Kun maantie vähän matkan päässä Maanselän majatalosta nousee eräälle mäelle, näkyy alhaalla laaksossa Kuusamon laaja kirkonkylä hauskoine taloryhmineen, Kuusamojärven rannalla. Katsojan silmää viehättää tämä rauhallinen maisema, jolle siellä täällä etäisyydessä siintävät tunturit ja korkeat vaarat syvine metsineen luovat sopusointuisen kehyksen.

Maanantaina 17 p. kesäk. k:lo 10 illalla olimme sitten viimeinkin Kuusamon kirkonkylässä! Sijoituimme täälläkin, kuten tavallisesti, majataloon, joka oli Vaarala-nimisessä talossa. Pian huomasimme, että tämä majatalo oli siisteydessä ja hauskuudessa täysin Korennon vertainen, jotenka me heti siinä aloimme kotiutua ja viihdyimme vallan mainiosti.

Silti emme suoneet itsellemme pitkää lepoaikaa, vaan jo seuraavana iltapäivänä läksimme tutkimaan kolmea pohjoisessa häämöttävää vuorta, Pyhävaaraa, Rukatunturia ja Valtavaaraa. Ajettuamme Ala-Kitkajärvelle vievää maantietä noin 2 ½ penikulmaa, saavuimme Aikkilan suurenlaiseen taloon Rukajärven rannalla. Siitä oli lyhin matka mainituille vaaroille, joista keskimmäinen, Rukatunturi, oli korkein ja muutenkin omituisen dromedaria muistuttavan muotonsa kautta veti huomion puoleensa. Päätimme vielä samana iltana lähteä sille kiipeämään. Matkaa oli sinne vain kolmisen kilometriä talosta ja maantie kulki aivan vuoren sivuitse.

Hauskempaa yötä tuskin voi ajatella kuin minkä nyt tunturilla vietimme. Toimitettuamme tavanmukaiset mittaukset, keitimme teetä – vettä löysimme tunturin onkaloissa löytyvistä sulahetteistä – ja joimme sitä mielihyvällä; voileivät sekä Helsingistä mukaan otetut konservitkin tekivät hyvin kauppansa. Täällä ylhäällä oli ilma niin kevyttä hengittää, että rinta hivelevästä tunteesta laajeni ja ihana reippaus mielen valtasi. Yö oli ihmeellisen lauha, oikea etelän suviyö; vain hohtavan valkoinen lumikinos viereisessä notkossa muistutti pohjan seudusta. Kuvailemattoman suloiselta tuntui loikoa siinä pehmeänurmisen tunturin rinteellä – katsella näköalaa joka, minne vain silmänsä siirsi, aina mahtavana ja majesteetillisena eteen avautui. Olin Hämeessä ihaillut Kangasalan siintäviä järviä, mutta ne eivät olleet mitään näiden rinnalla. Voin laskea kaikkiaan 28 suurempaa ja pienempää järveä näköpiirissä. Ja koko tätä suuremmoista taulua kultasi aurinko täydellä terällään vielä k:lo 11 aikaan yöllä. Pohjoinen taivas, jonka rantamilla jylhät Lapin tunturit kohosivat, oli kuitenkin pilviin vetäytymässä ja yhä kasvavalla jännityksellä odotimme nyt, peittäisivätkö ne auringon ennen puoliyötä. Kun kello läheni 12:sta, asetimme valokuvauskoneemme kuntoon ja sekunnilleen kello 12 – minä kello kädessä laskin: yks’, kaks’, kolme – »näppäsi» kaverini kuvan keskiyön auringosta. Juhlalliselta tuntui tosiaankin tämä unohtumaton hetki!

Seuraavan päivän käytimme jatkaaksemme tutkimuksiamme Aikkilan läheisyydessä. Kävimme läheisillä Pyhä- ja Valtavaaroilla, jotka nekin olivat melkein yhtä korkeita, kuin Rukatunturi – kaikki kolme jonkun verran metsänrajaa ylempänä. Illalla pääsimme sitten ensikerran matkamme aikana saunaan. Yleensä kohdeltiin meitä Aikkilassa, kuten muuallakin, hyvin huomaavasti, niin että viihdyimme siellä kuin kotonamme.

Torstaipäivän vietimme taas kirkonkylässä. Päivä oli sateinen ja ikävä; se kului kuitenkin jotakuinkin lukiessa saapuneita sanomalehtiä ja uutisia kotitienoilta. Seuraavana päivänä kävimme vieraisilla paikkakunnalla asuvan metsäherran luona. Iltapäivällä sateen tauottua lähdimme taas heti matkaamaan eteenpäin; tälläkertaa oli päämääränämme Tavajärven seudut ja Nuorusen kuuluisa vuori, Kuusamon korkein.

