Omien ojiensa varsilla marjan on käsketty marjansa kypsyttää.

Vilho Lampi

Kansantaide – kansanperinne

Kansantaide on kansanperinnettä, johon kuuluvat kansanomainen käsityö, musiikki ja kirjallisuus. Useat henkilöt yhdistävät kansantaiteen vain käsityöhön, vaikka kansantaide on laajassa mielessä paljon muutakin.

Kansankirjallisuus

Pohjois-Pohjanmaalla kansanrunoudessa on ollut se erikoinen piirre, että kalevalainen runomitta on säilynyt varsin pitkään, 1700-luvulle asti. Sitä käytettiin myös sepitettäessä tilapäisrunoja. Vienan Karjalassa eli Elias Lönnrotin aikana runonlaulajia, joiden suku oli lähtöisin Oulujokivarresta (tämä väite on nykyään kiistanalainen).

1800-luvulla monet kansanmiehet sepittivät ns. arkkiveisuja merkittävien tapahtumien johdosta. Heidän perinnettään jatkoi mm. haapavetinen Viina-Matti (Viinamaa) (1859–1936), jolla viisaus ja hulluus menivät sekaisin. Hänen runojaan on Kustannusliike Pohjoinen julkaissut. Myös kirjailija Pentti Haanpään isä oli kansankirjailija.

Varsin lukuisa on pohjoispohjalaisten puheenparsien määrä; näitä on viime aikoina kerätty julkaisuiksi. Myös tarinaperinne on rikasta, erikoisesti sotatarinoita vanhan vihan ja isonvihan ajoilta on harvinaisen paljon. Samaa voi sanoa asutustarinoista. Sen sijaan kansanluonnetta kuvaavien kaskujen kertomisessa pohjoispohjalaiset ovat jääneet jälkeen ainakin eteläpohjalaisista ja savolaisista.

Kansanmusiikki

Pohjoispohjalaista kansanmusiikkia ei ole juuri lainkaan tutkittu. Sitä on kuitenkin ollut ja on edelleen, kuten Pohjoispohjalaisen Osakunnan laulukirja ja merimiesaiheiset laulukirjat osoittavat. Hiljattain on löydetty kaksi vanhaa nuottikirjaakin.

Haapavesi oli tunnettu kantelepitäjä sekä valmistajien että soittajien ansiosta. Siellä asui mm. maankuulu Pasi Jääskeläinen, kanteleentekijä ja soittaja, jonka vaikutukseen eteläisten jokilaaksojen musiikkiharrastus pohjautuu. Musiikkiprofessori Martti Pokela on lähtöisin samasta pitäjästä.

Kansanmusiikin harrastus on nousussa. Siitä ovat osoituksena n. 30 esiintymismatkoja tekevää pelimanniyhtyettä. Tunnetuimmat niistä ovat Haapavedellä ja Nivalassa sekä Iissä (Iin laulupelimannit oli vuoden yhtye Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla 1997); Oulun tienoilla myös nuoret ovat tulleet mukaan uusine teemoineen (esimerkiksi Kämmärit). Pelimannien koulutusta on kansalaisopistoissa ja Oulun konservatoriossa.

Myös kansantanssia harrastetaan edelleen erityisesti nuorisoseurojen piirissä. Niissä harrastus on aaltomaista: ryhmät syntyvät ja sammuvat. Ehkä eniten julkisuutta ovat saaneet Oulaisten Piipsjärven ja Oulunsalon nuorisoseurat.

Huomattavia musiikkitapahtumia ovat mm. Särkät soi Kalajoella ja Haapavesi Folk, Oulunsalon Iso Ilo kruunuhäineen ja Oulun pelimannipäivät.

Tiernapojat

Oulussa on säilynyt elinvoimaisena keskiaikainen musiikkiperinne, joka lienee lähtöisin Oulun triviaalikoulusta 1600-luvun lopulta, nimittäin tiernapoikien lauludraamaesitykset adventista jouluun. Esityksillään koululaiset keräsivät varoja opiskeluaan varten. Tätä suuren suosion ja huomion saanutta perinnettä on ruvettu tietoisesti kehittämään Oulun imagon nostamiseksi.

