Esihistoria

Lakeuden alue on maan kohoamisessa paljastunutta vanhaa merenpohjaa, joten esihistoriallisen ajan oloista on täällä vähän jäänteitä; esim. nykyisestä Limingasta suuri osa oli meren alla vielä keskiajalla. Kivikautista asutusta oli nykyisen Rantsilan alueella, jossa on viisi tunnettua asuinpaikkaa, sekä Temmeksen seudulla, joka oli tuolloin vanhaa merenrantaa.

Ihmisen toimista kivikaudella kertoo erityisesti Pohjanmaalle ominainen muinaisjäännetyyppi, jätinkirkot. Nämä omalaatuiset rakennelmat on ajoitettu kivikauden loppupuolelle (n. 3300–1300 eKr. ja pronssikaudelle (n. 1300–500 eKr.). Jätinkirkot ovat suuria suorakaiteen- tai joskus soikionmuotoisia, ladotuista kivistä muodostettuja kehiä, joissa on tavallisimmin 2–4 aukkoa. Pidetään varmana, että jätinkirkot ovat ihmiskäsien tekoa, vaikka myös meri ja jää lienevät vaikuttaneet niiden muovautumiseen. Ne ovat sijainneet silloisen merenrannan läheisyydessä, ehkä merenluodoilla. Jätinkirkkojen oletetaan toimineen metsästäjien, etenkin hylkeenpyytäjien ja linnustajien, kausiluontoisia asuin- ja väijymispaikkoina.

Lakeudella jätinkirkkoja on ainakin Tyrnävän Ylipään Metelinkankaan Kukkolanvaaralla ja Linnamaalla, Limingan Virkkulassa ja Mustosenkankaalla sekä useita Rantsilassa, mm. Sarvikankaalla.

Toisen alueella esiintyvän, vähän tutkitun muinaisjäänneryhmän muodostavat hiidenkiukaat. Ne ovat säännöllisiä kiviröykkiöitä, ilmeisesti pronssikautisia hautarakennelmia. Suomessa hiidenkiukaat ovat nimenomaan läntiselle rannikkovyöhykkeelle ominainen ns. läntisen pronssikauden hautamuoto. Limingassa Linnamaan jätinkirkon vieressä on ”sakastiksi” kutsuttu hiidenkiuas ja toinen Hillinkankaalla. Ala-Temmekseltä on tuhoutunut ainakin kaksi hiidenkiuasta.

Asutuksen tulo

Vanhimmat asutuksen merkit Lakeudella ovat siis Rantsilan ja Temmeksen kivikautiset asuinpaikat. Keskisellä rautakaudella (500–800 jKr.) nykyisen Rantsilan alueelle tulivat kveenit eli kainulaiset, joiden alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa. Alue oli 1100-luvulta lähtien pirkkalaisten ja myös karjalaisten eränautinta-aluetta. Pääosa pysyvästä asutuksesta tuli keskiajan lopulla 1500-luvulla lähinnä Savosta. Temmeksen seudun ensimmäinen kiinteä asutus syntyi 1300-luvulla Haapaojan suulle. Sinne muodostui Haapaniemen kylä, jolla nimellä Temmes aluksi tunnettiin. 1500-luvun puolivälissä Temmesjoen varsille tuli lisää uudisasutusta rannikolta ja Savosta.

Limingan ensimmäiset asukkaat olivat nykytiedon mukaan saamelaisia. Tästä kertoo mm. Liminka-nimen saamenkielinen alkuperä. Pysyvää suomalaisasutusta seutu sai 1300-luvulla, jolloin satakuntalaiset jäivät asumaan vanhoille nautinta-alueilleen erämaihinsa. Alue oli kuitenkin samaan aikaan myös karjalaisten nautinta-aluetta, joten ristiriitoja syntyi: Limingan kyliä poltettiin 1400-luvulla ja ns. pitkän- eli vanhanvihan aikana 1570–1595. Limingasta tuli itsenäinen seurakunta ja kirkkopitäjä 1400-luvun lopulla.

Myös Lumijoki oli keskiajalla karjalaisten nautinta-aluetta. Asutushistoriallisesti se kuuluukin Liminkaan, ja sen varhaisin asutus oli osa Pohjanmaan rannikon yhtenäistä asutusta.

Tyrnävä sai kiinteän asutuksen uuden ajan alussa. Siihen asti se oli Limingan kantakylien eräaluetta. Vakinaista asutusta alueelle tuli 1550-luvulla rannikolta ja Savosta.

