Lumijoelle, josta ei ole Kalevassa ollut pitkiin aikoihin mitään juttua, matkatessamme poikkesimme aluksi Hirvasniemen Savelan taloon 76-vuotiasta Heikki-isäntää ja hänen yhtä vanhaa, Nivalan Maliskylästä syntyisin olevaa Hedvig (tyttösukunimi Haudanlampi) -emäntää tervehtimään ja vanhoja Lumijoen asioita kuulemaan. Molemmat ovat vanhoja tuttaviamme, joten Hedvig-emäntä pani heti liedelle pannun porisemaan. Savelasta on 3 tytärtä Amerikassa, eikä siinä talossa juoda enää koskaan korviketta, eikä osteta Suomen pistevaatetta – eipä edes nyt luvassa olevaa Herakleen tuomaa kahvia. Eikä eräissä muissakaan taloissa, ei ainakaan siinä, jonne Amerikan paketissa oli äskettäin tullut kokonaista 5 kg kahvia.

Oikeita pyykkärin kuppeja kolmeen kertaan ryypiskellessä luisti tarina mainiosti. Alettiin Hirvasniemen nimestä, josta Savelan vaari oli sitä mieltä, ettei se, kuten tarina kertoo, johdu suinkaan siellä muka ensiksi asuneesta Hirvas-nimisestä lappalaisesta, vaan ensimmäisestä oikeasta suomalaisesta Hirvonen-nimisestä miehestä, joka teki talonsa niemen korkeimmalle kohdalle. Ensimmäisiä Hirvasniemen taloja ovat olleet Mikkola, Seikkala ja Kuokkala.

Savelan vaari on ollut koko ikänsä innokas kalastaja ja niinpä puhe kääntyikin kala-asioihin, joista vaari jutteli seuraavaa:

– Kaloja oli Lumijoen- ja Hirvaslahdessa ennen paljon runsaammin kuin nykyään. Jos silloin olisi ollut yhtä hyvät ja hienolankaiset pellava- ja pumpulikankaiset (joita nykyään ei kuitenkaan tahdo saada kumpaisiakaan, ei ainakaan pellavalankapyydyksiä) pyydykset kuin nykyään, niin kyllä olisi saatu oikeita ”Pietarin kalansaaliita”. Mutta niin ei ollut. Minunkin äitini kehräsi isälleni – Heikki hänkin oli – kaikki pöhnä- ja verkkolangat kotona hampusta, josta tuli paksua lankaa. Mutta näilläkin paksulankaisilla pyydyksillä saatiin hyviä saaliita, parempia kuin nyt.

– Mutta meri on myös paennut minun muistini aikana, siis 70 vuoden kuluessa ainakin kilometrin taaksepäin. Kun merivesi oli isona, niin se nousi maantiehen asti. Junnon ukko, joka oli kova kalamies, veti kerrankin verkkoa nykyisellä Kerolan pellolla ja saatuaan runsaasti kaloja, tuumi raskasta kalakonttia kotiin kantaessaan: ”Onpa nyt lapsella kalaa”.

– Noin 40–50 vuotta taaksepäin elettiin talvikalastuksen loistoaikaa. Isoja nuottia oli tosin vain kolme, mutta onkimiehiä pari sataa. – Kerrottakoon tässä välillä, että Lumijoen onkimiehet käyttivät kalansyötteinä paksuja valkeita matoja, ”motukoita”, ja estääkseen niitä talvella kovilla pakkasilla jäätymästä, pitivät niitä suussaan, josta syystä liminkalaiset ja muut naapurikuntalaiset haukkuivat lumijokisia motukkaposkiksi. – Saaliiksi antoi talvikalastus etupäässä norssia, jossakin määrin myös maivoja ja siikoja. Kalanostajina olivat silloin paikkakunnalla kauppias Herman Haglund ja Koukkulan isäntä, Matti Lipponen, joka harjoitti myös kauppaliikettä. Ukuranperällä teki kymmenkunta miestä talvisin vakinaisesti kalakoreja. Joka päivä meni Limingan asemalle vähintäin puolikymmentä kalakuormaa. Kalat lähetettiin etupäässä Venäjälle.