Emme ennättäneet sinä iltana muutakuin ensimmäiseen majataloon, Ruukille asti. Olisimme kyllä tahtoneet jatkaa matkaamme yhtämittaa edemmäksikin, mutta emme saaneet Ruukilta hevosta millään hinnalla. Oli siis pakostakin yövyttävä ja jäätävä talon kehnomaiseen vierashuoneeseen syöpäläisten uhriksi.

Levottoman yön jälkeen lähdimme varhain aamulla edelleen – kuten tavallisesti, minä hevosella, toverini pyörällä. Tavajärven maantie poikkeaa Ruukin ja Pohjolan majatalojen välillä Paanajärvelle vievästä tiestä oikealle ja päättyy Aittakummun talon luona Tavajärven läntisessä päässä. Ruukilta Aittakummulle on 33 km, eikä tällä välillä löydy yhtään majataloa. Näin ollen, kun en voinut saada kyytimiestäni taivutetuksi ajamaan yhtämittaa Tavajärvelle, täytyi ensin ajaa Pohjolaan, joka oli noin 4 kilometrin päässä tiehaarasta Paanajärvelle päin. Turhanpäiten oli siis ajettava 8 kilometriä ja päällepäätteeksi sain vielä Pohjolassa odottaa hevosta enemmän kuin puolen päivää. Jos jo Oulun ja Kuusamon välillä oli kärsivällisyyttä usein kysytty tällaisten epäkohtien takia, niin tämä ainakin meni jo äärimmäisyyksiin!

Illalla myöhään saavuin vihdoin Aittakummun taloon, jossa toverini pitkästyneenä oli koko päivän odotellut. Jäimme taloon yöksi ja unohdimme ystävällisen kohtelun tähden monet epämukavuudet.

Seuraava päivä oli juhannus-aatto. Se näytti, kuten olimme hartaasti toivoneetkin, lupaavan kauniin ilman juhannus-yöksi. Soudatettuamme itsemme pienehkön selän yli tulimme Koutaniemen taloon, joka sijaitsee Tavajärven koillisella rannalla, lähinnä Nuorusen vuorta. Täällä otettiin meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan; kaikesta päättäen näyttivätkin isäntäväkemme olevan hyvin toimeentulevia, vaikka täällä valtakuntien rajamailla asustivat. Hupaisesti kului aika Koutaniemessä – hauskat muistot on meillä varsinkin talon puheliaasta isännästä, jonka pakinoissa monta hupaista hetkeä vietimme.

Tavajärvi muistuttaa muuten hyvin paljon Keski-Suomen saarisia ja selkäisiä järviä, ja jollei Nuorusen, Ukonvaaran tai Kuntivaaran korkeat kukkulat olisi aina pistäneet silmään, olisikin illuusioni saattanut olla täydellinen.

Teimme puolenpäivän aikaan pienen ekskursioonin läheiselle Aksovaaralle ja olimme tällä retkellä tilaisuudessa ensikerran päästä uimaan, erääseen pieneen lirisevään metsäjokeen. Uiminen ja kaunis kesäinen päivä teki mielen keveän iloiseksi. Olimme päättäneet lähteä Nuoruselle juhannus-yötä viettämään ja kun tiesimme, että seudulla nuoret eivät sitä vietä millään erityisillä juhlallisuuksilla, kuten etelä-Suomessa, päätimme lähteä vain kaksin, ilman opasta. Mahtavan vuoren huippu parhaana johtonamme, samoilimmekin, laukut selässä, suorinta tietä soiden ja metsikköjen läpi Nuorusta kohti. Laaja oli vuori; yksin sille nouseminen vei jo puolisen tuntia. Kuten olimme arvelleet, tapasimme vuoren huipulla rotkopaikoissa kosolta lunta – olihan se noin 550 metrin korkeudessa meren pinnasta, koko joukon metsän rajaa ylempänä (Metsän raja on näillä paikoin noin 400–500 metrin korkeudessa merenpinnasta).

Jos oli kävelemämme penikulman taival ja vuorelle kiipeäminen tuntunut hiukan rasittavalta, niin olipa näköalakin ponnistusten veroinen. Idässä, vuoren vierellä, kimmelteli suuri Pääjärvi Venäjän puolella; lounaassa Tavajärvi pienenä mutkikkaana lampena Kivakan, Päänuorusen, Kometon, Ukonvaaran ym. korkeat kukkulat näyttivät kaikki melkoista vähäisemmiltä jättiläisen rinnalla. Ihailtuamme tarpeeksi kaunista näköalaa edessämme, rupesimme käytännöllisiin hommiin: otimme teevehkeet ja eväät esille ja asetuimme tyytyväisinä loikomaan vuoren korkeimmalle huipulle, lauhkean tuulen hivellettäviin. Ilta kului pian ja jännityksellä odotimme, pysyisikö aurinko nytkin pilvettömänä? Luoteessa oli jo koko illan ollut nousemassa hattaroita ja ne yhä lähenivät auringon tulista, pyöreätä kehää. Mutta sittenkin oli onni meille myötäinen! Pilvet pysyivät loitolla ja täyteläisenä läheni aurinko taivaanrantaa, alkaakseen jo taas uudelleen kohota, kun vielä oli muutaman tuuman päässä taivaan rantaviivasta. – Myöhemmin saimme lukea sanomalehdistä, että ne monilukuisat matkailijat, jotka olivat kokoontuneet Aavasaksalle keskiyön aurinkoa ihailemaan, olivat toivossaan pettyneet. Samainen »pilven lonka luotehessa» sen kait oli heiltä peittänyt!?

