Kansakoulun päättäneet nuoret, joilla ei ollut vielä valmiuksia siirtyä varsinaiseen työelämään, otettiin mukaan koulutuksen piiriin järjestämällä heille jatkokurssit. Samalla murrosikäisen vaikutteille altista mieltä ohjattiin hyvien harrasteiden ja hyödyllisen ajankäytön pariin. Aluksi opetus tapahtui työn jälkeen iltaisin sen mukaan, miten opettajalla intoa riitti. Jo vuonna 1893 antoi kouluylihallitus jatkokursseille ohjesäännöt, joissa määriteltiin oppiaineet ja kehotettiin järjestämään kursseja. Opettajan palkkaukseen annettiin valtionapua.

Kurssien ohjelmassa oli kansakoulun oppiaineiden lisäksi yleisylihallitus jatkokursseille ohjesäännöt, joissa määriteltiin oppiainesta. Oppivelvollisuuslaissa vuodelta 1921 määrättiin jatkokurssit pakollisiksi, ja niiden kestoksi määriteltiin 100 tuntia. Kaupungeissa alkoi kaksivuotinen päiväjatko-opetus.

Vuonna 1923 säädettiin jatko-opetuksen pääaineiksi kirjallisuus, yhteiskuntaoppi, maa- ja kotitalous sekä käsityöt. Lisäksi tuli opettaa laskentoa ja kirjoitusta. Sekä pula- että sota-aikana oli säädöksiä pakko lieventää eikä jatko-opetusta säännöllisesti järjestetty.

Jatkokurssien ongelmana oli oppilaiden vähäinen kiinnostus kursseja kohtaan. Vasta kun laki vuonna 1943 määräsi päästökirjan antamisen tapahtuvaksi jatkokoulun käymisen jälkeen, poissaolot vähenivät. Myös rippikouluun pääsemisen ehtona oli jatkokoulun käyminen.

Jatko-opetusta antoivat tavallisesti koulun omat opettajat apunaan papit tai naisopettajien kouluissa jotkut taitavat mieshenkilöt. Vasta sotien jälkeen perustettiin koko kunnan yhteiset opettajien virat. Vuonna 1946 valittiin kiertävä kotitalousopettaja. Paikka oli vuosia auki eikä pätevää opettajaa saatu. Ensimmäinen viran hoitaja oli Tuovi Haapaniemi, ja hänen jälkeensä Aino Tolonen. Tehtävä ei ollut helppo, sillä työmatkat olivat pitkät ja keitto-olosuhteet kouluilla huonot. Opettaja joutui kulkemaan pyörällä. Matkakorvauksiin kunta osallistui ostamalla pyörän kumit ja huolehtimalla pyörän huollosta. 1953 järjestettiin jatkokoulun pojille maa- ja metsätalousopetusta. Joillakin kouluilla kokeiltiin myös vapaaehtoista kaupallisten aineiden opetusta.

Vuonna 1946 kouluneuvos Salmelan johdolla toiminut komitea laati suunnitelmat päiväjatkokoulujen eli kansalaiskoulujen perustamisesta. Maaseudulla muutettiin kansakoulu 7-vuotiseksi ja siihen liitettiin yksivuotinen päiväjatkokoulu. Vuoden 1958 kansakoululain pohjalta syntyivät kansalaiskoulut. Kansalaiskoulun pituudeksi säädettiin kaksi vuotta, myöhemmin siihen lisättiin vapaaehtoinen kolmas luokka.

Kansakoulunopettajasta tuli pätevä kansalaiskoulunopettaja vuoden kestävän lisäkurssin käytyään. Lisäksi opettajiksi otettiin eri alojen ammattimiehiä. Kansalaiskoulun tavoitteeksi määriteltiin oppilaan persoonallisuuden kasvattaminen, oppilaanjohtaminen ammattiin ja kasvattaminen yleisten kansalaisvelvollisuuksien täyttäjäksi.

Nivalan kansalaiskoulu

Kansalaiskoulu aloitti toimintansa syksyllä 1958 kurssimuotoisena. Johannes Vähäaho ajoi tarmokkaasti koulun perustamisasiaa ja hoiti käytännön järjestelyt. Koulu oli tarkoitus sijoittaa Vilkunan kouluun, mutta kun se ei ollut vielä valmis, aloitettiin Junttilassa. Maatalouden opettajaksi valittiin Pekka Kangas, joka toimi myös koulun johtajana, metsätalouden opettajaksi Pauli Ikkelä ja tyttöjen käsityön opettajaksi M. Keränen. Poikien käsitöitä opetettiin Makolassa, jossa opetuksesta huolehtivat kurssikeskuksen opettajat. Kurssiin kuului muun muassa sähköteoriaa, metallitöitä ja tutustumista maatalouskoneisiin. Vuonna 1962 loppui kansalaiskoulun opetus syrjäisessä Makolassa. Vilkunan koululla opetettiin maatalouden teoriaa ja käytäntöä, kotitaloutta ja käsitöitä, Junttilan koululla yleisaineita sekä kirkonkylällä metallitöitä Taavi Pirttimaan pajalla. Opetus tapahtui kolmen viikon jaksoissa. Oppilaat kuljetettiin taksilla, linja-autolla tai – kuten karvoskyläläiset – junalla. Koulukyydityksessä oli silloin vielä uutuuden viehätystä ja rasittavallekin matkalle oppilaat lähtivät mielellään.

