Sitämukaan kuin kristinusko levisi maassamme ja asutus edistyi, alettiin seurakuntaelämääkin järjestelemään. Aluksi olivat seurakunnat pinta-alaltaan varsin suuria ja käsittivät laajoja aloja harvasti asuttuja seutuja. Täällä Pohjanmaalla rakennettiin kirkko ensin meren rannikolle joen suulle ja seurakuntaan kuului tavallisesti koko jokilaakso, vieläpä usein suuria aloja sen ulkopuoleltakin. Matka kirkolle voi etäisimmille olla kymmeniä peninkulmia tiettömiä taipaleita. Ajan oloon syntyi tänne etäisimmille kulmille kappeliseurakuntia ja semmosia voi em. seurakunnalla sittemmin olla viisi, jopa useampiakin. Viime vuosisadan keskivaiheella ja sen jälkipuoliskolla muodostui useista tämmöisestä kappeliseurakunnasta itsenäisiä kirkkoherrakuntia, joten kirkolliset elot olivat näin helpommin ja paremmin järjestettävissä.

Jos seurakunnat eteläisimmilläkin seuduilla olivat peräti laajat ja sen mukaan hankalat sekä hoitajille että seurakuntalaisille, niin sitä räikeämmät olivat epäkohdat tässä suhteessa täällä Pohjan perillä. Esimerkiksi Kemin seurakuntaan kuului alkuaan paitsi emäseurakuntaa ja siihen kuuluvia laajoja aloja myöskin Kemin Lappi, joka käsitti vanhastaan Kitkan, Maanselän, Kuolajärven, Sodankylän, Kittilän, Kemin, Sompion ja Inarin kylät. Pappi asui Kemissä ja kävi kerran vuodessa, joko itse tai apulaisensa laajan seurakuntansa kulmilla papillisia toimia suorittamassa ja samalla kantamassa tulojaan seurakunnalta. Mistään seurakuntaelämästä ei asiain näin ollen voinut olla puhettakaan. Sen sijaan rehoittivat pakanalliset tavat kaikkialla, synkän taikauskon valtaamina elivät asujamet satolaisen elämää porojaan kaitsellen, kalastellen seudun lukuisissa koskissa ja järvistä ja metsänriistaa pyydystellen Tapiolan laajoilla laitumilla.

Aikansa lapsia olivat myöskin vallassaolijat. Taikauskon henki väreili ikään kuin ilmassa. Siitä puhuvat meille ne lukuisat oikeudenkäynnit ja tuomiot noitia vastaan. Mainittakoon yksi täältäkin Kuusamosta tältä ajalta.

Vuonna 1671 ilmiantoi silloinen Kemin Lapin saarnaaja, monessa suhteessa kuuluisaksi tullut Gabriel Tuderus, erään Aikio Aikiopojan Kitkasta siitä, että mainittu Aikio oli hänelle tunnustanut, että eräs Kemistä kotoisin oleva mies, Tobias, oli pyytänyt hänen hankkimaan itselleen hyvän onnen lohikalastuksessaan, luvaten Aikiolle tästä vaivastaan lammasnahkaturkin. Mutta kun Kemin mies ei pitänytkään puhettaan, vaikka Aikio oli kalaonnen hänelle saattanut, niin oli Aikio noituudellaan hukuttanut velkamiehensä oman lohipatonsa niskalle. Tästä nyt vaadittiin tuolle 80 vuotta täyttäneelle Aikiolle edesvastausta.

Seuraa sitten pitkä kuulustelu oikeudessa. Ensin ei Aikio sano asiaa muistavansa, kun oli ollut kovasti humalassa, vaan kehotettuna totuuden puhumaan ja luultavasti pakkokeinoja käyttäen tunnusti hän vihdoin hankkineensa mainitulle Tobiakselle kalaonnen, vaan oli turkin sijaan saanut palkakseen ainoastaan parin villasukkia ja syylingät. Oliko hän myöskin noituudellaan tuottanut kuoleman samalle miehelle? Kertoi noitatemppuja käyttäneensä siihen suuntaan meneviä ja sittemmin kuulleen Suolijärvellä eräältä Kemin mieheltä, Nikkarin Kaupilta, että Tobias oli samana kesänä hukkunut oman lohipatonsa niskaan.