Uskollisena hämäläisten tapojen noudattajana katsoin velvollisuudekseni laatia leimuavan kokon kesäisen juhlayön kunniaksi. Hikipäässä raastoin vuoren alemmilta rinteiltä, pitkien matkojen päästä, kuivuneita puunrunkoja huipulle. Tuuli esteli sitten sytyttämistä, niin että vasta viimeisillä tulitikuillamme saimme risukasan vaivalla syttymään. Iloisesti paloi kokko ja sen ritinää kuunnellessa siirtyivät ajatukset kotiseudulle omaisten luo. Sanattomina siinä vielä hetken nautimme unohtumattoman yön ihanuudesta!

Vasta aamulla kello 4:n tienoissa olimme taasen väsyneinä takaisin Koutaniemessä. Herättyämme sitten keskellä kauniinta juhannuspäivää, lähdimme veneellä Ukonvaaraa kohti, aikeessa käydä silläkin, kun kerran näin lähellä olimme. Mutta kun kuuman päivän paahtaessa läksimme uimaan kivikkorannasta lähellä vaaraa, satuin loukkaamaan jalkani rantakiviin niin pahasti, etten kyennyt ensinkään metsässä kulkemaan. Täytyi sen vuoksi luopua aikeesta ja palata takaisin. Toverini oli jo kyllä käynyt ennenkin Ukonvaaralla, niin että varsinaista vahinkoa ei siitä tieteellemme tullut. Oli jo sentään taas ehditty iltaan, ennenkuin takaisin ennätettiin, soutumatkaa kun oli runsas penikulma edestakaisin.

Tiistaina (25 p.) teimme ensikerran ekskursioonin kumpikin eri tahoille, löytämättä kumminkaan sillä kertaa mitään erikoisempaa. Kun retkeltäni palasin, tapasin toverini karttansa tutkimiseen vaipuneena, tuumimassa matkasuunnitelmamme muuttamista. Hänen ehdotuksensa oli, ettei jatkettaisikaan matkaa, kuten alkujaan oli aijottu, suoraan Paanajärvelle, vaan palattaisiin takaisin kirkonkylään; sieltä menisimme Aikkilan kautta Kitkajärvelle ja sitten osaksi soutamalla, osaksi jalkaisin, Kiutaköngäs-nimiselle koskelle Oulankajoen varrella. Oulankajokea alas sitten huristaisimme Paanajärvelle. Mukaan otettaisiin vain välttämättömimmät tarpeet, mitä kolmeksi vuorokaudeksi tarvitsisimme ja muut tavarat lähetettäisiin suoraan Pohjolasta Paanajärvelle. Sanottu ja tehty; kiirettä pitäen jätimme hyvästit ystävällisille ja vieraanvaraisille Koutaniemiläisille, lupasipa toverini heille jouluksi lähettää valokuvatkin, jotka oli juhannus-aattona heistä ottanut.

Mutta päästyämme Aittakummulle asti, nousikin »tie pystyyn». Talosta ei luvattu antaa hevosta, ennenkuin vasta seuraavana aamuna ja pakostakin oli siis minun jäätävä yöksi taloon. Toverini, joka tämmöisistä esteistä oli kokonaan riippumaton, lähti vielä samana iltana pyörällään eteenpäin Pohjolaan saakka, jossa aikoi olla yötä. Välttääkseni toimettomuutta lähdin minäkin tutkimaan taajametsäistä Kuntivaaraa, joka oli talosta noin 8 kilometrin päässä. Ennenkuin sieltä takaisin ennätin, oli jo päästy yli puolen yön. Kuntivaaralla muuten ensikerran hyttyset ja mäkäräiset minua kauheasti ahdistivat. Olin jo alkanut tulla siihen uskoon, että puheet niiden kiusottavuudesta täällä pohjoisessa olivat liioittelua, mutta tällä kertaa oli kylläkin tosi kädessä! Oulusta olimme tosin lähtiessämme ostaneet hyttysverkot – muka suojaksi – mutta tietystikin unohdimme ottaa ne mukaan sen harvan kerran, kun niitä juuri olisi tarvittu, kuten nytkin. Muuten emme niitä sen koomminkaan koko matkalla käyttäneet, pidimme koko verkkoja hyvin epämukavina ja epäkäytännöllisinä, sillä tiheissä metsissä samoillessa ne olisivat puiden oksiin palasiksi repeytyneet.