Käsitöissä paikallistakin leimaa

Agraarisissa oloissa lähes kaikki käyttöesineet valmistettiin joko kotona tai lähellä asuneiden taitajien toimesta, koska monet esineet olivat niin vaikeita valmistaa, että tarvittiin erikoisosaamista. Käsityö johti myös kaupankäyntiin yli pitäjänrajojen: esimerkiksi ylikiiminkiläiset olivat tunnettuja rekien valmistajia, kiiminkiläiset puuastioiden. Siikajoki on vieläkin tunnettu männynjuurista tehdyistä koreista. Monet käsityön erikoisuuksista on otettu kuntien vaakunoihin. Kaikki kotiseutumuseot sisältävät runsaasti vanhaa käsityöperinnettä.

Muutamissa pitäjissä oli omat esinetyypit. Esimerkiksi vieläkin tunnetaan ja on käytössä tyrnäväläinen, liminkalainen ja hailuotolainen tuoli. Oli myös iiläinen, pudasjärvinen ja haapavetinen suksi, jotka ovat enää vain museoesineitä.

Perinnekäsitöissä, kansantaiteessa parhaimmillaan, näkyy esineen käyttötarkoituksen ja esteettisen kauneuden yhdistäminen luontevasti sekä luonnonmateriaalien, jopa niihin liittyvien oikkujen, taitava hyväksi käyttäminen. Käsitöissä voi nähdä myös eurooppalaisten tyylivirtausten paikallista sovellusta. Esimerkiksi 1500-luvun renessanssi ilmenee parhaiten tuoleissa, 1600-luvun barokki jykevissä, kiemuraisesti koristelluissa pöydissä ja tuoleissa, 1700-luvun rokokoo hevosen längissä ja naisten rukeissa sekä uusklassismi sorvatuissa ja muuten suoraviivaisissa sohvissa ja pöydissä sekä ikkuna- ja nurkkalaudoituksessa.

Vaivaisukot

[Kuvassa Kalajoen vaivaisukko]
Kalajoen tapulin seinustalla päivystää vaivaisukko.

Varsin ainutlaatuisia kansanomaisen veistotaiteen luomuksia nimenomaan Pohjanmaalla olivat vaivaisukot, joita tehtiin varsinaisesti 1800-luvun puolivälistä lähtien. Vaivaisukkoja on tehty vain Satakunnan ja Pohjanmaan rannikolla, itäisin on Kestilässä. Idea on saatu joko purjelaivojen keulakuvista tai 30-vuotisesta sodasta. Vaivaisukoilla kerättiin rahaa seurakunnan hyväntekeväisyyteen. Vaivaisukkojen ulkonäkö vaihtelee suuresti. Pohjoispohjalainen tyyppi on hattupäinen kokovartaloveistos.

Parhaiten tehtyjä ja esteettisesti kauneimpia ovat yleensä lahjaesineet, kuten kihlaparin lahjat toisilleen (rukinlavat ym.) ja lahjoitukset kirkolle. Koristeaiheet ovat olleet joko luonnosta tai kertomuksista. Aihetta on käsitelty yleensä tyylitellen. Ehkä pisimmälle konkreettisen kuvion muuttamisessa abstraktiseen suuntaan on menty naisten käsitöissä, esimerkiksi raanuissa ja ryijyissä. Monet kirkkotekstiileistä on valmistettu paikallisten taitajien yhteistyönä.

Kansallispuvut

Tekstiileistä on mainittava myös kansanpuvut ja kansallispuvut, joista jälkimmäiset ovat verrattain nuoria. Tosin Peräpohjolan naisen kansallispuku on maamme vanhimpia (1922). Pohjois-Pohjanmaan kansallispuku, Oulun seudun pukuna tunnettu, julkistettiin vuonna 1949, mutta se ei ole virallinen kansallispuku. Nuorin on Rantalakeuden kansallispuku (2000) ja seuraavana Kalajokilaakson kansallispuku (1996). Omia kansallispukuja on Siikajokilaaksossa (1957), Koillismaalla (naisen puku 1962, miehen puku 1985), Pyhäjokialueella (1965) sekä Suur-Iin alueella (1990).

Ammattitaidetta ja taiteilijoita

Pohjalainen kirkkomaalaus – Mikael Toppelius

Koko Pohjanmaan alueella jatkui keskiaikaisen kirkkomaalauksen perinne vielä 1600-luvulla. Niinpä puhutaan yleisesti ”pohjalaisista kirkkomaalareista”. 1600-luvun maalareista tunnetuimpia oli Lars Gallenius. Kirkkomaalareista viimeinen, Mikael Toppelius (1734–1821), runoilija Sakari Topeliuksen isoisä, nousi tunnetuimmaksi, arvostetuimmaksi ja tuotteliaimmaksi. Hän on koristanut yli 40 kirkkoa lähinnä Pohjanmaalla ja Savossa. Lähes puolet hänen tuotannostaan on Pohjois-Pohjanmaalla.