Vielä seuraa pitkä kuulustelu siitä, miten hän menettelee noituudessaan. Aikio kertoi laulun voimalla voivansa taikoja tehdä, vaan ei vanhaksi tultuaan sano enää noita taikalauluja muistavansa. Myöskin käytti hän taikarumpua laulaessaan. Ja tekee selkoa senkin ulkomuodosta. Se on rumpu, jonka kalvolle on maalattu toiselle osalle helvetti ja paholainen, toiselle enkeleitä, aurinko, kuu ja tähtiä. Vielä kuuluu taikarumpuun 5 messinki rengasta, jotka asetetaan kalvon päälle. Kun taikooja lyö kalvolle ja samalla laulaa, hyppivät nuo renkaat aluksi kalvolla. Vaan lopulta ne pysähtyvät kuvan päälle kaikki eivätkä enään liiku, vaikka kuinka kovasti peitäisi kalvoa, eivätkä lähde irtikään muutoin kuin kädellä ottaen. Minkälaisen kuvan päälle renkaat pysähtyvät, siitä taikooja voi päättää, kuinka taikomisensa tulee onnistumaan. Laulettuansa kuolemaa Tobiakselle olivat renkaat heijastuneet helvetin päälle, siitä oli tiennyt, että Tobiakselle oli käynyt huonosti.

Tämän oman tunnustuksensa nojalla tuomittiin Aikio mestattavaksi ja teilattavaksi. Asia alistettiin kunink. hovioikeuden tutkintoon, joka tuomion vahvisti.

Torneus, Tornion ja Kemin Lapin kertoja, kertoo, että kun Aikiota sittemmin vietiin Biteön vankilaan ja hän terveenä ja hyvinvoivana pantiin rekeen sinne kuljettamista varten, niin hän noitui itsellensä kuoleman, sillä olisi hän jo ennen sanonut, ettei hän koskaan kuolisi pyövelin käden kautta.

Tämä ajan kuvauksena kerrottuna, kuinka sitkeästi vielä pakanuus ja taikausko piti ihmismieliä vangittuna.

Aina vuoteen 1675 pysyy Kemin seurakunta näin laajana. Silloin erotetaan edellämainitut 8 kylää: Kitka, Maanselkä, Kuolajärvi, Sodankylä , Keminkylä, Kittilä, Sompio ja Inarin kylät Kemin emäseurakunnasta ja muodostavat nyt Kemin Lapin seurakunnan ja saa tämä näin muodostunut uusi seurakunta oman pappinsa, edellämainitun Gabriel Tuderuksen, joka kuitenkin asui parhaastaan Torniossa, siis kaukana omasta laajasta seurakunnastaan. Emäseurakunnaksi tulee Kuusamo (”Kuusimaa”), vaikka tarkoituksena oli alkuaan rakentaa kirkko Sompioon. Vuonna 1680 rakennetaan ensimmäinen saarnahuone Säynäjäperän rannalle ja aivan kirkon lähelle myöskin huone papille. Jo vuonna 1694 rakennetaan uusi kirkko Kuusamo- ja Torankijärven väliselle maakaistaleelle, jossa vielä nytkin ovat kivijalan jätteet osoittamassa paikkaa, missä kirkko silloin sijaitsi. Mutta vielä oli seurakunta alalleen liian suuri. Sentähden eroaa ensin Sodankylä v. 1747 ja siihen liitetään Kemikylä, Kittilä ja Sompio. Ja jo samana vuonna lohkaistaan Inarikin pois ja siihen liitetään Utsjoki. Kun sitten 1776 Kuolajärvi yhdistetään Kemijärveen sen kappeliksi, jää Kuusamon seurakuntaan ainoastaan Kitkan ja Maanselän kylät, eli suunnilleen sama maa-alue, joka nytkin kuuluu Kuusamon seurakuntaan. Lisänä oli ainoastaan kaksi pienempää kylää Kuolajärveltä, Sovajärvi ja Tuutijärven kylät, jotka, Kuolajärven tultua itsenäiseksi seurakunnaksi, liitetään näin muodostuneeseen uuteen seurakuntaan.