Elinkeinot

Lakeuden alueen kuntien perinteiset elinkeinot ovat samanlaisten luonnonolojen takia samankaltaisia, mutta eroavaisuuksiakin löytyy. Vanhimmat Limingan alueella harjoitetut elinkeinot olivat hylkeenpyynti ja metsästys, joihin jätinkirkot liittyivät. Eräelinkeinojen merkitys pieneni Limingassa lopullisesti 1600-luvun kuluessa.

Luonnonolot, laajat peltoaukeat ja karjanlaidunnukseen sopivat rantaniityt määräsivät, että maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tuli liminkalaisten pääelinkeinoja. Ne säilyttivät asemansa keskiajalta aina 1900-luvulle saakka, jolloin elinkeinorakenne monipuolistui ja perinteisen maatalouden merkitys väheni.

Osuustoiminta-aate on elänyt Limingassa vahvana. Ensimmäisen ilmauksensa se sai vuonna 1903 perustetussa, edelleen toimivassa osuuskaupassa. Limingan Osuusmeijeri perustettiin vuonna 1909 ja myöhemmin sen yhteyteen tehtiin myös mylly. Osuusmeijeristä tuli vuosisadan alussa maamiehille oikea rahasampo, ja se on pysynyt pitäjän tärkeimpien tuotantolaitosten joukossa viime vuosiin saakka.

Lumijoella kalastus ja etenkin hylkeenpyynti ovat olleet huomattavia elinkeinoja. Myöhemmin viljanviljely ja karjatalous tulivat tärkeiksi; meren luovuttamat rantaniityt suosivat karjanhoitoa. Pohjois-Suomen suurimmat karjatilat löytyivät vuonna 1567 nykyisen Lumijoen alueelta: lehmiä saattoi tilalla olla yli 20. Myös peltovainioiden pinta-alassa mitaten olivat paikkakunnan tilat suurimpia Pohjois-Suomessa. Nykyisin lumijokiset saavat elantonsa viljan- ja perunanviljelyn sekä karjanhoidon lisäksi palvelu- ja metallialasta sekä matkailusta.

Asutuksen alkuaikoina Rantsilan ja Temmeksen alueen pääelinkeinot olivat metsästys, kalastus ja keräilytalous. Maanviljelyä ja karjataloutta alettiin alueella harjoittaa 1500-luvun loppupuolella. Maanviljelyksen edellytyksenä Rantsilan seudulla oli soidenraivaus viljelyä varten. Nykyaikaan tultaessa on Rantsilaan syntynyt myös pienteollisuutta, mutta myös suot tuovat edelleen työtä paikkakunnalle turveteollisuuden kautta.

Tyrnäväläisten toimeentulo on perinteisesti tullut maanviljelystä ja karjanhoidosta. Lisätuloja saatiin metsästä, etenkin tervakaudella. Maatalouden murroskausi, uusien ajatustapojen ja työvälineiden tulo, alkoi pitäjässä 1840-luvulta lähtien. Tällöin kydönpoltto yleistyi ja kehittyi järjestelmälliseksi suoviljelyksi. Tämä lisäsi pitäjän niitty- ja peltoaloja tuntuvasti. Nykyisin Tyrnävälle leimaa antava perunanviljely yleistyi vasta 1800-luvun alkupuolella syrjäyttäen vähitellen perinteisen nauriinviljelyn. 1800-luvun lopulla meijeritalous kehittyi vilkkaaksi. Vuonna 1906 syntyi koko kunnan alueen käsittävä osuusmeijeri, joka oli toimintansa voimakkaimpana kautena Oulun läänin suurin ja eräs maamme johtavista meijereistä. Meijerin yhteyteen kuuluivat sivuliikkeinä myös saha ja mylly.

Historian tapahtumia

Limingan kylien hävitykset

Keskiajan liminkalaisten elämää vaikeuttivat suuresti venäläisten toistuvat sotaretket Pohjanmaalle. Vihollisuudet johtuivat Pähkinäsaaren rauhan (v. 1323) jälkeisestä tilanteesta, jossa valtiollisesti Venäjään kuuluva Pohjanmaa liittyi käytännössä Ruotsin vaikutuspiiriin. Tämä uhkasi Venäjän omistusoikeutta alueeseen ja sen verotuloihin, joten se puolusti niitä väkivaltaisesti. Ruotsi ei kyennyt tarjoamaan alueen asukkaille mitään turvaa venäläisten hyökkäyksiä vastaan.