Nukuttuani pitkään seuraavana aamuna, pääsin viimeinkin talosta lähtemään ja tapasin toverini Pohjolan majatalossa odottelemassa. Hän oli aamupäivällä käynyt Paanajärven rannalla saakka huviksensa ajelemassa. Ennenkuin taas pääsimme kirkonkylään, oli keskiyö, sillä nytkin saimme hyvät ajat odotella hevosia.

Kirkonkylässä viivyimme torstaipäivän levätäksemme hiukan ja lukeaksemme saapuneita sanomalehtiä. Perjantaiaamuna sitten lähdimme matkaan, tällä kertaa molemmat kyytihevosessa – toverini näet päätti jättää pyöränsä kokonaan kirkonkylään paluumatkaan asti. Poikkesimme Aikkilaan tuttujamme tervehtimään, saimme sieltä hevosen ja ajoimme sitten ripeässä sateessa Kokon taloon Ala-Kitkajärven rannalla. Sieltä saimme soutajat vastakkaisella rannalla olevaan Virranniemen taloon, jonne jäimme yöksi.

Aamulla aikaisin lähdimme taas liikkeelle: kuljimme ensin veneellä Kitkajokea (Oulankajoen syrjäjokea) alas, sitten milloin jalkaisin jonkun kannaksen poikki, milloin veneellä jotain järveä myöten. Iltapuolella saavuimme matkamme lähimpään päämäärään, Kiutakönkäälle.

Ei ollut kirkonkylän metsäherra todellakaan liioitellut kehuessaan Kiutaköngästä paikaksi, joka kyllä kauneutensa tähden oli näkemisen arvoinen. Tosin ei koski itsessään ollut kovin mahtava, varsinkin kun kevättulvain aika oli jo ohi, mutta sen sijaan viehätti sen omituinen asema suuresti silmää. Pohjoisen rannan muodosti pystysuora punertunut kallioseinä, metsäinen eteläranta kohosi hiukan loivemmin, mutta lopullisesti sekin jotenkin korkealle. Kapeassa väylässään kumisi koski, pudottaen kaikkiaan noin 15 jalkaa, eräässä kohdin äkkijyrkemminkin. Joki teki kummallakin puolella jotenkin äkkinäisen mutkan, niin että kosken sekä yli- että alapuolella näkyi jokea vain pieni palanen.

Sattuman kautta olimme täällä päällepäätteeksi tilaisuudessa näkemään oikein luonnossa palasen sitä ihanteellista tukkilais-elämää Tolarineen ja Maijoineen, jonka Teuvo Pakkala on näytelmässään »Tukkijoella» ikuistuttanut. Tullessamme könkäälle (köngäs l. kyngäs on murre (pohjoisessa yleinen) nimitys (pienemmälle?) koskelle) oli siellä nimittäin suuremmoinen tukinlasku paraikaa käynnissä. Kosken etelärannan kallioon oli tukeille ammuttu oma väylänsä ja sitä oli korkeimman putouksen kohdalla jatkettu hirsistä tehdyllä »rännillä», jota myöten tukit huimaa vauhtia, jymyten ja vettä korkealle suihkuttaen, luisuivat. Etelärannalle olivat tukkilaiset leirinsäkin pystyttäneet; siellä oli jo nuotiot loimottamassa ja valtavat kahvipannut tulella porisivat. Mekin niin mielistyimme tähän ihanteelliseen elämään, että koko iltapäivän vietimme heidän joukossaan, teekestejä pitäen. Emme näet, vaikka olimmekin jättäneet enimmät tavaroista Pohjolaan, silti teevehkeistämme ja kaakaoistamme koskaan hennoneet luopua.

Illan kuluessa otti toverini muutamia valokuvia koskesta; olen niistä pari onnistuneinta tähän liittänyt.

Panin sitäpaitsi merkille, että kosken rannalla löytyi runsas kasvisto, useita harvinaisiakin (Dryas octo petala, Phaca frigida, Oxytropis campestris y. m.)

