Kuusamon suurilla sydänmailla, Tavajärvellä, saattoi kulkija vielä takavuosina tavata omituisen vanhuksen, valkopartaisen Vasselin, joka yksinään eleli pahaisessa mökissä Kiviniemen rannalla. Ukko oli Tavajärven entisen merkillisen erakkoyhdyskunnan venäläinen vaari, kotoisin kaukaa syvimmästä Venäjän sydämestä, Moskovan seuduilta, Jaroslavin läänistä.

Tänne Suomen syvimpiin korpiin hän oli kulkeutunut vanhuutensa iltaa yksinään viettämään – erakoksi tänne entisaikoina tuli.

Harva tuskin lienee kuullut puhuttavankaan Tavajärven erakoista, jotka viime vuosisadalla [1800-luvulla] koko suurilukuisena joukkona asustivat – piileskelivät Kuusamon takamailla.

Se oli omituista joukkoa: vieraan maan kansalaisia tiettömässä erämaassa, vieraan kansan keskuudessa.

Ei kukaan kuusamolainen oikein tietänyt, mistä he olivat tulleet ja minkätähden he olivat tänne erämaitten kätköihin asettuneet. Ei muuta kuin mitä tarinat ja kuulopuheet kertoivat.

Siitä on jo satakunta vuotta, kun ensimmäiset vieraat ilmestyivät seudulle. Muuan Kornilov-niminen, Napoleonin aikainen sotilas, oli ensinnä saapunut, mistä lienee rajan takaa tullut, asettunut jonnekkin takarannan syrjätaloon asumaan. Sitten oli tullut toinenkin, mahtavampi mies, rikas, iso ja komea herra ja ostanut Hautaniemen talon. Ei kukaan tietänyt, ken hän oli ja mikä oikealta nimeltään, mutta Ilja Otsoksi oli häntä sanottu.

Mutta oli vain kuultu, että hän oli suuri herra, osasi haastaa seitsemällä kielellä, olipa hänellä oikein ”tohtorin kirjatkin”. Kerrottiinpa vielä, että hän oli Suomen sodan ”kentraaleja”, jopa itse kuuluisa ”Linspori”, jonka ”olisi pitänyt karata ja ruveta luostariksi”. Olikin ukko ollut toissilmäinen ja suurivatsainen ja kaksileukainen ja muutenkin ”Linsporin näköinen”.

Rajan takaa idästä oli Ilja-ukko tullut. Siellä hän oli, niin kerrottiin, perustanut luostarin suuren Tuoppajärven saareen, mutta kun oikeauskoiset venäläiset olivat ruvenneet ahdistelemaan, oli hänen täytynyt paeta vielä etäisempiin piilopaikkoihin.

Hautaniemi, jonka Ilja osti, oli iso talo Tavajärven itärannalla, niemen nenässä. Ja taloon ostaja perusti taas ”luostarin”, rakennutti kaksikerroksisen huoneiston, johon vähitellen kulkeentui muitakin vainottuja pakolaisia, niin että talossa viimein asui kolmisenkymmenta henkeä. ”Jumalan molijoiksi” heitä sanottiin. Sillä he kaikki olivat hartaita uskovaisia, vanhauskolaisia ”starovieroja”, jotka ahkerasti ”molivat”, rukoilivat Jumalaa ja noudattivat uskonlahkonsa sääntöjä ja tapoja.

Oli luostarirakennuksessa muuan alakerran huone oikein varustettu kirkoksi, semmoiseksi rukoushuoneeksi pyhimyskuvineen ja pyhine esineineen, ja itse iso Ilja oli pappina. Pitkässä munkinkauhtanassa pitkine tukkineen hän esiintyi, lauloi pyhiä rukouksia ja suitsutti pyhää tuohusta. Talon yläkerrassa oli hänellä oma erikoishuoneensa.

Paljon oli Hautaniemessä maata. Yhteisin voimin sitä viljeltiin ja saaliit syötiin. Kalalla käytiin ja kaloja varattiin aittoihin.