Ensimmäinen merkittävä tieto levottomuuksista on vuodelta 1377, jolloin novgorodilaiset hyökkäsivät rajusti Oulun silloista linnaa vastaan hävittäen ympäristöä ja vieden vankeja mukanaan Venäjälle.

1400-luvulta on säilynyt tietoja monista Venäjän ja Karjalan Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä. Levottomuuksien lopettamiseksi tehtiin rauhoja ja aselepoja, mutta venäläiset eivät kunnioittaneet niitä ja hyökkäykset jatkuivat. Vuonna 1476 solmitun viiden vuoden välirauhan kohtalosta kerrotaan seuraavaa: jo kaksi vuotta myöhemmin venäläiset rikkoivat sopimuksen. He tulivat Pohjanmaalle kaupantekoon ja oleskelivat talven alueella vakuuttaen rauhaa ja teeskentelivät lähtevänsä takaisin kotiseudulleen, mutta palasivatkin palmusunnuntaina polttamaan ja tappamaan pahaa-aavistamattomia asukkaita. Elävinä selvinneet vietiin vankeuteen. Nämä ”Kainuun sotajoukot” lahjoittivat ryöstöretkeltään palattuaan Solovetskin luostarille Pohjanmaan kirkoista ryöstämänsä kahdeksan kelloa, joiden joukossa lienee ollut myös Limingan kello.

Keskiajan tuhoisin venäläishyökkäys Pohjanmaalle koitti 1496, jolloin Iivana III lähetti suuren sotajoukon Pohjanmaata hävittämään. Hyökkäyksen kohteeksi joutuivat Tornio, Kemi, Haukipudas, Kello, Oulu, Siikajoki, Liminka ja Lumijoki. Tuhot olivat valtavat. Venäläiset saivat saaliikseen ”paljon hyvää tavaraa ja lukemattomia vankeja”. Liminkalaiset anoivat venäläisten päälliköltä lupaa seurata vankeja Moskovaan, missä suuriruhtinas vapautti vangit ja salli heidän palata kotiinsa. Liminkalaiset joutuivat tällöin tunnustamaan Moskovan suuriruhtinaan herruuden alueeseensa. Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Pohjanmaan asukkaiden tiedetään tunnustaneen alueensa kuuluminen Venäjään.

1500-luvun alkupuoleltakin on tietoja itäisistä sotaretkistä. Jatkuvat hävitykset taannuttivat alueen asutuksen ja elinkeinoelämän kehittymistä, mutta asukkaat selviytyivät koettelemuksista. He eivät hylänneet kotiseutuaan eivätkä menettäneet tulevaisuudenuskoaan, vaikka ulkoinen turvallisuus puuttui. Eri elämänalat kehittyivät 1400-luvullakin jonkin verran, ja 1500-luvulla edettiin jo aimo askelin, kunnes vanhanvihan hävitykset vuosisadan loppukymmeninä jälleen heikensivät alueen elinolosuhteita; Limingan toinen kirkko poltettiin vuonna 1589 ja kolmas 1529. Liminkaa hävitettiin myös isonvihan aikana vuosina 1713–1721.

Suomen sota

Suomen sotana tunnettu sota Ruotsin ja Venäjän välillä alkoi helmikuussa 1808. Sen seurauksena Ruotsi menetti Suomen, josta tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Sota liittyi taustaltaan Napoleonin Euroopassa käymiin sotiin ja Englannin vastaiseen ns. mannersulkusopimukseen, johon useat Euroopan maat yhtyivät ja johon Venäjä oli Tilsitin rauhansopimuksessa 1807 sitoutunut pakottamaan Ruotsinkin liittymään. Sota liittyy Rantsilan ja Temmeksen historiaan: sodan viimeinen taistelu Suomen alueella käytiin Rantsilan Kerälässä marraskuussa 1808, ja sodan tapahtumiin liittyvä Iisalmen–Oulun-tie kulkee näiden paikkakuntien kautta. Kenraali Johan August Sandels oleskeli Suomen sodan aikana joukkoineen Rantsilassa neljä eri kertaa.

Ihmisiä Lakeudella

Varhaisia vaikuttajia

Varhaisin liminkalaissyntyinen vaikuttaja lienee Ljungo Tuomaanpoika, pappi, valtiollinen toimihenkilö ja lainsuomentaja. Hän syntyi erään tiedon mukaan Limingassa ehkä 1530- tai 1540-luvulla ja kuoli 1610. Ljungon arvellaan opiskelleen Turun katedraalikoulussa ja Upsalan yliopistossa. Hän yleni pappisurallaan Pohjois-Pohjanmaan rovastiksi saakka.