Olimme jo kirkonkylässä saaneet tukkilaisten työnjohtajalta lupauksen saada vene ja pari saattajaa Paanajärvelle, jonne tästä oli noin 3 ½ penikulman matka. Illalla saimmekin, sittenkun muuan ali-työnjohtaja oli paikalle saapunut, häneltä veneen ja kaksi reipasta miestä soutajiksi, ja niin lähdimme yön selkään matkaan. Vene tosin vuosi vahvasti, mutta toimeen sentään tultiin. Pahinta oli se, että yö sattui olemaan niin kylmä, että väkisinkin täytyi puoliyön tienoissa – jalkoja kun alkoi paleltamaan – poiketa rantaan tekemään nuotio ja lämmittelemään. Emme näet olleet ottaneet mukaan vilttiämme ja muita varustuksiamme, päästäksemme niitä kantamasta. Lämmittyämme ja teet juotuamme yritimme taas jatkaa matkaa, mutta jonkun ajan päästä tuli sama leikki eteen. Rantahiekalle nuotio ja siihen kaikki neljä pitkälleen, niin lähelle tulta kuin mahdollista! Vasta aamupuolella yötä, kun aurinko alkoi voimakkaammin lämmittää, voimme jatkaa matkaamme loppuun saakka.

Kello 7:män tienoissa aamulla (sunnuntaina 30 p. kesäk.) saavuimme viimeinkin Paanajärvelle ja majoituimme Kauppilan kestikievariin, joka on aivan järven länsipäässä. Saattajillemme saimme maksaa kokonaista 15 markkaa mieheen huvimatkastamme, heidän kun oli paluumatkalla (muka) väkevän virran takia käytettävä melkein yksinomaan vaivaloista sauvomista.

Paitsi sitä, että jokimatkamme Kiutakönkäältä Paanajärvelle tuli näin odottamattoman kalliiksi, oli se meille muussakin suhteessa pettymys. Koko jokivarsi oli nimittäin mitä yksitoikkoisinta maisemaa, korkeita hiekkapenkereitä alusta loppuun saakka kummallakin puolen; ei yhtään ihmisasuntoa, harvoin metsikköä tai joku pienempi kallio. Sitäpaitsi oli joki monessa kohden kauttaaltaan niin matalaa, että vene töin tuskin pääsi eteenpäin, joskus vain pohjaa raapimalla. Emme siksi voineet uistintakaan vetää, kuin muutamissa syvemmissä kohdin – koko matkalla emme muuta kalaa saaneetkaan, kuin yhden harripirakan, vaikka olimme niin suuria toivoneet! Yhtämittainen tukinuitto arvatenkin on näiltä vesiltä kalat poijes häätänyt.

Sittenkuin majatalossa olimme kuluttaneet koko sunnuntaisen päivän nukuttelemalla, kuitataksemme entisiä valvomisia, aloin uteliaana tarkastella ympärilleni. Olimmehan nyt saapuneet tälle Suomen König-järvelle, jonka majesteetillista kauneutta jo koulupoikana olin mielikuvituksessani ihastellut. Täytyy tunnustaa, että ensi näkemältä tunsin suurta pettymystä! Paanajärven länsipää ei nimittäin olekaan erittäin kaunis; se on leveämpi, kuin itäinen puoli ja rannat monessa kohdin loivanlaisia. Vaaroja kyllä on siellä täällä, muutamat korkeampiakin, mutta ne eivät ole aivan rannassa, vaan taaempana.

Mutta noin 5:n kilometrin päässä länsipäästä, Rajalan talon kohdalla, tekee järvi käänteen ja silloin avautuu lähes 1 ½ penikulman pituinen osa järveä. Nyt vasta näkyy se oikea Paanajärvi. Korkeintaan noin kilometrin leveänä, kaikkialta säännöllisesti korkeiden metsäisten vaarojen ympäröimänä, joiden rinteillä lähinnä rantaa kuultaa siellä täällä yksinäinen silmää rauhoittava viheriä peltotilkku ja sievä taloryhmä, viehättää tämä tummavesinen, solakka järvi katselijaa rajattomaan ihastukseen saakka. Ja kun sitten vaaroilla karjapolkua vaeltaa ja joka askeleella näkee edessään palasen mitä ihaninta maisemaa tai kun veneessään ilta-auringon laskiessa keinuu kuulun Ruskeakallion tummassa varjovedessä tai kirkkaana aamuhetkenä käyskelee Myllypuron ihmeellisesti muodostuneessa laaksossa tai järveltä katselee sen satumaisen kaunista putousta – silloin tämä ihastus kasvaa, se kasvaa ja juurtuu yhä syvemmäksi tunteeksi, joka täyttää ja valtaa koko olemuksen. Täällä, jos missään, oppii selvään käsittämään, kuinka sanomattoman ihana sittenkin tämä meidän pohjoinen, karu maakolkkamme on!

Kymmenen päivää vietimme Paanajärven rannoilla; ne olivat valoisia ja muistorikkaita päiviä. Reipastuttavia retkiä teimme joka päivä, asukasten kanssa viihdyimme mainiosti. Päivät olivat melkein poikkeuksetta kauniita, pilvettömiä; lopulta tuntuivat ne jo liian kuumiltakin.

