Pintapuolisinkin katsaus Kuusamon maatalousoloihin tuo heti ilmi miten suuresti nämä ovat jälessä maamme eteläisempiin seutuihin nähden. Tähän on olemassa useita luonnollisia syitä, ennen kaikkea ankara ilmasto, usein jatkuvat hallavuodet. Sitäpaitsi on Kuusamon luonto estänyt tahi ainakin vaikeuttanut maatalous-olojen kehittymistä siihen suuntaan, minkä pohjoisemmissa seuduissamme aina pitäisi olla varmempaa ja kannattavampaa, nim. etupäässä karjanhoitoon ja rehuviljelykseen nojautuvaksi. Reheviä luonnonniittyjä, joita Pohjanmaalla tapaa niin runsaasti kaikkialla jokien ja järvien rannoilla, on Kuusamossa sangen niukasti; rehuvarat – etupäässä saraheinä – täytyy keräillä laajoilta aloilta ja pitkäin matkain päästä, ja nämä seikat ne tähän saakka ovatkin suurimmassa määrin estäneet karjanhoidon kehitystä Kuusamossa. Mutta nykyisellekään kehitysasteelleen ei se olisi päässyt, ellei täällä olisi ryhdytty niin yleisesti veden avulla lisäämään nevojen ja niittymaiden itsestään niin niukkaa kasvillisuutta.

Veden käyttäminen niittyjen – etupäässä nevaniittyjen – kasvillisuuden parantamiseksi on sangen vanha viljelystapa ja on se ennen ollut laajemmallekin levinneenä kuin mitä nykyään. Useissa paikoin esim. Keski-Pohjanmaalla muistavat vanhemmat maanviljelijät mitenkä vielä heidän nuoruutensa aikoina tällaisia niittyjä viljeltiin. Nykyjään on sitävastoin tämä viljelystapa supistunut läänimme pohjoisiin osiin ja sillä on vielä esim. juuri Kuusamossa sangen suuri merkitys.

Niityn kastelu järjestetään Kuusamossa useammalla eri tavalla, riippuen maanlaadusta, kaltevuussuhteista, vesistöstä y.m.s. Kaksi päämuotoa kasteluniityistä kuitenkin erottaa, paiseniityt ja vesitysniityt. Teemme seuraavassa lyhyesti selkoa niistä molemmista.

Tavallisesti juoksee joku oja tahi puro sellaisen niityn läpi, jota paisuttamalla on ruvettu viljelemään. Suuria varustuksia ei tätä kastelutapaa varten tavallisesti tarvita. Niityn alapäähän rakennetaan ojaan patorakennus eli tammi, jolla vedenjuoksu tarvittaissa saadaan pysäytetyksi. Patorakennusta jatketaan itse niitylle molemmin puolin ojaa niin pitkälle kunnes maa jo kohoaa ja siten estää vedenjuoksun kasteluaikana. Usein ovat tällaiset niityt jokilaaksoja ja kun patorakennus tehdään sellaiseen kohtaan missä laakso on kapea, ei sitä itse niitylle tarvitse tehdä montakaan metriä.

Ojan suuruuden ja virtavuuden mukaan on patorakennuksia monta eri mallia. Yksinkertaisimmat tehdään siten että ojan poikki kiinnitettyä puuta vastaan lyödään pohjaan vinosti virran juoksua vastaan seipäitä ja niitten eteen pannaan kiviä, mutaa tahi karhunsammalia niin runsaasti ettei vesi pääse lävitse.

Isommissa ja virtaavimmissa ojissa on patorakennuksen teko suuritöisempi. Se tehdään hirsistä salvamalla ja keskelle, valtaväylän kohdalle, laitetaan sulkuaukko, jonka avulla kastelu järjestetään. Aukon molemmin puolin laitetaan suojaksi virtaa vastaan kiviarkut, joitten seinät salvetaan hirsistä, kolmi- tahi nelikulmaisiksi.