Toppelius maalasi Kempeleen kirkkoa vuosina 1785–1795. Maalaus vuodelta 1786.

Seinämaalauksin koristeltuja kirkkoja kutsutaan Pohjois-Pohjanmaalla kuvakirkoiksi. Tunnetuimpia Toppeliuksen koristamista kirkoista ovat Haukiputaan kirkko ja Kempeleen vanha kirkko. Toppeliuksen töissä voi nähdä mielenkiintoista ja tarkkaa Raamatun aiheiden yhteensovittamista ja vanhan maalausperinteen hyväksikäyttöä. Hänen töissään näkyy myös vaikutteita barokista, rokokoosta ja kiinalaisesta taiteesta sekä vanhojen kuvaraamattujen kuvituksesta.

Myöhemmin 1800-luvulla uusien tyylisuuntien vuoksi Toppeliuksen kuten muidenkin vanhojen kirkkomaalareiden töitä väheksyttiin. Niinpä seinämaalausperinne katkesi, ja tilalle tulivat vaaleat seinäpinnat ja alttaritaulut. Mutta nykyään kuvakirkot ovat arvostettuja nähtävyyksiä.

Kuvanveistäjät ja maalarit

Pohjois-Pohjanmaa on tunnettu kansanomaisista puuveistäjistä, kuten edellä on kerrottu. Heidän perintöään on moni jatkanut; tunnetuin lienee 1990-luvulla kuollut Kusti Rautiainen Haukiputaalta.

Sen sijaan Pohjois-Pohjanmaalla ei ole vaikuttanut tunnettuja kuvanveistoalan ammattilaisia kuin vasta viime vuosikymmeninä. Akateemikko Oskari Jauhiainen syntyi Kiimingissä. Vuonna 1997 avattiin Kiimingissä hänen töitään käsittelevä museo. Hänen veistoksiaan on kahdeksassa Pohjois-Pohjanmaan kunnassa yhteensä 14.

Vanhimpia oululaisia veistäjiä oli Martti Tarvainen, joka on tunnettu realistisista ihmishahmoista ja eläimistä. Hän oli myös maalari. Tällä hetkellä tunnetuimpia kuvanveistäjiä ovat abstraktia suuntausta edustavat oululaiset Ari Koch ja Riitta Helevä. Iissä asuva Sanna Koivisto on herkkä, kantaa ottava veistäjä ja maalari. Kari Tykkyläinen Pudasjärvellä on railakas tuulettaja, joka kerran otti täydestä pyyntöönsä saamansa vastauksen. Hän ei saanut tilaa näyttelyä varten, ja hänen käskettiin painua suolle. Tykkyläinen pitikin huomiota herättäneen näyttelyn keskellä suota.

Maalaustaiteella on kuvanveistoa vankemmat perinteet. 1800-luvun alttaritaulujen tekijöistä mainittakoon oululaiset Oskar Nylander ja Isac Wacklin, joka oli myös Suomen ensimmäisiä muotokuvamaalareita.

Vielä 1930-luvulla pohjoispohjalaiset maalarit saattoi laskea yhden käden sormilla: Martti Tarvainen, Paavo Leinonen, Vilho Lampi, Juho Mäkelä ja Aukusti Koivisto. Heidän töihinsä ei voi olla maakunnassa törmäämättä. Liminkalaisella ”lakeuden maalarilla” Vilho Lammella (1893–1937), joka haki aiheensa noin kilometrin säteeltä kotipihastaan, on oma nimikkomuseo Limingassa. Juho Mäkelä (1885–1943) oli akvarellisti ja ekspressionisti. Hieman myöhempää polvea olivat Oulun seudun kuvaaja Pentti Koivisto sekä Åke Mattas, raju ekspressionisti, jota Oulussa ei aikoinaan ymmärretty.

