Jo valohäivä kuulakkaana loistaa
ja sumumeri vaipuu pensastoon
ja lintuin kuorot aamulevon
yöunestansa virkut virttään toistaa.
Mutt’ yksin valvoo sairasvuoteellaan
mies vanha, harmaa kuolemaisillaan,
ja katsoo ikkunasta haaveissaan
hän niittyä, mi väikkyy kullassaan.

Kuin uni muistuu mieleen elämänsä,
se satutarhana on edessänsä,
kun kuuluu tuonenvarsan astunnan.

Hän näkee autuaitten nummet aavat,
ja oudon pelon sairaan silmät saavat,
kun kuolon verho sulkee tajunnan.

Emme ryhdy tässä yhteydessä selostamaan Abraham Ojanperän elämää, vaikka se lieneekin jo nuoremmalta polvelta unohtunut, vaan kerromme laulunopetuksemme maineikkaan uudisraivaajan viimeisistä ajoista ja hänen lähdöstään ikuisille laulumaille, josta lähdöstä on t. k. 26. päivänä kulunut 30 vuotta.

Abraham Ojanperä sairasti pitkälti toistakymmentä, ehkäpä parikinkymmentä vuotta sokeritautia. Miten hän oli sen saanut, sitä hän ei itsekään tiennyt, eikä ottanut tautiansa lainkaan vakavalta kannalta, vaikka se oli jo varsin pitkälle kehittynyt, kun lääkäri sen hänelle totesi. Nauraen hän kertoi ystävälleen Martin Vegeliukselle, joka oli Musiikkiopiston johtajana silloin, että oli saanut ”makean taudin”.

Vegeliukselle, joka itse sairasti sokeritautia, tulivat kyyneleet silmiin, sillä hän tiesi taudin parantumattomaksi. Insuliini, jota nykyään käytetään sokeritaudin parantajana, oli silloin vielä keksimättä.

Ruokalista sokeritautiselle on ikävä ja masentava, ja Ojanperää, jolla oli suuret vaatimukset siinä suhteessa, kiusasi tämä seikka tavattomasti. Ei saanut nauttia enää entisistä herkuista ja hienot erimerkkiset viinit supistuivat yhteen ainoaan lajiin, punaviiniin.

Tohtori Julius Frank hoiti häntä parhaansa mukaan, mutta tauti kehittyi kehittymistään pahemmaksi. Ja sitten yhtyi siihen kaksi uutta tautia, munuais- ja sydäntauti. Lääkäri oli nyt vielä voimattomampi, sillä jos jokin lääke edisti yhden taudin paranemista, niin vaikutti se päinvastaisesti toisiin tauteihin.

Vahva ruumis alkoikin näiden kolmen yhtyneen taudin käsissä arveluttavan nopeasti heiketä. Jo syyskuussa 1915 lähtiessään alkamaan työtänsä Musiikkiopistossa, oli Ojanperä varsin heikossa kunnossa, jonka vuoksi me hänen liminkalaiset ystävänsä huolestuneina koetimme taivutella häntä jäämään Aappolaan, mutta hän lähti kaikesta huolimatta Helsinkiin. Siellä hän sitten marraskuun alussa sai lievän halvauskohtauksen. Hän oli sen sairautensa aikana merkillisen arka, ei uskaltanut jäädä hetkeksikään, ei päivällä eikä yöllä yksinään palvelijansa, Janne Putkosen kanssa kotiinsa Unioninkatu 14. Heikki Toppila, joka oli silloin kansakoulunopettajana Helsingissä, ja allepainettu olivat milloin yhdessä, milloin jompikumpi aina hänen seurassaan. Ei olisi aina sopinutkaan, mutta hän ei sietänyt silloin vastaväitteitä, eikä hänen mieltänsä olisi muutenkaan hennonut pahottaa.