Mutta syötäviä saatiin enemmän kuin itse kulutettiin, ja silloin jaeltiin niitä tarvitsevaisille. Ilja oli hyvin avulias ja ystävällinen seudun väestölle, varsinkin köyhiä hän ahkerasti avusti. Pyhisin keräytyi rahvasta luostariin vierailulle, jopa aina rajan takaa, Vienan puolelta tuli oikeita uskonveljiä, vanhauskoisia molijoita. Silloin pidettiin suuret pidot, joissa kaikki vieraat syötettiin ja juotettiin pelkästä ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, rahatta ja hinnatta tarjottiin, mitä parasta talossa oli.

Ilja Otsolla oli seurassaan pari naishenkilöä, Maria ja Natjesta, veljentyttäriksi sanottiin. He emäntinä hoitivat luostarin taloutta ja avustivat Ilja ukkoa ryypiskelemisessä. Sillä ukko kaikessa hyväntahtoisessa hurskaudessaan oli hyvänpuoleinen viinanviljelijä. Ei päissään kyllä räyhennellyt, mutta ryypyn kyllä otti, jopa varsin useasti. Ja tyttäristä varsinkin Maria maisteli väkeviä ahkerasti, mutta Natjesta eli siivommin ja joutui nimismies Stenmannille emännäksi.

Vainottuja vanhauskolaisia karttui seudulle yhä enemmän – viestit erämään piilopaikasta vierivät yhä etemmäksi. Monet tulijat olivat aina Sydän-Venäjältä. Hautaniemen huostariin kun ei enää mahtunut asumaan, tulokkaat asettuivat ympärillä oleviin taloihin taikka rakensivat järven rannoille pikku mökkejä, joissa ypö yksikseen asustivat taikka jonkun hyvän toverin kera. Niin eleli, missä yksinäinen molija, missä taas pari kolmekin harrasta erakkoa: Aittakummussa, Hännisessä, Suiningilla, Murtolassa, Pukarilla, Lautasaaressa, Kiviniemessä ja Levälässä. Pikku mökkien eläjätkin muokkasivat asuntonsa ympärille oman pienen peltotilkareen, jossa kasvattivat kaalia, lanttua, naurista ja perunaa, mutta ennen kaikkea sipulia, jota kaikenlaisissa ruoissaan vahvasti käyttivät.

Yksinäisiä erakon päivään viettivät muukalaiset mökeissään rukoillen ja paastoten, peltoaan muokkaillen ja kalastellen. Pyhinä ja praasniekkapäivinä käytiin Hautanimessä Iljan johdolla rukoilemassa. Muutamat eivät sentään menneet Iljan hartaushetkiin. Olivat hekin kyllä vanhauskoisia, mutta hiukan eri suuntaa. Sillä ”stavieroa” on kolmea eri lahkoa, se kun on ”kolmeksi eronnut: Filippovin, Aristovin ja Fedossejevin uskoon”. Ja ne jotka olivat eri uskoa, eivät menneet toisten rukouksiin, molivat vain yksinään omassa kammiossaan.

Muutamien tulokkaiden tiedettiin olevan rikkaita ukkoja, mitä herroja lienevät olleetkaan. Kiviniemeen asettui taloksi rikas Timofei-ukko, joka oli Pietarista korpeen saapunut. Hänelläkin oli naishenkilö mukanaan, rikkaan moskovalaisen papin komeasti puettu tytär, Olona Petrovna, oravaturkeissa ja silkkihameissa. Olonakin oli kovettu juomari, jopa niin ettei isä Petrov saattanut häntä kotona kohtuudella hoitaa, vaan täytyi työntää hänet Timofein mukaan korpeen oppimaan kohtuutta. Kolmetuhatta ruplaa antoi Timofeille, jotta:

”Elätä sinä tuo, piessa, saat lisää, kun on tarvis!”