Tällä hetkellä Pohjois-Pohjanmaalla on monta hyvää maalaria. Heistä on tähän poimittu lähinnä ne, jotka ovat tuotannossaan kuvanneet pohjoispohjalaista maisemaa ja ihmistä: Niilo Hyttinen ja Paavo Tolonen ovat väkevän pohjoisen mentaliteetin ja kansanihmisen tulkkeja, Matti Mikkola on kuvannut soita, metsiä ja tuntureita, samoissa aihepiireissä on liikkunut Tauno Ohenoja. Matti Lampi maalaa pikkutarkasti ja kantaaottavasti Limingan maisemia, Jussi Jäälinoja hieman naiivisti Oulujoen maisemia. Hilkka Inkala on piirroksissaan ikuistanut oululaista rakennusperinnettä, jopa keskittynyt siihen. Mäkivierikot ovat kuvanneet eteläisten jokilaaksojen rakennuksia.

Muita huomattavia maalareita ovat kubisti Juhani Hakalahti ja suurien pintojen mestari Sinikka Tuominen. Reijo Hukkanen on antanut romuille uuden tehtävän taideteosten aineksina. Raahelaisista mainittakoon Paavo Pyhtilä ja Kirsti Muinonen, joiden töissä on surrealistista otetta. Mainitsematta jää kymmeniä muita lahjakkaita nimiä.

Oma galleria on mm. värien käytöstä tunnustusta saaneella Terttu Jurvakaisella Muhoksella. Hailuodosta on muodostunut monen taiteilijan kesäpaikka niin kuin Tuusulanjärvestä Uudellamaalla – kuitenkin sillä poikkeuksella, että Hailuodon taiteilijayhteisö asuu pienviljelijöiden ja kalastajien myymissä kodeissa. Tähän ryhmään on kuulunut myös Hailuodon kansanelämän kuvaaja Marjatta Hanhijoki.

Valokuvaajia

Konkreettista historiallista kulttuuriperintöä käsittelevässä julkaisussa ei sovi unohtaa valokuvaajia, jotka ovat ikuistaneet maisemia ja ihmisiä jo yli sata vuotta sitten. Valokuvaajia oli aluksi lähinnä kaupungeissa, ja heidän lisäkseen oli kiertäviä ammattilaisia ja puoliammattilaisia valokuvaajia joka kunnassa. Heidän kuva-aineistonsa pelastaminen olisi kiireellinen tehtävä.

[Kuvassa petun tekoa]
Matalaisen vaari ja muori survovat pettua Taivalkoskella. Pöydällä uunin edessä kuivattuja petäjälevyjä. Kuva: Samuli Paulaharju, Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.

Tunnetuimmat vanhat Pohjois-Pohjanmaan ikuistajat olivat Samuli Paulaharju ja I. K. Inha. Paulaharju kansatieteilijänä valitsi kuvauksensa kohteeksi aiheita, joita muut eivät osanneet arvostaa. Inha ei ollut pohjoispohjalainen, mutta korkeatasoisena ja Pohjois-Suomea kuvanneena valokuvaajana hänet sopii mainita Paulaharjun rinnalla. Vanhojen valokuvaajien töitä käytetään hyvin paljon suurennoksina ja kuvateoksissa.

Tämän hetken valokuvaajista ovat suurimpaan kuuluisuuteen nousseet Esko Männikkö ja Reijo Rinnekangas. Molemmat ovat kansanelämän kuvaajia; heistä Männikkö on saanut kansainvälistä mainetta naturalistilla töillään. Kuusamolainen Hannu Hautala on luontokuvaaja, ja Tauno Kohonen laati vuonna 1999 valokuvateoksen, jolla hän on halunnut ilmentää pohjoispohjalaista identiteettiä. Ilpo Okkonen on merkittävä arkkitehtuurin kuvaaja. Yksi hänen teoksistaan on valittu maailman kauneimmaksi.

Kirjailijoita

Pohjoispohjalaisia oman alueen kuvaajia on satamäärin. Seuraavassa esitellään heistä vain huomattavimmat, ennen kaikkea maakunnan ilmettä kuvanneet.

Samoin kuin 1700-luvun kansankirjailijat myös muutamat pappismiehet – varsinkin Calamniukset – kirjoittivat suomenkielisiä runoja aikana, jolloin korkeamman kulttuurin kielenä oli ruotsi. Oulussa ei siis hävetty suomen kielen käyttöä.