Asukasluku oli sangen pieni Kuusamossa siihen aikaan. Vuonna 1718 se lienee ollut Kitkan ja Maanselän kylissä yhteensä 615 henkeä, jaettuna 89 perhekuntaan; niistä oli Lappalaisia 10 perhekuntaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kertoo Nils Fellman löytäneensä tuskin tuskin lappia puhuvaa muoriakaan seurakunnasta. Väkilukutaulussa vuodelta 1750 mainitaan seurakunnassa kuitenkin 13 lappalaista, mutta 10 vuotta sen jälkeen ainoastaan 7. Noin sata vuotta jälkeenpäin, eli 1815 on väkiluku kasvanut 2,536 henkeen ja taas sata vuotta siitä nousenee se jo 13,000:teen.

Aina tähän asti on tämä laaja 10,346 neliökilometriä käsittävä Kuusamon seurakunta ollut yhden papin hoidettavana. Hommaa on vähin kunakin aikana ollut tämän seurakunnan jakamisesta, vaan alkuunsa ovat yritykset aina jääneet. Niinpä jo vuonna 1787 ehdotti maaherra J.F. Carpelan täällä matkustaessaan, että seurakuntalaiset rakentaisivat toisen kirkon Kitkan rannalle ja muodostaisivat siitä puolesta kappelin. Hän sanoi oivaltavansa, kuinka hankalaa oli, että kirkkoja ja kirkonkyliä oli noin harvassa täällä Lapissa. Kokouksessa, jonka hän piti, lausuivat seurakuntalaiset hyvin ymmärtävänsä asian hyödyn ja tarpeellisuuden, vaan kun vasta äsken oli sattunut 7 katovuotta peräkkäin, eivät he luulleet voivansa jaksaa kirkkoa rakentaa ja sen lisäksi vielä pappia palkata itselleen. Kuitenkin olisivat valmiit avustamaan kirkon rakentamista rakennuspuilla ja päivätöillä sekä hankkimaan asunnon kappalaiselleen.

Kun maaherra vielä ilmoitti, että seurakuntalaiset voisivat ehkä saada avustusta yleisistä varoista ja Lapin kirkollistoimelta, pyysivät seurakuntalaiset maaherran katsomaan kirkolle sopiva sija Kitkan rannalla; joka tapahtuikin. Siinä selostuksesta, minkä maaherra matkastaan antoi hallitukselle, hän lämpimästi kannattaa seurakunnan eropuuhia ja ilmoittaa sijan kirkolle katsoneensa erään Kitkajärveen pistävän pitkän niemen nenästä, luultavasti hyvänniemen päässä. Kirkosta tapahtui sittemmin kauan kestävä kirjeenvaihto virastojen ja virkamiesten kesken, kunnes se raukesi.

Samasta asiasta on toista sataa vuotta sen jälkeen saatu senaatin päätös, jolla Posion kylä, osa Vasaraperän ja Alakitkan kyliä Kuusamon seurakunnasta sekä Kynsiperän kylä Taivalkoskelta ja eräitä taloja Pudasjärven ja Rovaniemen seurakunnista lohkaistaan uudeksi Posionimiseksi seurakunnaksi. Kirkko tulisi sijaitsemaan lähellä Ahvensalmia. Mutta eripuraisuus on rikkonut tämänkin hyvän puuhan, niin että saattaa aikoja kulua, ennenkuin tämä tärkeä asia on loppuun saatettu.

Kun kirkko oli alkuaan rakennettu hankalalle paikalle, päätettiin se siirtää nykyiselle paikalleen. Tämä tapahtui v. 1800. Sitä varten sai seurakunta Lapin kirkollistoimelta 1000 taalarin avustuksen.

Suuremman kirkonkellon on seurakunnalle lahjoittanut kuningas Kaarle ja pienempi kello on ostettu seurakunnan omilla varoilla. Niiden laidoissa ovat seuraavat kirjoitukset:

”Soli Deo Gloria anno 1698”.

”Denna klocka hafver hans högst Salig Konglig Majestät. Glorvärdigst i åminnelse, Den Stormägtigste Konung Carl den Elfte förärt till Kuusamo församling i Lappmarken”.

”Gloria in excelsis Deo. Me fecit Holmiae Gerhart Meyer”.

”Era vare Gud i högden och Frid på jorden”.

”Gud till äro, och Kusamet Sochn till prydnad och tiänst gjuten 1721, som var K. Fredriks ander regerins år, och andre jubel året efter Evangeliska lärons början här i riket. Med församblingens medel är denna klocka gjuten: Kyrckioherden Mag. Zacharias Forbus”

”Er guten hos Konl. Styckgjutaren Salig Gerhardt Meyers encka Katharina Meyer.”