Ljungo muistetaan Ruotsin maa- ja kaupunkilakien suomentajana. Vuonna 1601 valmistui käännös Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain laki, Ruodzin kielestä Suomen kielelle tulkittu ja vuonna 1609 Kaupungin lakj Ruodzin waldakunnasa Suomen kielin. Maanlain painotyö keskeytyi, ja se julkaistiin vasta vuonna 1852. Ljungo Tuomaanpojan käännöstyö on varsinkin pohjalaisten murreominaisuuksiensa vuoksi kiintoisimpia suomen kielen muistomerkkejä Ruotsin vallan ajalta.

Liminkalainen on myös nuijasodan päällikkö Hannu Krankka (kuoli noin 1630). Krankan tarina alkaa, kun Etelä-Pohjanmaan rahvas nousi 1500-luvun lopussa taisteluun linnaleirijärjestelmää ja sotilasmielivaltaa vastaan. Eteläpohjalaisten nuijamiesten kapina kuitenkin kukistettiin ja sen johtajat teilattiin, mikä aiheutti kansassa suurta vihaa. Kun sitten Kaarle-herttuan vouti saapui Ouluun ilmoittaen herttuan tahdon olevan, että joka talosta oli miehen lähdettävä Klaus Flemingin sortovaltaa kukistamaan, oli rahvas valmiina. Kemin, Iin ja Limingan miehet valitsivat Hannu Krankan päällikökseen ja lähtivät marssimaan etelään. Kokkolan lähellä Tarharannan niityllä tämä joukko voitti Pohjanmaan voudin Abraham Melkiorinpojan johtaman joukon.

Nuijamiesten kärsittyä tappion Klaus Flemingin joukoille Piirtolan kankaalla ja Santavuorella 24. helmikuuta 1597 Hannu Krankka joutui Klaus Flemingin vangiksi ja hänet kuljetettiin Turun linnaan. Hän kitui vankina, kunnes Kaarle-herttua valtasi linnan Klaus Flemingin kuoltua. Herttua palkitsi Hannu Krankan palvelukset viljalla ja julistamalla Krankkalan talon verovapaaksi. Krankka tuli Pohjanmaan lohivoudiksi vuonna 1600 ja toimi myös luottamustoimissa, mm. veronkantajana ja rajavartioston päällikkönä. Hannu Krankka kuoli noin vuonna 1630, menestyksistään huolimatta velkaisena ja köyhänä. Hänen tarinansa on tullut tunnetuksi liminkalaista sukua olevan runoilijan Kaarlo Kramsun (1855–1895) traagisista nuijasotaa kuvaavista runoista.

Kirkonmiehiä ja tutkijoita

Rantsilassa vaikuttanut Christfrid Ganander (1741–1790) oli teologi ja luonnontieteilijä, filosofian maisteri Turun akatemiasta. Tämä suomen kielen tutkija ja kehittäjä tuli ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa Rantsilan kappalaiseksi 1775 ja toimi tehtävässä kuolemaansa saakka. Rantsilan nykyinen kirkko rakennettiin 1785, siis Gananderin virassaoloaikana. Ganander teki pääosan elämäntyöstään Rantsilassa ollessaan. Hän julkaisi vuonna 1783 ensimmäisen suomalaisen arvoituskokoelman, Aenigmata Fennica eli Suomalaiset Arwotukset Wastausten Kansa. Seuraavana vuonna ilmestyivät kokoelma Uudempia Ulos-walituita satuja sekä ihmisten ja eläinten sairauksien parantamista käsittelevät Maan-Miehen Huone ja Koti-Aptheekki ja Eläinden Tauti-Kirja. Vuonna 1789 ruotsiksi ilmestynyt uskontotieteellinen, suomalaista mytologiaa käsittelevä Mythologia Fennica on merkittävin Gananderin elinaikana julkaistuista teoksista. Hänen päätyönsä on kuitenkin suomalainen sanakirja Nytt Finsk Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787 mutta joka jäi kuitenkin painamatta. Sen ensipainos hakemisto-osineen ilmestyi varsinaisesti vasta 1997, yli 200 vuotta käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Rantsilan kirjastossa on nähtävissä Christfrid Gananderin kirjoittamia ja hänestä kirjoitettuja teoksia.