Paiseniityn hoito ja viljelys tapahtuu seuraavasti: Niityllä tehdään heinää tavallisesti vaan joka toinen kesä. Joka toisen vuoden saa se siis olla korjaamatta ja sanotaan sen silloin olevan ”sängellä”. Tällaisena sänkikesänä aletaan nostaa vettä niitylle senjälkeen kun heinänkasvu on lakannut, mikä tapahtuu elokuun loppupuolella tahi syyskuun alussa. Veden nosto käy siten että pato suletaan kiinni ja tämä sulkeminen onkin näin syksyisin tehtävä sangen tarkasti ja huolellisesti. Sillä ensiksikin pitäisi vettä olla niin paljon että se syksyllä peittää kaikkialla heinänlatvat, toisekseen olisi niitylle suureksi vahingoksi, jos pato talvella rupeaisi vuotamaan ja jääpeite siten pääsisi laskeutumaan kiinni niityn pintaan. Hyvin hoidettu paiseniitty on syksyllä aivan järven näköinen. Vesi ei talvellakaan pääse jäätymään pohjaa myöten, kun se on jään alla virtaavassa liikkeessä ja vahva lumipeite sitä talven tultua suojelee. Niityn pinta pysyy siten sulana koko talven ja tämä seikka luonnollisesti suuresti jouduttaa kasvun alkua keväällä. Kun keväällä lumi ja jää on sulanut ja ilmat alkavat olla lämpimiä, lasketaan vesi niityiltä pois, aukaisemalla pato, ja niitty saa olla nyt kuivillaan niin kauan että se alkaa ottaa kasvun alkua. Tämän jälkeen aletaan vettä taas nostaa niitylle. Patoa ei tavallisesti heti alussa suljeta täysin tiiviiksi, sillä veden tulisi ainoastaan vähitellen kohota ylemmäksi, senmukaan kuin heinäkin kasvaa. Edullisinta kasvulle olisi että vettä aina olisi niin paljon että ainoastaan heinänlatvat siitä olisivat näkyvissä. Tätä korkeammalle ei vesi saisi nousta varsinkaan myöhemmällä, jolloin ilmat ovat lämpimämpiä ja samoin vesikin, ja jolloin kasvillisuus on jo pitemmälle kehittynyt. Veden annetaan olla nyt niityllä yhteen menoon lähelle heinänteon alkua. Kun heinä näillä niityillä kasvaa väliin hyvinkin pitkäksi, voi vettä 0,75–1,25 mtr. vahvasti. Niitty on nyt ”paiseessa”. Noin 1-2 viikkoa ennen heinäntekoa, väliin vasta niittämään ryhdyttäissä aukaistaan pato ja vesi lasketaan pois. Se on saanut olla siis niityllä yhteen menoon 4-6 viikkoa. Jotta se nopeammin laskisi ja maa pääsisi kuivamaan, on alemmille paikoin usein tehty matalia kuivausojia. Heinänkorjuun jälkeen saa niitty nyt olla kuivilla aina seuraavan vuoden syksyyn, jolloin kastelu taas alotetaan ja jatketaan kuten nyt on kerrottu.

Tällainen on pääpiirteissään paiseniityn hoito Kuusamossa. Kaikkialla ei se kuitenkaan tapahdu samalla tavalla. Usein täytyy talvikastelu jättää pois, jos esim. vettä ei voi saada syksyllä kylliksi nostetuksi, tahi jos maaperä on niin pehmeä ettei se joka vuotista talvikastelua siedä. Talvikastelulla on kuitenkin tärkeä merkitys. Se hävittää sangen tarkkaan rahkasammaleen, joka aina on kärkäs kasteluniittyyn ilmestymään. Samoin lahottaa se edellisen kesän heinänkasvun, niin ettei se seuraavan vuoden heinäsatoa ole huonontamassa.

Hoidon huolellisuudessa on myöskin suurta eroavaisuutta huomattavissa. Kun niitty on usein kaukanakin talosta, ei veden korkeutta käydä väliin järjestämässä ollenkaan senjälkeen kun pato keväällä suljetaan. Tulokset jäävät silloin luonnollisesti sattuman ja ilmojen varaan.