Oleskeltuamme ensin parisen päivää Kauppilassa, muutimme Heikkalan taloon samalla rannalla. Myöhemmin oli asuinpaikkanamme Leppälän talo etelärannalla (jotenkin keskivälillä järveä) ja Mäntyniemen talo aivan lähellä Venäjän rajaa, koillisrannalla. Hauskin paikka näistä oli epäilemättä Leppälä; sieltä oli kaunein näköala, siellä oli meillä siistein asunto ja parhain ruoka – emäntä näet oli ollut aikoinaan Helsingissä palvelemassa.

Välistä, varsinkin aina kun majapaikkaa muutimme, vedimme uistinta ja vaikka paikkakuntalaiset kertoivat viime aikoina suuren tukkiliikkeen takia hyvin huonosti lohia saadun, oli meillä kuitenkin niin hyvä onni, että saimme niitä monta komeata poikaa. Lieneekö sitten olleet uistimemme tavallista erinomaisempaa laatua – niin ainakin Paanajärveläiset uskoivat!? Pysyimme näin ollen monta päivää tuoreessa kalassa. Voissa paistettu tuores lohi, »juustoleipä» (ohut, kiinteä, paistettu juusto) ja viilipiimä olivatkin vallan verrattomia herkkuja.

Sen kuitenkin täällä huomasimme, että laaja tukkiliike oli huomattavasti ruoka-aineiden hinnan kallistanut. Hyväpalkkaiset tukkilaiset olivat kilpailevalla kysynnällään totuttaneet Paanajärveläiset vaatimaan hyviä maksuja ruo’asta ja asunnosta. Ja olipa välistä vaikeata saada niitä ensinkään, varsinkin asuntoa. Niinpä oli meillä alkujaan tarkoitus muuttaa Kauppilasta Rajalan taloon, jossa toverini oli jo entisiltä retkiltään tuttu, mutta siellä oli kaikki huoneet venäläisten tukkipäällikköjen hallussa. Valittipa Rajalainen samalla haikeasti sitä, että nämä olivat lyhyessä ajassa saattaneet huoneet kovin kehnoon siivoon, aivan syöpäläisten valtaan. Ei siis muuta neuvoa ollut sillä kertaa, kuin tyytyä huonompaan asuntoon ja muuttaa läheiseen Heikkalan taloon.

Jos olimme nähneet Kiutakönkäällä tukkilais-elämää romanttisuuden hohteessa, näimme vielä monasti sen tummia varjopuoliakin. Luonnollisesti oli tässä satoihin nousevassa joukossa miestä jos minkälaista ja useasti uudistuvat veriset tappelut eri yhtiöiden miesten välillä – uittavia yhtiöitä oli näet kolme, niistä kaksi ruotsalaista, yksi venäläinen – vaikuttivat tietysti aikaa myöten raaistuttavasti seudun asujamiin. Viikkoa ennen tuloamme, juhannus-aattona, oli juuri ollut lähellä Kauppilaa tämmöinen yleinen tappelu ja siitä seurauksena miestappo. Ikävä kyllä, kerrottiin täällä viinaa saatavan kovin helposti ja viljalti rajan toiselta puolen, Oulangan kirkonkylästä – se tietysti suurimman raakuuden alkulähteenä olikin.

Kävimme Heikkalasta käsin katsomassa Paanajärven kuuluisia kuparikaivoksiakin Kiekkivaaroilla, Honkivaaralla ja Peuravaaralla, järven etelärannalla. Kokosin sitäpaitsi täälläkin muutamia kasveja, Paanajärven seutu kun on jo ennestään kasvintutkijoille tuttu monesta harvinaisesta löydöstä.

Mainitsen löytämistäni kasveista seuraavat: Cypripendium calceolus (Munavaara lähellä Leppälää etelärannalla, Malinvaara pohjoisrannalla), Saxifraga aizoides (vastapäätä Mäntynimeä), Tofjeldia borealis y. m. Paitsi Kiutakönkäältä löytämiäni kasveja voin tässä yhteydessä mainita vielä seuraavat kasvilöydöt Kuusamosta: Phyllodoee coerulea, Arctostaphylos alpina, Loiseleuria procumbens (Rukatunturi, Nuorunen), Cerastium alpinum (Valtavaara), Pinquicula vulgaris & alpina y. m.

