohta.

Saadaksemme kuulla joitakin esimerkkejä eri ikäkausien palkoista haastattelimme eräitä entisiä renkejä ja piikoja. Suunnistauduimme aluksi Vesa Iikan uuteen taloon, jonka sen rakentaja Iikan poikapuoli kuuluu ristineen ”kahden markan huvilaksi”. – Ja todellakin, jonkinlainen funkistyylinen huvilahan tämä Iikan talo on.

Iikka on perunoita eli meikäläisittäin pottuja kuorimassa, anteeksi rapaamassa, meidän tullessamme ja niin työssään kiinni, ettei huomaa tuloamme ennen kuin teemme hyvän päivän, jolloin lausahtaa ”koh, kaimako se on.”

Iikka on suuri elämänfilosofi, joka vain viheltelee maailman toilauksille. Hän voisi laulaa kuten kirjailija Pentti Haanpää hyvällä tuulella ollessaan ”En ole itseäni rasittanut liikanaisella työllä”.

Muistelemme aluksi muinaisia. Lapsuuskodistaan turpasmökistä siellä Niemelän Haminakujan varrella Iikka lausahtaa ”oli se sekin maja, kun kerrankin katto putosi ja seinä kaatui” – Kun sitten kysäisemme Iikan poikalukua, rupeaa kaima laskemaan ”Jaakko yksi, Sulo toinen, Pentti kolmas, Antti neljäs, mutta siihen laskeminen jää ja hän tunnustaa ”en oo tullut sitä aatelleeksi”. Ja kun Pentti-poika, joka penkillä istuen on hymyillen kuunnellut keskusteluamme, ilmoittaa ”viis niitä on”, epäilee Iikka ”eikö niitä oo kuus?” Pentti se myös ilmoittaa tämän heidän huvilansa olevan väliaikaisen ja että talvella kerätään hirsiä ja ensi kesänä rakennetaan oikea hirsitalo. Mutta kaima ei oikein tykkää poikansa keskusteluun sekaantumisesta ja komentaa ”meehän vettä hakemaan, että pääsen rallin tekoon.” Selittää meille ”pittää tehä ralleja, kun ei oo muutakaan tienestiä”. Mutta kun Pentti ei pidä kiirettä, istuu vain ja hymyilee, uudistaa kaima komennuksensa ”koh, koh, mee nyt”. Ja monta kertaa täytyy isä-Iikan uudistaa tämä komennus, ennen kuin Pentti-poika tottelee. Pentti näyttää olevan isänsä poika siinä suhteessa, ettei rasita itseään liiallisella työllä.

On Iikka, joka on nyt 66 vuoden vanha, ollut kuitenkin renkinä kolme vuotta, Sunilassa, Matturilla ja Kestilässä, vuoden kussakin ja saanut palkkaa 150 mk sekä vuosivärkit. Römpänviettokyselyymme vastaa kaima lakoonisesti ”sitä juotiin ja tanssattiin”. Jätämme hyvästit ja kaima toivottaa ”pistäyhän porisemassa vastakin.”

Iikan lähin naapuri on ikätoverimme ja lapsuuskaverimme silloinen Bisin, nykyinen Saarelan Heikki, jonka kanssa avojaloin juosta vilistettiin näitä kankaita, poimittiin hilloja Torikan rämeeltä ja vatukoita Kakurin, Pietilän y.m. vainioilta. Eivät silloin kävyt ja hakoneulaset haitanneet avojalkaisia poikaraasuja, mutta joskus iskettiin varvas kiveen ja usein saatiin kutisevat varessaappaat. Heikki näkyy harrastavan vielä vanhaa puuteperäläistä turpaskulttuuria, sillä hänellä on turpasnavetta ja turpassauna. Turpasnavetta on myös naapurillaan Pöppilän isännällä, Martinkaupin Heikilläkin. Ja kun vielä mainitsemme, että Vesa Iikka on aloittanut huvilansa vuorauksen turppailla ja että hänelläkin on turpassauna, muuten aivan liivintaskukokoa – voimme todeta, että vanha turpaskulttuuri elää vieläkin osittain Puuteperällä.

Seuraava etappimme on Myllylä, joka ei kuulu Puuteperään, vaan on myöhäissyntyisempi metsätalo. Talon isäntä, lähes 76-vuotias Mylly-Jussi alias Juho Ruonakoski on navettaa riivaamassa ja pudottautuu riivaustelineeltä kuin nuori poika. Käydään pirttiin, jossa Eero-pojalla on juuri korvike valmistunut. Sen juotua päästään porinan alkuun. Mutta ennen kuin sitä selostamme, esittelemme porinakaverimme.