Paisutusta käytetään usein apukeinona jo niittyjä tehtäessäkin. Aina ei nimittäin maa, jota paisuttamalla ruvetaan viljelemään, ole valmista niittyä, vaan voipi se olla räme- ja korpikasvillisuuden peittämää, mättäistä ja epätasaista. Paisuttamalla tällaista maata yhteenmenoon 2-3 vuotta, kesät ja talvet, kuoletetaan siitä entinen kasvillisuus. Siinä saa nyt sara helposti kasvun alun ja kun sitä paisuttamalla ruvetaan edistämään muuttuu maa pian reheväksi saraniityksi. Missä sammal ja muu entinen kasvillisuus uudelleen rupeaa niittyyn tunkeutumaan, siellä ne talvikastelun avulla nopeasti taas kuoletetaan. Jos niityn pinta on epätasaista ja mätikköä saadaan se talvikastelun avulla tasoitetuksi. Kun nimittäin vahva jää talven aikana on muodostanut kasteluveden pinnalla, aukaistaan sulku kevät talvella. Jään alta juoksee nyt vesi pois, jääkerros painuu lionneen maan pinnalle ja suurella painollaan hävittää siitä epätasaisuudet. Puut ja kannot on edullisinta jo etukäteen korjata pois, etteivät ne tätä tasoittumista ole estämässä.

Suuri osa Kuusamon paiseniityistä on tehty jokilaaksoihin. Saman joen varressa voi niitä olla useampia, toinen toistaan ylempänä, penkereen ja patorakennuksen kautta toisistaan erotettuina. Samalla padolla ei nim. voida kovin pitkää niittyä kuivata, alapää kuin silloin saisi vettä liialti, yläpää taas liian vähän. Omituisen leiman antavat nämä toinen toistaan seuraavat, väliin suuretkin patorakennukset autioille sydänmaan maisemille, joista ihmisasunnot voivat olla useitten peninkulmien takana.

Suurimmat ja tuottavimmat paiseniityt ovat muodostuneet järviä laskemalla ja kuivaamalla. Niinkuin kokemus kaikkialla on osottanut, ei se rehevä kasvillisuus, järven kuivatus niityille aluksi muodostuu, ole kovinkaan pitkäaikainen. Alkamalla hoitaa tällaista kasvulleen huonontunutta niittyä paisuttamalla, saadaan sen kasvu jälleen pitkiksi ajoiksi runsaaksi.

Suurimmat näistä niityistä Kuusamossa ovat useita kilometrejä pitkiä ja leveitä ja heinää saadaan parhaimmilta yli 1.000 häkkiä kerralla. Tuottavimpia lienevät nykyään Heinä-, Hyvä- ja Matalajärven niityt.

Useat Kuusamon tavattoman lukuisista järvistä saanevat vielä heinämaiksi aikoinaan muuttua. Verrattain pienet kustannukset, runsas heinäsato varsinkin alussa, ja paisutuksen avulla vielä myöhemminkin, houkuttelevat usein järvenlaskuihin sielläkin, missä niittyjen kannattavaisuus ei suinkaan ole taattu, vaan päinvastoin voi tuottaa tuntuvia vahinkoja.


Paisutusniittyjä nuoremmat ovat n.s. vesitys l. vedenkäännös niityt. Niille johdetaan kasteluun tarvittava vesi erityisiä, kaivettuja ojia, vedenkäänteitä myöten. Vesitystä käytetään apuna jo niittyä tehdessäkin ja maata kasvusuuntaan laitettaissa. Kerromme tässä lyhyesti miten se tapahtuu.