Mutta löytyi korvestakin Olonalle juotavaa. Joi hän sen kuin sai, joi oravaturkkinsa sekä komean silkkihameensa, vielä lopuksi ryyppäsi muutkin ryysynsä, niin että Timofei-ukon täytyi jälleen palauttaa tytär papilliselle isälleen terveisineen:

”Ei menesty hän täälläkään!”

Kiviniemessäkin ukko Timofein talossa asui useita erakoita.

Kuva: Vasseli, Tavajärven erakkomunkki
Vasseli, Tavajärven erakkomunkki.

Tänne Tavajärven erämaihin saapui aikoinaan, jo noin 60 vuotta takaperin, Vasselikin ja asettui ensin asumaan Lautasaareen. Nuori mies hän silloin vielä oli, 24-vuotias, ja Pietarista käsin Oulun kautta hän matkusti. Oli hän ensin mennyt Pietariin vaunusepän oppiin, mutta sitten oli isä ruvennut häntä jälleen haluamaan kotitalon hoitajaksi. Vasselilla ei kuitenkaan ollut kutsumusta kotitöihin, oli halu mennä pyhään Kiiovan luostariin munkiksi. Sai hän Pietarissa asuvalta tädiltään kuulla Kuusamon erämaan erakkoelämästä, ja silloin nuori mies otti matkasauvan ja toisen nuoren miehen, Pafnutin, kanssa lähti pyhälle taipaleelle. Ouluun tultiin laivassa ja siitä jalkaisin taivallettiin Kuusamoon. Ummikoita oltiin, mutta toimeen tultiin ja perille saavuttiin.

Kyynelsilmin vieläkin ukko muisteli pitkää korpivaellustaan talottomien taipaleiden halki. Oli eräällä metsämatkalla tien ohessa poltettu tervahautaa, ja nälkäisille matkamiehille, jotka eivät suomen puhetta sanaakaan ymmärtäneet, olivat tervamiehet ystävällisesti antaneet syötävää: piimää, leipää ja kalaa kaivaneet kontistaan heidän eteensä.

Ja korpeen jäi Vasseli koko elämäkseen asuen ensin Lautasaaressa, sitten muuttaen Kiviniemen rantaan pikku mökkiin.

Mutta sitten tuli aika, ettei uusia erakoita enää saapunut. Entisistäkin jotkut taas kuulivat maailman kutsun, ikävystyivät korpielämään ja palasivat jälleen iloiseen maailmaan. Näin teki rikas Timofeikin. Hänellekin kävi korpi ikäväksi, ja suuren maailman kutsu tuli viimein niin väkeväksi, että hän heitti Kiviniemen ja palasi Pietariin. Talonsa hän jätti kaikkineen Vasselin haltuun, ja niin tuli Vasseli ukko rikkaaksi talonomistajaksi. Pietariin palasi Pafnutkin, Vasselin matkatoveri, ja rupesi kauppiaaksi.

Mutta useimmat kuitenkin koteutuivat korpeen koko elinijäkseen, kuolivat siellä ja saivat viimeisen leposijansa yhteisessä kalmistossa Luotakon saaressa, lähellä Hautanientä. Sinne haudattiin itse Ilja-ukkokin, kun hän vanhana vaarina kuoli noin 59 vuotta takaperin, ja suuri oli silloin juhla. Koko erämaan erakkojen joukko ja seudun kansa oli kaimaamassa, kun Iljaa saatettiin Luotakon lepoon, itkettiin ja luostarin kelloilla soitettiin ja pyhää tuohusta poltettiin ja pyhää savua suitsutettiin ja jaettiin köyhille antimia ”muisteliaisiksi”.

Toinen hautausmaa oli Kiviniemen luona Kutkusaaressa. Siellä erakkojen ensimmäinen, Kornilov ukkokin on saanut leponsa.

Näin vähitellen hupeni erakkojen luku: toiset palasivat takaisin maailmaan, toiset joutuivat Luotakon taikka Kutkusaaren kalmistoihin.