Mäntyniemessä oleskellessamme aloimme sitten vähitellen tuumimaan paluumatkaa. Olimme jo saaneet tutkimuksemme Paanajärven seudulla jotakuinkin tyydyttävästi lopetetuiksi eikä meillä puolestamme ollut mitään vastaan näin kaksi viikkoisen »korvessa» olon jälkeen päästä ihmisten ilmoille, saamaan tietoja tapahtumista pääkaupungissa ja kotiseudulla ja sitten taas näkemään omaisensa ja tuttunsa. Vaikka olikin meillä mitä suurin syy viihtyä täällä erinomaisesti, emme sittenkään voineet kytevää »sivilisatsioonijanoa» itsessämme tukahuttaa – vai liekö siinä ollut osaksi koti-ikävääkin?!

Olimme kuitenkin vahvasti päättäneet tehdä ennen paluuta pienen, varsinaisen huvimatkan Venäjän puolelle, nähdäksemme hiukan oloja ja tapoja sielläkin. Tiistaipäivänä 9 p. heinäk. lähdimmekin Mäntyniemen isännän opastamina jalkasin astumaan lähimpään asuttuun paikkaan rajan toisella puolen, Vartiolammen kylään Oulangan pitäjässä. Siellä poikkesimme Jaakosen taloon, joka oli varakkain kylässä.

Näkyi jo ulkoakin, että olimme tulleet valtakunnanrajan yli, joka lyhyellä matkallakin kokonaan muuttaa olot ja tavat. Talot olivat kehnommin rakennettuja, maalaamattomia, ikkunat säännöllisesti ylempänä maasta ja pienempiä, kuin suomalaisissa taloissa; koko kylä näytti yleensä paljon hajanaisemmalta ja ränstyneemmältä. Ja astuessamme hataraa hirsiporrasta tupaan, oli muutos vielä enemmän silmiinpistävä: jumalankuva nurkassa, samovaari (teekeittiö) pöydällä – koskaan puuttumattomat tunnusmerkit Venäjän-karjalaisen talonpojan, köyhimmänkin, tuvassa.

Entä tavat?! Miesväki talossa – kaksi pitkäpartaista, kirjava-»paitaista», vakavannäköistä veljestä – toimitti kaikki hommat vieraiden palveluksessa; teen laittoivat, paloittivat sokurin, tarjoilivatkin. Talon naisväkeä saimme nähdä vain vilahdukselta. He olivat koreissa, kirjavissa kansallispuvuissa, joissa punanen oli päävärinä; päässä oli omituinen päähine (ehkä vain emännillä, naimisissa olevilla?). Kädet puuskassa lanteilla siinä seisoivat, hyvänvoivan näköisinä, eivätkä näyttäneet juuri muuta tekevän, kuin laiskottelevan. Miehet tekivät surumielisessä vakavuudessaan meihin yleensä paljon sympaattisemman vaikutuksen – varsinkin juuri Jaakosen veljekset. He puhuivat hämmästyttävän sointuvaa suomea, kun sitävastoin naisten lörpötystä oli miltei mahdoton ymmärtää. Nuorin sukupolvi, talon lapset, oli nähtävässä määrässä venäläistynyt; he kävivät kansakoulua kirkonkylässä ja lukivat yksinomaan venäläisiä kirjoja – heiltä emme kuulleet suomea sanaakaan. Vanhemmat miehet taas puhuivat keskenään yksinomaan suomea, naisväen kanssa enimmäkseen venäjää.

Taloon tullessamme sattui siellä olemaan pitäjän pappikin, nuoren puoleinen, mutta kovin kärsineen näköinen mies, joka koppa käsivarrellaan kuljeskeli taloissa ja näkyi yleensä olevan »kuin kotonaan». Meidät nähdessään ihastui hän suuresti ja saimmepa panna kaiken kielitaitomme liikkeelle ymmärtääksemme hänen sekasotkuista puhettaan, jossa tuontuostakin voi eroittaa pahoin vääristeltyjä karjalaisia sanoja – ja saadaksemme hänet käsittämään, missä tarkoituksessa olimme tänne rajan taakse eksyneet. Emmepä voineet olla moittimatta kumppaniamme, Mäntyniemen isäntää, siitä loukkaavasta tavasta, millä hän karjalaisten veljiensä läsnäollessa ja heidän vieraanaan, aivan ääneensä osoitti halveksimistaan »ryssän pappia» kohtaan – kuvaava todistus siitä, kuinka paljon suomalaiset rajaseutulaiset katsovat olevansa rajantakaisia veljiään ylempänä kaikissa suhteissa.

Lähdimme sitten illempänä vanhemman Jaakosen venheessä katsomaan Kivakan kuulua koskea, joka oli kylästä parisen kilometrin päässä jokivartta alaspäin. Paikka oli kylläkin mahtavan kaunis: oikealla rannalla kohosi heti kosken rannalta äkkijyrkästi Kivakan korkea vuori ja kumisten vaahtosi kuulu koski – mutta nähtyämme jo niin paljon kaunista, ei tämä kaikki enää meihin erityisesti vaikuttanut. Sitäpaitsi turmelivat kosken kiviin tarttuneet suuret hirsiläjät ja kaikkialla uiskentelevat tukit – täälläkin oli nimittäin paraikaa tukinlasku käynnissä – suuresti maiseman luonnollisuutta.