Mylly-Jussi on niitä miehiä, kuten kaikki Ruonakosket, jotka tekevät mitä tahtovat, silloin kun muut tekevät mitä osaavat. Hän on suutari, kirvesmies, puuseppä ym. Nuorempana hän oli innokas kalastaja, nuottamies ja aikoinaan Lakeuden paras hiihtäjä sijoittautuen palkintosijoille Oulun hiihdossakin.

Mylly-Jussi on ollut renkinä kaikkiaan 6 vuotta, ensin vuoden Kivimäellä ja 5 vuotta kapteeni Ruskolla Virkkulan Pietilässä ja Raahen Ollinsaaressa. Palkkaa sai ensi vuonna 100 mk, lopuksi 300 mk ja vuosivärkit. Lopulta hän olisi saanut palkkaa vaikka kuinka paljon, mutta hän kyllästyi renkinä olemiseen.

– Niin niitä oli ennen römppämiehiä ja römppätansseja, kertoi haastateltavamme.

Itse en ole kuitenkaan ollut erikoinen tanssimies, kaupunkipaikoissa, joissa minua ei tunnettu, joskus tanssasin.

– Narisevissa, pitkävartisissa saappaissa sitä ennen römppäviikolla tanssata rytkytettiin.

– Arvot ovat muuttuneet. Jos ennen omisti 50 mk, oli rahamies. Parasta kangasta maksoi metri 8 mk. Ja niin leveitä olivat senaikaiset vaatemetrit, että kahdesta metristä tuli miehelle puku. Puvun taitto maksoi 3 mk, joten koko puku parhaasta kankaasta tuli maksamaan 19–20 mk. Eikä tällaista pukua tahtonut saada rikki millään. Tiedän sen omasta kokemuksesta, kun Ollinsaaressa ollessani teetin sellaisen puvun.

Myllylän lähin naapuri on Sattuma. Siellä asuu yksinään kehri Kaisa Ritola, eli Rito-Kaisa, oka ensi maaliskuun 4. p:nä täyttää 82 vuotta. Kaisa on hyvin huumorintajuinen ja iloinen ihminen, joka korkeasta iästään huolimatta käy Myllylässä lypsyllä ja leipomassa, poimii marjoja ym. Mutta karttaus ja kehruu on päätyö ja niissä Kaisa onkin mestari, joka on saanut monia ensi palkintoja suurissakin kehruukilpailuissa.

Kielloistamme huolimatta pistää Kaisa kaimansa tulelle ja oikeita pööniä pannuun, sillä ”harvoin minua käyvät vanhat tuttavat tapaamassa”, ja voi kuinka se Kaisan kahvi makean pannukakun kera maistoi.

Kaisa on ollut piikana viidettä vuotta, ensin seppä Anderssonilla Alatemmeksellä, sitten Jurvalassa, Tikkalassa, Ylipään Anttilassa ja pastori Martelinilla. Ensin oli vuosipalkka 40, lopuksi 80 mk ja vuosivärkit, joihin kuului 2 naulaa villoja, 10 kyynärää liinaa, vyöliina (esiliina), huivi, 3 ruojuskengät ja yhdet mustat kengät. Sen aikaisten piikojen työ oli eri raskasta kuin nykyisin, jolloin on vesipumput, jopa ja johdotkin ja sontarattaat. Silloin oli vesi kannettava suurella saavilla korennolla usein kaukanakin, navetasta olevasta kaivosta ja sonta paareilla tunkiolle. Ja päivät olivat pitkät 4:stä aamulla 8:n illalla. Mutta vaikka palkat olivat pienet, lieneekö noilla nykyajankaan palvelijoilla sen kummemmin rahaa.

– Römppää sai pitää siinä talossa, jossa palveli viikon, kaksi, kolme, miten halusi. Limingan Kaupilla tanssittiin koko römppäaika joka päivä. Itse en paljon tanssinut, mutta ollessani 18-vuotias olin marraskuun 2 päivää vasten yöllä tanssamassa. Silloin syttyi Oulu palamaan ja paloi koko seuraavan päivänkin.

Näin jutteli vanha ystävämme Rito-Kaisa ja jutteli vielä paljon muutakin Virkkulan ja Puuteperän asioista. Liksistä, Tuppi-Pekasta (edellisen oikea nimi Pekkala, jälkimmäisen Perttunen). Molemmat olivat pitkäkyntisiä, mutta kun Liksi varasti Tuppi-Pekalta aitaa polttopuiksi, sanoi Pekka Liksille ”vahtaapas sinä tuota aitaasi, etteivät varkaat sitä varasta”, ei Liksi enää koskaan varastanut Pekalta.

Hyvästiä jättäessämme sanoi Kaisa ”sano sisarellesi, että siellä Sattumassa se Kaisa vaan kehrää”.

Niin – kekrin ja römpän merkitys Lakeudella loppui siihen, kun Lahtikais-Heikki ja Mustos-Iikka kuolivat, kuten Mylly-Jussi sanoi.