Vesitysniittyjä tehdään Kuusamossa mitä erilaisimmille paikoille ja maalaaduille. Edullisinta olisi jos maa olisi tasaisesti hiukan viettävää. Pienemmät epätasaisuudetkaan eivät haittaa, kunhan vaan pintamuodostus on sellainen, että veden saa kasteluojien avulla johdetuksi kaikkiin osiin niittyä. Mitä maanlaatuun tulee, on niitä tehty ehkä eniten savensekaisille hietamaille tahi melkein puhtaille hietikoille, joiden pinnalle aikojen kuluessa on muodostunut 5–15 cm vahva mutakerros. Usein on mutakerros vahvempikin, perusmaa hyvinkin syvällä.

Entinen kasvupeite, räme- ja korpimetsikkö sekä varvikko rahka- ja karhunsammalmättäineen on nyt ensiksi hävitettävä. Se tehdään veden ja jäätämisen avulla, ja veden hankkiminen tulevalle niitylle onkin nyt ensimäinen tehtävä.

Kuten jo mainittiin, johdetaan kasteluvesi näille niityille erityistä kaivettua ojaa myöten. On luonnollista että Kuusamon pintamuodostus lukemattomine ylempänä ja alempana olevine järvineen ja jokineen tarjoaa erinomaisen tilaisuuden veden johtamiseen melkeimpä minne hyvänsä, usein ei siitä syystä johto-ojaa tarvitsekaan pitkäksi kaivaa. Mutta toisin paikoin voi joki, josta vesi johdetaan, olla kauempanakin, tahi täytyy johto-ojaa, maan epätasaisuuksien vuoksi, kierrättää pitempiä matkoja ennenkuin se niitylle saadaan. Ojan pituus voi silloin olla aina 3–4 km.

Parasta kasteluvettä saadaan ojista ja joista, sellainen kun tavallisesti kulettaa mukanaan runsaasti ravinto- ja maanparannusaineita, varsinkin tulvain aikana. Käytetään sentään järvivettäkin ja hätätilassa saa kelvata vesi soista ja suosilmäkkeistäkin, kuitenkin sillä ehdolla, että se saa pitemmän ajan virrata ojassa, ennenkuin se niitylle joutuu.

Veden johtaminen joesta käännösojaan voi kohdata jonkun verran vaikeuksia jos joen rannat ovat korkeampia. Silloin täytyy käännösojaa kulettaa pitkät matkat aivan lähellä joen rantaa ja vähän kerrallaan nostaa aina ylemmäs. Myöskin käytetään patorakennuksia nostamaan vettä joesta sillä kohtaa mistä käännösoja alkaa.

Käännösojan johtaminen niitylle kohtaa sekin vaikeuksia, jos matka on pitempi ja maa epätasaista, jotka usein ottavat urakalla näitä ojia kaivaakseen ja niittyjä tehdäkseen, johdattavat ojan kuitenkin taitavasti hankalien maisemien kautta ilman mitään punnituskonstia, valiten suunnan vaan silmämäärällä.

Kun johto-oja sitten on kaivettu niitylle saakka, koetetaan se saada niittyyn tämän ylävimmältä kohdalta. Itse niityllä annetaan sen haarautua yhä pienempiin ojiin, jotka ohjataan kulkemaan niityn korkeimpien paikkojen kautta, niin että vesi niiden avulla saadaan leviämään yli niityn.

Kun ojitus näin on saatu valmiiksi, aletaan veden avulla kuolettamaan entistä kasvillisuutta, jonka muodostavat tavallisesti korpi- ja rämepuut, pensaat, varvut ja sammaleet. Näitten kuolettaminen tapahtuu siten että annetaan veden virrata vuoden tahi parin ajalla kesät talvet niittymaalle. Tämä on nyt tulvillaan kaiket kesät ja entinen kasvillisuus alkaa kuolla ja lahoa. Tämän työn täydentää jäätikkö, joka talven tullen alkaa niitylle muodostua. Kun vettä yhä tulee lisää, kasvaa jääpeite sitä mukaan vahvemmaksi saavuttaen väliin 2 m:n vahvuuden. Tällainen jäätikkö, yhdessä kesäisen paisutuksen kanssa hävittää kaiken kasvillisuuden. Puut kuivavat, niitten juuret jäävät koholle maasta ja helppoa on nyt ne raivata pois. Rahkasammalkin maistuu kuten palon jäleltä ja saa nopean lahomisen alun. Samalla tasoittaa jääkerros painollaan maan.