Pian hän kumminkin sillä kertaa toipui jonkin verran taudistaan lähtipä kerran, kun Toivo Kaitera – vainaja jo hänkin – syömään päivällistä kanssamme Kansallisteatteriin, vaikka siellä esitettiin hänen lempikappaleensa ”Nummisuutarit”. Pyysipä hän allepainettuakin jäämään pois teatterista ja viettämään illan hänen kanssaan. Hänen ilmeensä oli niin surullinen ja alakuloinen, ettemme hennonut kieltäytyä, vaikka olimme jo lunastanut lipun teatteriin.

Vaikka Ojanperä sillä kertaa jotenkuten toipui sairaudestaan, niin hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänestä enää ollut opetustyönsä jatkajaksi. Hän pyysi virkavapautta ja matkusti marraskuun 15. p:nä 1915 Liminkaan. Läpi elämämme muistamme tuon marraskuun 15. p:n illan, kun Abraham Ojanperä, uuteen valkokauluksiseen turkkiinsa ja samanväriseen lakkiin pukeutuneena, yksinään kuin vanhan ajan viikinki, lähti pääkaupungin asemalta kotilakeudelleen. Ainoastaan muutamia mestarin läheisimpiä oppilaita, kuten Alfred Hihlman (Hiilimies), Naemi Nyberg, Toivo Louko, tämän kirjoittaja ja ehkäpä vielä joku muu, oli häntä asemalla saattamassa.

Limingassa oli Ojanperällä alussa hyvin ikävä. Usein hän valitteli lapsuudenystävälleen, opettajatar Katri Tuorille – kuollut jo hänkin – ”tuntuu niin nöyryyttävälle olla syrjäytettynä.”

Mutta hän toipui kuitenkin siellä ihmeellisesti. Kun Heikki Toppilan kanssa palasimme joululomaa viettämään Liminkaan, tapasimme ystävämme varsin virkeänä ja elämänhaluisena. Hyvin innostuneena kyseli hän Helsingin kuulumisia, otti vastaan vieraita ja oli kaikin puolin toivorikas tulevaisuuteen nähden. Joulujuhlatkin vietettiin entiseen tapaan komeasti, niin kuin ne aina Aappolassa vietettiin. Vielä kerran, vielä viimeisen kerran ”Aappolan Herra” vietti jo seutukunnalla kuuluksi tullutta joulujuhlaansa, jolloin koko Aappola loisti ja säteili yhtenä valomerenä ja Norjan lippu liehui tangossa.

Olimme edellisenä syksynä alkanut harjoittaa ohjelmaa ensi konserttia varten Helsingissä ja nyt Ojanperä ehdotti, että ottaisimme virkavapaata laulunopettajan toimestamme Helsingin kansakoulussa ja jäisimme Liminkaan konserttiohjelman harjottelua jatkamaan. Seurasimme neuvoa ja pyysimme ehdottaen sijaiseksemme laulaja Alfred Hihlmannia, virkavapautta koko kevätlukukaudeksi, joka myönnettiin.

Heti joulupyhien jälkeen aloimme tarmokkaasti työn. Konserttiaika määrättiin huhtikuun 4. päiväksi 1916. Kirjoitettiin Fazerin konserttitoimistoon, joka otti konsertin järjestääkseen ja kaikin puolin puhuttiin ja suunniteltiin hyvin yksityiskohtaisesti Helsingin matkaa, jonne Ojanperäkin aikoi lähteä käymään. Hänellä oli ikävä Helsinkiin.