Gananderin aikalainen ja työtoveri, tyrnäväläinen Anders Törnudd, opiskeli Turun Akatemiassa, missä Antista tuli Anders ja sukunimi valittiin kotiseudun mukaan. Akatemiassa tuolloin vallinnut vahva kiinnostus kansanperinteeseen, jota kirkollinen esivalta kehoitti karttamaan, tarttui teologi Törnuddiinkin. Hän kuului Gananderin ja Porthanin työryhmään ja keräsi pappisvirkansa ohella kansanperinnettä kotiseudultaan ja Etelä-Pohjanmaalta. Tärkeimmät keruutulokset lienevät laaja käsikirjoitus Pyhän Henrikin surmavirteen sekä tyrnäväläiset loitsut.

Taiteilijoita

Laulaja, laulupedagogi Abraham Ojanperä (1856–1916) syntyi Limingassa köyhiin oloihin. Paikallisten tukijoiden avulla lahjakas nuorukainen pääsi Jyväskylän opettajaseminaariin ja sieltä Helsinkiin laulua opiskelemaan. Ensikonserttinsa jälkeen v. 1881 hän lähti Dresdeniin jatkamaan lauluopintojaan ja palasi Suomeen uuteen Helsingin Musiikkiopistoon soololaulun opettajaksi. Tässä tehtävässä hän toimikin yli 30 vuotta ja sai arvostusta hyvänä laulupedagogina. Ojanperä toimi lisäksi Helsingin Johanneksen kirkon kanttorina ja kirkkolaulun opettajana yliopistossa. Hän myös konsertoi ahkerasti, ja etenkin hänen pääsiäiskonserttinsa Johanneksen kirkossa Oskar Merikannon kanssa olivat menestyksiä. Kesät Ojanperä vietti Limingassa Aappola-huvilassaan ja konsertoi myös täällä, useimmiten Limingan kirkossa. Jäätyään vuonna 1915 sairauslomalle hän palasi Liminkaan, jossa hän kuoli 26.2.1916.

Taidemaalari Vilho Lampi (1898–1936), Lakeuden maalari, eli ja loi lähes koko tuotantonsa Limingassa. Lyhyen ja kiihkeän luomiskautensa aikana hän kävi läpi kolme keskenään hyvin erilaista tyylivaihetta säilyttäen silti aina voimakkaan persoonallisen ilmaisunsa. Ensimmäinen kausi oli marraskuulaisen ekspressionismin sävyttämää opiskeluaikaa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1922–25. Vuosiin 1928–1931 ajoittuu Lammen ns. herooinen eli sankarikausi, jolloin työt olivat suuria, hillittömän maalarinotteen ja karmean huumorin sävyttämiä. Vuonna 1931 Lampi teki opintomatkan Pariisiin. Matkan jälkeen maalaukset muuttuivat pieniksi, rauhallisiksi ja pikkutarkoiksi maisema-aiheiksi, joihin sisältyi vahva tunnelataus. Kuolemansa jälkeen Lampi joutui miltei unohduksiin, mutta vuonna 1953 alkoi hänen nousunsa kuuluisuuteen lukuisten muistonäyttelyiden myötä. Kansainvälistäkin arvostusta alkoi tulla. Nykyään Vilho Lampi on suomalaisen kuvataiteen 1930-luvun tunnetuimpia edustajia.

Runoilija Väinö Kirstinä syntyi Tyrnävällä vuonna 1936. Hänen esikoisrunokoelmansa Lakeus ilmestyi vuonna 1961. Sen runoissa hän kuvasi kotiseutunsa maisemaa hallitun modernistisesti. Kirstinän runoilijanlaatua on kuvattu sanomalla, että hän on sanoilla leikittelevän hiljaisen ironian taituri. Kirstinän runouden tyylikausiin sisältyy alun modernismin jälkeinen siirtymä absurdismiin nonsensen ja dadaismin hengessä ja 1970-luvun taitteessa paluu vakavampaan ja vähäeleisempään ilmaisuun.

Tyrnävältä on syntyisin myös keramiikkataiteilija Kyllikki Salmenhaara (1915–1981). Hänet muistetaan ennen kaikkea Suomen keramiikkaopetuksen uudistajana, joka lähes 20 vuoden ajan vastasi alan korkeimmasta koulutuksesta maassamme ja toimi opettajana myös ulkomailla. Ennen opettajaksi ryhtymistään hän loi Arabian keramiikkataiteilijana mittavan uran modernin keramiikan kehittäjänä.