– Eräänä talvena rakennutti eräs Åhlberg Virkkulan rantaan Niemelän talon kohdalle ns. norssiuuneja, joissa norret kuivattiin kapakaloiksi ja lähetettiin Venäjälle siellä paastonaikaan syötäväksi, sillä kreikkalaiskatoliset eivät saa paastonaikana syödä lihaa.

– Norret kuivattiin rautalankaristikkojen päällä. Akkaset, ukkoset, tyttöset ja poikaset ansaitsivat norsseja latomalla 10 penniä ristikolta, mutta kylmää hommaa oli talvipakkasilla jäisten norssien nosteleminen ja koreihin latominen. Moni siinä hommassa sai pahan yskän ja vakavampaakin vauriota terveydelleen. Onneksi tätä touhua kesti vain pari talvea, talvi Åhlbergin alkamana ja toinen talvi Koukkulaisen jatkamana.

– Vakinaisina rahtimiehinä olivat Karin eli Riston Iikka ja Röksän Iikka. Pysäyspaikkana oli rahtimiehillä Raution Matin mökki Virkkulassa, jossa juotiin piippua polttelevan Raution Riinan keittämät hyvin väkevät kahvit. Raution Matti oli tavattoman iso – häntä sanottiin tavallisesti isoksi Matiksi – josta syystä luultiin, että hän ja hänen veljensä Heikki, joka oli vielä isompi ja jolla törrötti kaksi pitkää torahammasta suusta, olivat jättiläisten jälkeläisiä. Lähtöisin he olivat Hirvasniemen Rautiolta.

Sitten kertoi Savelan vaari vähän pyynnöstämme itsestäänkin sanoen, että Greuksia on Lumijoella puolipitäjää. Jo viidennellä ollessaan joutui hän ruotipojaksi Kuukkolaan. Kun hän oli noin 10-vuotias, sattuivat suuret nälkävuodet. Nälkävuosien viljasta leivottu leipä oli mustaa ja kovaa kuin pii, eikä se tuoreena tahtonut pysyä leipitangoissa. Onneksi saatiin silloin kulijauhoja Venäjältä. Kuukkalan vanhuskin osti venäläisen jauhokulin ja vesi suussa katseli Kuukkalan silloinen ruotipoika kulijauhoista leivottua valkoista hyvää leipää. Kulijauhot olivat niinimatoissa ja kuli painoi 18 vanhaa leiviskää. Siitä asti kuin kynnelle kykeni, on Heikki Greus elättänyt itsensä ja käynyt kolme kertaa Amerikassakin, jonka ruoka-asioista kertoi niin höystöisiä juttuja, että meillä tuli suorastaan vesi kielelle.

Kysymykseemme, mistä löysitte Hedvig-emäntänne, ehätti emäntä itse vastaamaan:

– Eihän se tämä olisi minua sieltä Nivalan Maliskylästä löytänyt – vaan minä tulin tänne Heikkiä hakemaan. Tulin yhdeksännellätoista ikävuodella ollessani tuossa vastapäätä olevaan Puuska- eli Parta-Mikkolaan piiaksi enkä ole osannut sitten tämän etemmäs lähteä.

Tarinaa olisi herttaisten vanhusten kanssa riittänyt vaikka kuinka pitkälti, mutta kun helmikuinen ilta alkoi arveluttavasti hämärtää, oli meidän heitettävä hyvästit ja kiiruhdettava seuraavaan etappiin, Junnolle haastattelemaan talon isäntää, Lumijoen kunnallislautakunnan esimiestä Niilo Sutelaa. Junnon illallisessa saimme sitten syödä ne Savelan vaarin Amerikan herkut, joista kiitämme samoin kuin Savelan Amerikan kahvistakin.