Kun vedentulo sitten lopetetaan, alkaa maa kuivua ja ottaa heinän, etupäässä saran alkua. Tätä ruvetaan kastelun avulla edistämään ja siten saadaan pian rehevä heinikko äskeisen, mitään tuottamattoman kasvillisuuden sijalle.

Niittyjen kasvua edistetään sitten edelleenkin joka vuotisen kastelun avulla. Tämä tehdään seuraavalla tavalla:

Keväällä kun maa on sulanut ja ilmat lämmenneet, alotetaan kastelu, avaamalla sulku käännösojan yläpäässä ja nostamalla padon avulla vettä itse joesta, jos se on tarpeen. Vesi saa virrata niityllä ohuesti maanpinnan yli ja kulettaa samalla mukanaan tuomansa ravinto- ja maanparannusaineet. Pian tulee kastelun elvyttävä vaikutus näkyviin: vesitysniityt alkavat vihoittamaan, muitten maitten ollessa vielä aivan mustina. Kastelu saa sitten jatkua pitkin kevätkesää lähelle heinäntekoa, jolloin veden tulo lopetetaan, sulkemalla käännösoja alkupaikastaan. Jos niitty on laaja ei sitä luonnollisesti voi kastella kokonaan yhtä aikaa, vaan osan kerrallaan, sen mukaan kuin vettä riittää. Veden runsauden eri osissa niittyä voi mukavasti järjestää tarpeen mukaan niiden pienempien ojien avulla, jotka johto-ojasta haarautuvat. Alavimmilta paikoilta vievät taas matalat kuivausojat liian veden pois.

Syys- ja talvikastelua ei vesitysniityillä käytetä sen jälkeen kun ne on saatu kasvukuntoon. – Useimmiten niitetään näitäkin niittyjä ainoastaan joka toinen vuosi ja ainoastaan niittovuonna käytetään kasteluakin. Toiset niityt kasvavat kuitenkin niin runsaasti että niitto – ja samoin kastelukin – toimitetaan joka vuosi. – Kasvillisuus vesitysniityillä on tavallisesti arvokkaampaa kuin paiseniityillä. Niinpä on niillä useita heinälajeja ja samoin muitakin arvokkaampia rehukasveja.

Kuten jo mainittiin ei vesitysniittyjä ole Kuusamossa käytetty niin kauan kuin paiseniittyjä. Ensimäisenä sanotaan niitä laittaneen talokas Samuli Määtän, joka oli syntynyt v. 1809 ja omisti aikoinaan Uusitalo-nimisen maan Heikkilän kylässä. Hän oli niitä laitellut ensin omalle tilalleen ja sitten muillekin suuren joukon ympäri Kuusamoa.

Kun ottaa huomioon, että kevättulvat useimmiten ovat syynä maassamme sattuviin huonoihin heinävuosiin, voi ymmärtää miten suuren hyödyn hyvin järjestetyn niityn kastelu tuottaa. Tällä viljelystavalla on viime vuosina ruvettu kokeilemaan Etelä-Suomessa ja saavutettu sillä hyviä tuloksia. Siellä on kuitenkin kastelu järjestetty koko joukon toisella tapaa kuin mitä tässä on kerrottu, sillä niitytkin, joita kastellaan, ovat kylvöheinäketoja.

Kuusamolaiset kastelutavat ovat alkuperäisempiä ja yksinkertaisia, täkäläisten olojen mukaan kehittyneitä. Niitten merkitys vähenee, sitä mukaan kuin järkiperäinen suoviljelys voittaa alaa, mutta suuri merkitys niillä kuitenkin on ollut maatalouden kehityksessä ja parhaat nykyisistä kasteluniityistä säilyttänevät kyllä arvonsa yhä eteenkinpäin.