Ruotsin kielellä kirjoitti toki moni oululainenkin, mm. ensimmäinen maakunnan ja Oulun kuvaaja Sara Wacklin (1790–1846), jonka teoksesta Sata muistelmaa Pohjanmaalta on tehty useita käännöksiä. Kuvaukset ovat mukaansa tempaavia, mutta kaikki eivät ole tosia. Joka tapauksessa ne kuuluvat alueen tarinaperinteeseen. Alkuaan oululainen oli myös runoilija Frans Mikael Franzén, jonka nimellä tunnetaan Oulussa Franzénin puisto. Runoilijan muistomerkki on Suomen vanhimpia julkisia patsaita vuodelta 1882.

Seuraavat kirjailijat ovatkin jo suomenkielisiä. Kaarlo Kramsu oli heistä ensimmäisiä. Teuvo Pakkala (1885–1913) kuvasi useissa romaaneissaan Oulun vähäosaisia (Elsa) ja elinkeinoja, kuten tervakauppaa (Oulua soutamassa).

V. A. Koskenniemi oli kuuluisa Oulussa kasvanut runoilija, myöhemmin akateemikko, jonka tuotantoon kuuluu runo Pohjanmaa. Siitä seuraavassa kolme viimeistä säkeistöä:

Näin edessäni Pohjanmaata palan,
näin karun seudun pelloks kuokituksi,
näin lakeuden loputtoman alan,
jok on kuin iäisyyden maille uksi.
Näin edessäni vuolaat virtain uomat,
joiss syöksyy alas korven voimat ylväät
ja suuret rikkaudet, salon suomat,
ja ikimetsän temppelsalin pylväät.
Näin edessäni metsämaita, soita,
miss ihmiskätten jälkeä ei huomaa,
miss seutu täynnänsä on unelmoita
ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.

A. V. Koskimies kirjoitti maakuntalauluksi kohonneen Maa pontevan (Kymmenen virran maa) vuonna 1899. Sen pohjoispohjalaiset tuntevat omakseen ja laulavat sitä täysin rinnoin julkisten tilaisuuksien päätökseksi. Maakunnan eteläisen osan kuvaajista tunnetuin on piippolalainen Pentti Haanpää, koko valtakunnan tasolla kaikkien aikojen parhaimmistoon kuulunut kirjailija, kansanelämän tarkka kuvaaja. Piippolassa on kerätty hänen tuotantoaan ja pystytetty kaksi muistomerkkiä. Pietari Päivärinta oli myös tarkka kansanelämän kuvaaja 1800-luvulla. Hänen hautamuistomerkkinsä on Ylivieskassa. Martti Merenmaa (1896–1972) tunnetaan Raahen ja Kuopion kuvaajana. Liminkalainen Heikki Toppila on perustanut tuotantoaan kansanperinteeseen ja mystiikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeen on noussut joukko kirjailijoita, jotka ovat tehneet kirjasarjoja kotiseudustaan. Heistä luetuin on varmaan Kalle Päätalo (1919–2000), jonka Iijoki-sarja alkaa 1920-luvun lopusta ja ulottuu tähän päivään. Hän on kirjoittanut myös Koillismaa-sarjan. Hänen teoksissaan on itse koettua mikrohistoriaa, joka kiinnostaa myös muualla Suomessa asuvia. Päätalon merkeissä on perustettu luovaa kirjoittamista edistävä Päätalo-instituutti. Kirjailijan syntymäkoti Kallioniemi Taivalkosken Jokijärvellä on museona. Antti Hyry on kuvannut vähäeleisesti mutta tarkasti Kuivaniemeä ja Iitä.

Matti Hälli laati 1950-ja 1960-luvulla sekä Oulu- että Hailuoto-trilogian, joista jälkimmäinen herätti myös närkästystä hailuotolaisten silmissä. Joni Skiftesvik on puolestaan kehittynyt Haukiputaan Martinniemen, sahateollisuuden ja Perämeren kuvaajaksi. Kuusamolainen Reino Rinne on teoksissaan pyrkinyt edistämään luonnonsuojelua. Jorma Kurvinen on kuvannut teoksissaan mm. sota-aikoja ja tämän hetken ongelmia; lisäksi hän on myös nuorisoromaanien kirjoittaja (Susikoira Roi). Paavo Rintala on mm. laatinut romaanin taiteilija Vilho Lammesta (Jumala on kauneus) sekä sotavuosista nuoren pojan silmin (Pojat).