Mutta Helsinkiä hän ei nähnyt enää. Tammikuun lopussa tapahtui käänne pahempaan päin, hän sai ankaran kohtauksen, halvauksen taasenkin, joka ei kuitenkaan uhriansa heti tällä kertaa surmannut, vaan kaatoi hänet vuoteeseen, josta ei enää noussut. Hän uskoi nyt itsekin pikaisen lähdön olevan edessä, eikä tahtonut turvautua enää lääkäreihin; suuttui kovasti, jos joku hänelle lääkäreistä puhuikaan. Kerran kuitenkin toimitimme Toivo Kaiteran kanssa tohtori Vikbergin hänen luokseen sairaalle siitä mitään edeltäpäin puhumatta. Ei hän sillä kertaa ollut kuitenkaan suuttunut, olipahan vain tuuminut: ”Hyväähän ne pojat ovat sillä tarkoittaneet.” Mutta vieraita hän ei suvainnut, ainoastaan läheisimpien ystäviensä salli käydä luonaan.

Pistäydyimme Ojanperän omasta toivomuksesta häntä katsomassa, emme kuitenkaan hetikään joka päivä, sillä pelkäsimme rasittavamme häntä. Aina hän otti puheeksi aiotun Helsingin konserttimme ja innostui toisinaan näyttämään, miten mikin kohtakonserttiohjelmaa oli laulettava. Ja ihme, ääni kaikui komeana vielä kuolinvuoteellakin. Antoipa hän vielä silloinkin muitakin neuvoja, esim. että toistoja piti välttää, eikä ylimääräistä laulua saa esittää, ennen kuin kolmannen esiinkutsun jälkeen. Mutta omasta Helsingin matkastaan hän ei enää puhunut.

Lähestyvään kuolemaan suhtautui Ojanperä täysin tyynesti ja levollisesti viimeiseen asti, järjestellen asioitaan ja antaen niistä hyvin yksityiskohtaisia määräyksiä, mm. määräten minkälaisessa puvussa hänen ruumiinsa on arkkuun asetettava (vaalea kesäpuku, kesähattu ja hopeapääkeppi), ketkä kantavat arkun hautaan (veljekset Iikka ja Toivo Kaitera, Heikki Toppila ja allepainettu) jne. Olisipa hän halunnut valita mieleisensä arkunkin itselleen.

Viimeisen kerran kävimme mestarin luona perjantaina helmikuun 25. p:nä. Samana päivänä kävi häntä tervehtimässä Oulun läänin silloinen surullisen kuuluisa kuvernööri Enehjelm, joka oli musiikin ystävä ja hyvä laulaja itsekin. Tämän käynnin johdosta sanoi Ojanperä: ”Jos saisin elämäni elää uudelleen, en haluaisi olla kuvernööri enkä mikään korkea virkamies, laulaja vain.”

Tuli sitten lauantai, helmikuun 26. päivä, harmaapilvinen helmikuun päivä. Emme käyneet sinä päivänä sairaan luona, joten emme tunne omakohtaisesti mestarin viimeisiä hetkiä. Mutta apteekkari Halleen, joka oli silloin apteekkarina Limingassa ja hoiti Ojanperää, kertoi laulajamme kuolemasta:

”Eräänä päivänä sain sanan saapua heti sairaan luo. Kun saavuin, makasi hän tiedotonna halvauksen kohtaamana. Puoli ruumista oli kokonaan halvaantunut. Oikea käsi liikkui vielä hermostuneesti peitteen päällä. Hetken kuluttua oli suuri laulajamme lopettanut ajallisen taistelunsa.”

Lapsuuden ja nuoruuden ystävälleen Katri Tuorille lausui laulaja viimeiset sanansa: ”Ystävyys on ollut ihana, elämä on ollut ihana”.

Näin läksi Lakeuden laulajan kirkastunut henki ikuiseen kirkkauteen.

Viikkoa myöhemmin, lauantaina maaliskuun 4. p:nä tapahtui laulajamme maallisen majan hautaus. Siitä tilaisuudesta muodostui suurin ja vaikuttavin surujuhla, mitä Lakeudella lie koskaan aikaisemmin tai myöhemminkään vietetty. Ken siinä juhlassa oli mukana, ei ikinä sitä unohda, enempää kuin sitä henkilöäkään, jolle silloin viimeinen palvelus suoritettiin.