Mutta Vasseli vain eli ja saattoi toisen toisensa jälkeen Manan matkalle taikka kävi heidät hyvästelemässä maailman matkalle. Viimeisen erakkotoverinsa kaipasi ukko kalmistoon parikymmentä vuotta takaperin.

Ja sen jälkeen joutui Vasseli aivan ypö yksinäisenä muukalaisena elämään korven kansan joukossa.

Mutta hyvin hän viihtyi. Ei hän kaivannut ison maailman iloa. Pienessä pahaisessa rantakömmänässään, suurien koivujen suojassa, ukko itse vain asusteli ja otti erään paikkakuntalaisen hoitamaan taloansa. Kalasteli ukko ahkerasti ja viljeli pikku peltojansa. Oli hän taitava käsitöiden tekijä: osasi maalata, osasi puusepän töitä, päällysti huonekaluja sekä tinasi astioita. Ja kaikkialla, missä Vasseli oli työskentelemässä, on hänestä aina pidetty, hyväntuulisesta, puheliaasta miehestä. Mutta omat ruokakuppinsa oli ukolla aina mukana taloissa työskennellessään. Hartaana starovierona hän ei tahtonut tehdä syntiä syömällä vieraan astioista.

Eikä halunnut vanha Vasseli muuttaa rakkaasta mökkipahaisestaan pois. Rikkaat rajantakaiset uskonveljet, jotka usein tekivät toivioretkiä hurskaan erakon luokse, häntä monesti kehoittivat muuttamaan heidän luokseen asumaan ja lupasivat hyvät yltäkylläiset päivät. Mutta eipäs ukko lähtenyt. Ei vaari suostunut siihenkään, että hänelle rakennettaisiin Kiviniemeen uusi parempi asunto. Eikä mennyt äijä edes asumaan Kiviniemen pirttiin, omaan taloonsa, ei talvipakkasellakaan, jolloin kylmä tahtoi mökissä ahdistella. Lahjoitti hän viimein talonsa kokonaan sen hoitajalle.

Yksin vain ahtaassa mökissään vanha valkoparta istui ja ahkerasti lueskeli rakkaita kirjojaan, vanhoja paksuja kirkkoslaavin kielellä kirjoitettuja teoksia, rukoili ja söi sipulia ja taas paastosi ankarasti, milloin viero sitä vaati. Tervetullut oli vieras hänen majaansa, ja mielellään hän huonolla suomellaan puheli vieraan kera, puheli vaikka päiväkauden.

Mutta huonettaan ei ukko sallinut siivoojan kosketella, ei milloinkaan. Kaikki kirjat ja kalut piti olla aina samassa paikassa, missä milloinkin sattuivat olemaan. Ei lakaisuja, ei pölyn pyyhkimisiä, pesuista puhumattakaan. Näinpä oli koko pirttipöksä, lattiata mainitsemattakaan, paksun mustan likakerroksen kattama. Mutta siinä vaari vain viihtyi, hyvin viihtyikin – söi oman peltotilkareensa antimia ja omaa pyytämäänsä kalaa, ja lisäapua sai Kiviniemen hoitajilta sekä rajantakaisilta uskonveljiltä. Nuorempana ei hän kyllä kaivannut niitäkään.

On ukolla ollut oma tarinansa, mikä hänet, vieronsa lisäksi, on korpeen kiinnittänyt – sanovat paikkakuntalaiset. Oli hänellä oma mielitietty, erämaan tytär, jota kaikessa hiljaisuudessa katseli. Sai mielitietty tyttären. Mutta Vasseli ei jättänyt erämaan tytärtä tyttärineen turvattomaksi, vaan huolehti heistä ja toimitti heille hyvän toimeentulon. Olihan hänellä varoja, kun oli saanut Kiviniemen talon Timofeilta.

Ja paikkakuntalaiset kertovat, että muutkin erakot, ainakin ne, jotka Vasseli on hautaan saattanut, ovat jättäneet omaisuutensa Vasselin hoitoihin.