Tälläkin hetkellä Pohjois-Pohjanmaalla on paljon nuoria, valtakunnallisestikin merkittäviä kirjailijoita, jotka eivät kuitenkaan ole merkittäviä maakunnan tai kuntien kuvaajia.

Oulu lehdistökaupunkina

Oulu on ollut merkittävä lehdistökaupunki, jossa on toimitettu Oulun Wiikkosanomia jo vuodesta 1828. Oulussa on toimitettu ja painettu maakunnallisia sanomalehtiä, joita nykyään ovat Kaleva, Suomenmaa, Kansan Tahto ja Pohjolan työ. Kolmiokirja edeltäjineen on toiminut viihteen alalla (Perjantai, Jerry Cotton ym.) Atte Kalajoen perustama kulttuurilehti Kaltio on ilmestynyt jo vuodesta 1945. Kustannustoimintaa harjoittaa nykyään Sanomalehti Kalevan suojissa Pohjoinen, joka on saanut tunnustusta mm. kuvateoksillaan. Myös muut lehtitalot ovat harjoittaneet kirjojen kustantamista.

Sanomalehdistä Kaleva, perustettu 1899, on kohonnut kiistattomasti maakunnan ykköslehdeksi. Vain sillä on erikseen kulttuuritoimitus, joten se voi omilla keinoillaan suuresti vaikuttaa levikkialueensa kulttuurielämään.

Musiikki harrastuksena ja ammattina

Oulun konserttitoiminnan aloittajana voi pitää tutkimusmatkailija Acerbia, joka Oulun vierailunsa aikana vuonna 1799 aloitti konserttien pitämisen yhdessä oululaisen lääkärin Tulindbergin (1761–1814) kanssa. Tulindbergia pidetään Suomen ensimmäisenä säveltäjänä. Hänen mukaansa on nimetty Tulindberg-sali Oulun musiikkikeskuksessa.

Oulun kaupunginorkesteri perustettiin jo 1900-luvun alussa. Ennen Oulun musiikkikeskuksen valmistumista se piti konserttinsa nykyisessä Varhaiskasvatuksen laitoksessa. Uusi Madetojan sali kuuluu akustiikaltaan Suomen parhaimpiin.

Oulun säveltäjistä ansaitseekin suurimman maininnan Leevi Madetoja (1887–1944), joka on tuotannossaan ilmentänyt osuvasti maakuntansa vakavahenkistä mentaliteettia.

[Kuva: Abraham Ojanperä]
Abraham Ojanperä. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.

Ensimmäinen huomattava musiikkimies oli kuitenkin liminkalainen Abraham Ojanperä, oopperalaulaja, joka omalta osaltaan teki kaikkensa kansallisen kulttuurin, erityisesti suomalaisen oopperan, nostamiseksi. Hänen huvilansa Limingassa on muistokotina ja erikoisena nähtävyytenä kertomassa 1910-luvun tyylipiirteistä ja boheemin taiteilijan elämästä.

Viime vuosikymmeninä on noussut korkeatasoista kuoro- ja orkesteritoimintaa sekä koulutustoimintaa. Oulussa toimii konservatorio, ja yliopistossa annetaan musiikkikasvatuksen koulutusta. Raahessa on musiikkiopisto, Ylivieskassa musiikkiopisto jne. Kesäisin on musiikkileiritoimintaa, jonka Liminka käynnisti jo 1960-luvulla.

Pohjois-Pohjanmaalla on jo yli sadan vuoden ajan toiminut lukuisia kuoroja. Ne ovat kuuluneet aluksi raittiusseura- ja nuorisoseuratoimintaan sekä työväenyhdistyksiin. Seurakunnissa on omat kirkkokuoronsa. Nykyään sekakuorot, mieskuorot ja naiskuorot ovat omia yhteisöjään. Niistä pisimmälle ovat viime vuosina yltäneet Kiimingin kiurut – aivan maailman huipulle –, Oulaisten nuorisokuoro sekä oululainen mieskuoro Huutajat, joka nimensä mukaisesti ei laula. Kuoroharrastuksen laajuuden johdosta on sanottu, että Pohjois-Pohjanmaa on kuorojen maakunta.

Kuuluisista kuoroista mainittakoon vielä oululainen Pohjan laulu, Ynnin pojat, sekä tapahtumista Oulun Musiikkijuhlat ja Oulaisten Musiikkiviikko sekä Oulun oopperayhdistyksen produktiot.