Alttaritaulun, joka kuvaa Kristuksen ristinkuolemaa, on maalannut eräs taiteilija J. G. Hedman Oulusta 1824 ja sitäpaitsi löytyy sakaristosta eräs öljymaalaus tuntemattomalta tekijältä seurakunnan kirkkoherrasta J.G. Kranckasta, joka kuoli 1870. Kirkko on maaseudun suurimpia, vaikka väkiluku sitä rakentaessa tuskin oli kahtatuhatta seurakunnassa. Se korjattiin perinpohjaisesti 1858 ja varustettiin 1894 asfalttikatolla.

Siinä lyhykäisyydessään Kuusamon seurakunnan ulkonaiset vaiheet. Mitä on kirkko vaikuttanut täällä Pohjan perillä? Onko tehdystä työstä koitunut toivottuja hedelmiä? Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä vaativat vastausta.

Mitä muualla kristinusko, jonka julistaja kirkko on, on vaikuttanut, sitä se täälläkin on aikaansaanut. Lieventänyt tapoja, hillinnyt itsekkäitä pyyteitä, poistanut pimeyttä, luonut järjestettyjä oloja, levittänyt tietoa ja valistusta ja ennen kaikkea nostanut ihmismieliä henkiseen työhön ja osoittanut päämaalin olevan ylhäällä, ei täällä alhaalla. Taka-aikana oli kirkko Kuusamossakin ainoa valistuksen jakaja. Ei ollut kouluja ja kotiopetuskin, kuten arvata sopii, oli sangen puutteellista. Kuitenkin annetaan tarkastuksessa 1764 jo arvostelu seurakunnasta, että silloin suurin osa seurakuntalaisista osaavat lukea. Noin sata vuotta sitten oli seurakunnan lukkari ainoa lasten opettaja Kuusamon laajassa seurakunnassa. Paitsi virkapalkkaansa nautti lukkari jokaiselta opetettavalta lapselta vähäisen maksun. Mutta kovin laajoja tietoja ei noista kouluista voitu antaa. Eräässä rovastintarkastuksessa kantelevat seurakuntalaiset lukkaristaan, jonka nimi oli Karjalainen, ettei hän kykene lapsia opettamaan, kun itsekään ei osaa lukea, eikä tavatakaan. Lukkari määrätään papilta opetusta saamaan näistä tärkeistä asioista ja siihen päätökseen ovat kaikki tyytyväisiä.

Hengellisistä liikkeistä on laestadiolaisuus voittanut paikkakunnalla suurta alaa. Noin puoli vuosisataa sitten se tuli Kuusamoon ja noin puolet seurakuntalaisista kuuluvat ehkä liikkeeseen. Parhaallaan rakentavat laestadiolaiset omaa seurahuonetta itselleen.

Lopuksi luettelemme tässä ne papit, jotka ovat seurakunnassa vakinaisina kirkkoherran virkaa toimittaneet:

  1. Gabriel Tuderus 1675–1684.
  2. Henrik Cajanus 1691.
  3. Olof Junelius 1691–1699.
  4. Sigfrid Bonelius 1700–1715.
  5. Zacharias Forbus 1718–1734.
  6. Jakob Chydenius 1734–1746.
  7. Johan Kranck 1749–1784.
  8. Joh. Johaninpoika Kranck 1784–1800.
  9. Erik Castrén 1801–1816.
  10. Abraham Montin 1817–1825.
  11. Johan Gustaf Costiander 1825–1833.
  12. Johan Gustaf Kranck 1833–1870.
  13. Herman Ingman 1875.
  14. Johan Lagus 1877–1880.
  15. V. W. Wichman 1894.
  16. Antti Valtavaara 1896- nyk. aik.

Välikaikaisina ja apulaisina ovat seuraavat papit seurakunnassa toimineet:

  • Johan Gabriel Vilander 1840–1873, alkuaan asettui katekeetaksi seurakuntaan, mutta sitten pitemmän ajan ollut kirkkoherran sijaisena.
  • Juho Tanskanen 1880–1881.
  • Juho Korhonen 1890–1891.
  • Kaarlo Reetrikki Sorri 1891–1894.
  • P. R. Heikel 1894–1895.
  • Antti Valtavaara 1895–1896.
  • Toivo Janhonen 1911 – nyk. aik.