Hauska oli sitten tämä varsinaisen retkemme viimeinen ilta. Ilma oli mitä herttaisin ja auringon kullatessa Kivakan huippua punertavalla valollaan, istuimme me alhaalla viileässä jokilaaksossa, tukkilaisten joukossa pakisten ja teetämme juoden. Mielialan hupaisuutta lisäsivät vielä Mäntyniemen levottoman »Iikka-isännän» turhat yritykset saada toverini ongella koskesta lohia – tällä kertaa niitä ei tullut ainoatakaan.

Olimme Vartiolammella kuulleet paljon puhuttavan Kuma-koskesta ja sen mahtavuudesta, mutta kun matkaa sinne tästä oli useita penikulmia jokivartta alaspäin, heitimme kaikki tuumat matkan jatkamisesta sikseen ja ryhdyimme paluumatkalle. Hyvästittyämme moneen kertaan ystävälliset Jaakosen veljekset, läksimme yösydännä astelemaan takaisin Mäntyniemeen. Lähtiessämme näimme vielä naapuritalossa surkean näytelmän. Viina, jota täällä näytti saavan viljalti, oli villinnyt miesten mielen, niin että oli syntynyt aika tappelun rymäkkä, nähtävästi tukkimiesten ja kyläläisten välillä. Vielä etäältä kuului korviimme naisten kirkuna ja miesten kiroukset – viimeisenä hyvästinä täällä vieraantuneiden heimolaisten joukosta.

Parin päivän päästä olimme jo taasen Kuusamon kirkonkylässä. Sinne tullessamme huomasimme ihmeeksemme, että jotain tavatonta oli poissa-ollessamme tapahtunut. Talot olivat täynnä miehiä kaikennäköisiä ja -ikäisiä, jotka toimettomina venyivät, mikä nurmikolla, mikä tuvan lattialla. Seikka oli se, että kuulemamme mukaan noin 400 tukkimiestä, »Kuusamo»-yhtiön palveluksessa, oli tehnyt työlakon, kun eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet palkkojaan, ja olivat lakkolaiset nyt saapuneet kirkonkylään yhtiön isännöitsijältä rahoja vaatimaan. Joukossa olivat myöskin ystävämme Kiutakönkäältä. – Mistään rauhattomuuksista tai ilkivaltaisuuksista emme kuitenkaan kuulleet puhuttavan, vaikka palatessamme Ouluun tie vilisi kotipaikoilleen palaavista tukkimiehistä.

Viime illan sitten vielä vietin Kuusamon kirkonkylässä, Vaaralan nuoren isännän pakeissa. Hän oli ollut jäsenenä »Suuressa lähetystössä» ja seurasi sanomalehdistä hyvin innokkaasti tapahtumia maassa. Hänen – samoin kuin monen muun kuusamolaisen – rakkaimpana unelmanaan oli saada rautatie Oulusta Kuusamoon. Hän oli lujasti vakuutettu siitä, että Kuusamo oli rikas monista luonnontuotteista, kun ne vaan osattiin hakea ja käyttää. Paanajärvellä oli kuparia ja jos kulkuneuvot parantuisi, ei enää näitä kuparikaivoksiakaan pidettäisi niin vähäpätöisinä. Rautamalmeja löytyi kaikkialla, runsaastikin; vuolukivilöytöjäkin saatettaisiin tehdä ja entä sitten äärettömät metsät –! Nyt ne kulkivat Vienanmeren rannalle, suurimmaksi osaksi vieraitten yhtiöitten hyväksi. Ja tukkiliikkeen yhä laajetessa, siirtyisi liike – varsinkin kesäisin – vähitellen tottumuksesta vesiteitse Kovdaan tai muuhun kaupunkiin Vienanmeren rannalla. Todistuksena siitä, kuinka tarpeen vaatima suuren liikkeen vuoksi Oulun–Kuusamon rautatie olisi, kertoi hän, että Pudasjärvellä edellisenä keväänä tehtyjen huomioiden mukaan, oli monasti kulkenut yli 400 (sanoo: neljä sataa) rahtimiestä vuorokaudessa mainittua tietä. Ja tien pituutta sekä huonoutta, varsinkin keväisin ja syksyisin, valitteli hän haikeasti. Vaikka kyllä huomautin, että minun oli mahdotonta niin suurisuuntaisessa kysymyksessä mitään sinne tai tänne vaikuttaa, vannotti hän kuitenkin minua, että koettaisin esim. jollakin kirjoituksella niiden »Helsingin herrojen» ja maan johtajien silmät avata!