Kevyen musiikin harrastus on myös varsin vilkasta. Tunnetuimmiksi ovat nousseet kiiminkiläinen Mikko Alatalo, haukiputaalainen Lea Laven ja oululainen Jamppa Tuominen.

Kansanmusiikki on käsitelty toisessa yhteydessä.

Teatteri

Teatteritoiminta alkoi Oulussa jo 1700-luvun lopulla vierailevien kiertueiden toimesta. Oulun ensimmäinen teatteri, Westerlundin salonki, perustettiin 1800-luvun puolivälissä. Saliin mahtui noin 600 henkeä. Se paloi kuuluisassa Oulun palossa, ja sen paikalla on nykyinen kaupungintalo. Vuodesta 1972 Oulussa on ollut ajanmukainen teatteritalo kaksine näyttämöineen.

[Kuva näytelmästä Husaarikuume]
Teatteriesitys ”Husaarikuume” Oulun maneesissa v. 1921. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.

Harrastajateatteri on kuorojen tavoin saanut suurta kannatusta, ja aluksi teatteritoimintaa ovat olleet käynnistämässä samat järjestöt kuin kuorotoimintaakin. Harrastajateatteritkin ovat nykyään itsenäistyneet. Niistä tunnetuimpia ovat Oulun Työväen Näyttämö, Oulun ylioppilasteatteri, Kuusamon näyttämö, Teatteri Neliapila ja Nurkkanäyttämö Haukiputaalla. Vilkasta ja korkeatasoista teatteritoimintaa on myös maakunnan eteläisissä kunnissa, kuten Nivalassa, Kalajoella, Ruukissa, Oulaisissa, Raahessa, Rantsilassa ja Pattijoella sekä Taivalkoskella ja Kiimingissä. Monet harrastajateatterit tuovat siten oman panoksensa kesänviettoon.

Selityksiä pohjoispohjalaisesta luovuudesta

Ei liene koskaan vakavasti tutkittu, mistä maakunnasta on lähtöisin eniten maan parhaita taiteilijoita, valtiomiehiä, urheilijoita jne. Jokainen maakunta ja kunta tuo esille omiaan, kehuu heitä ja antaa selityksiä omien kasvattiensa nousulle. Tavallisesti keskustelu on humoristista, kuten seuraavastakin käy ilmi.

Oulusta ja Pohjois-Pohjanmaalta on kieltämättä noussut monta kuuluisaa taiteilijaa, Oulusta peräti 200 kirjailijaa. Hauskoja luovuuden selityksiä ovat mm. seuraavat:

  • Lyseon rehtori Anna Leinonen kysymykseen, miksi Oulun pojat ovat niin viisaita: ”Oulujoki kerää valuma-alueeltaan älyyn tarvittavat hivenaineet ja tuo ne alajuoksulle, varsinkin lyseon kohdalle.”
  • Lahtelainen taideoppilaitoksen rehtori pohtiessaan miksi hänen johtamansa oppilaitoksen parhaat opiskelijat ovat kotoisin Pohjois- ja Itä-Suomesta: ”Heillä on muita terveempi luontosuhde.”
  • N. P. Virtanen: ”Oulun miljöön olemuksessa piilee tekijöitä, jotka ovat omiaan kehittämään kirjailijoita, edistämään mielikuvitusta luovaa toimintaa. Yhtenä tekijänä tähän voidaan pitää Oulun maantieteellistä asemaa, sen luontoa ja maisemaa.”

Näistä selityksistä ensimmäinen perustuu yhteen tekijään, joten se kuuluu paremmin runouden puolelle. Sen sijaan luontosuhteeseen perustuvassa selityksessä on kaiketi todellisuuspohjaa. Virtanenkin lienee osaltaan aivan oikeassa. Muina selityksinä voinee olla kulttuuriperintö ja siihen liittyvä yrittämisen ja näyttämisen halu sekä väestön monipuolinen geeniperintö.

Muutama menestynyt taiteilija on sanonut, että Oulussa on hyvä syntyä mutta huono asua. Totta onkin, että moni luova yksilö on muuttanut Pohjois-Pohjanmaalta Etelä-Suomen suuriin keskuksiin, sillä niissä kulttuuritoiminta on vilkkaampaa ja niissä on Pohjois-Pohjanmaata paremmat ansiomahdollisuudet ja enemmän taiteilijaseuraa.