Vuoden 1959–1960 oli koulun johtajana Pentti Vilhu ja vuodet 1960–1962 Margit Vilkuna, jonka jälkeen Heikki Sytelä vuoteen 1974.

1964 kurssimuotoinen koulu muuttui kokovuotiseksi. Samana vuonna kansalaiskoulu pääsi muuttamaan uuteen koulurakennukseen, jossa samassa koulukeskuksessa toimi jo kirkonkylän kansakoulu. Vanha kansakoulurakennus oli purkamiseensa saakka kansalaiskoulun käytössä.

Vuonna 1965 koulu muuttui kaksivuotiseksi ja opetuksessa alettiin noudattaa linjajakoa. Valittavana oli joko maaseudun yleislinja tai kaupallinen linja. 1967 lisättiin kansalaiskouluun yhdeksäs luokka. Kahdeksannen luokan käytyään nuorta ei alhaisen ikänsä puolesta kelpuutettu vielä työelämään, joten välivuosi nähtiin hyödylliseksi käyttää opiskeluun. Erityisesti käytännön työharjoitteluun kiinnitettiin huomiota. Noin puolet oppilaista halusi käyttää hyväkseen jatkomahdollisuutta. Kansalaiskoulussa opetettiin siitä lähtien myös englannin kieltä.

Kansalaiskoulu pyrki muotoutumaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan. Tietyn lakimääräisen oppiaineksen lisäksi opetettiin sitä, mitä elinkeinoelämä vaati. Opettajalla oli melkoinen vapaus tunteja suunnitellessaan. Työnteon lisäksi kansalaiskoulu opetti oppilailleen elämisen taitoa. Muun muassa hyviin tapoihin ja kohteliaisuuteen kiinnitettiin erikoisesti huomiota. Tällaisen hyvin kasvatetun joukon kanssa opettajat uskalsivat lähteä monipäiväisille luokkaretkillekin vaikka Helsinkiin. Varat retkeilyyn saatiin järjestämällä myyjäisiä ja lastenjuhlia. Oppilaat huolehtivat juhlien ohjelman mainostamisenkin niin tehokkaasti, että kerrankin paikalle saatiin 500 lasta.

Kansalaiskoulu sulautui kunnan peruskouluun 1974. Entiset keskikoululuokat ja kansalaiskoulu muodostivat peruskoulun yläasteen. Siirtymävuonna oli kansalaiskoulussa opettajia 12 ja oppilaita 255.

Kansalaiskoulu ehti toimia Nivalassa vain 16 vuotta. Se oli hyvä koulu sellaisille oppilaille, joiden kyvyt suuntautuivat käytännön toimiin. Linjajako toi valinnan mahdollisuuksia niin, että kenenkään ei tarvinnut turhautua innostamattomia oppiaineita opiskellessaan.

Kansalaiskoulun opettajat:

Irja Liinamaa 1959–1964; Raili Kivioja 1960–1962, 1965–1967, 1973; Mauri Kivioja 1960–1962; Paavo Similä 1960–1962; Aarne Liimatainen 1960–1961; Kauko Vähäsöyrinki 1960–1962; Oiva Tölli 1960–1962; Kalevi Huhtala 1960–1962; Aino Tolonen 1948–1953, 19591–1974; Pekka Kangas 1958–1959, 1960–1961, 1962–1974; Margit Vilkuna 1961–1963; Pentti Jaakonaho 1961–1962; Eemil Suominen 1961–1962; Maija-Liisa Ollikainen 1963–1966; Heikki Sytelä 1963–1974; Taavi Pirttimaa 1963–1964; Pirkko Sytelä 1964–1974; Annikki Immonen 1965–1967; Irmeli Suomalainen 1964–1974; Maila Paldanius 1964–1974; Ahti Raivio 1964–1974; Reijo Rönkkö 1964–1970; Martti Pihlajaniemi 1964–1974; Rauni Tähti 1965–1974; Maija-Liisa Kallio 1965–1968; Tyyne Niemi 1965–1966; Mauri Porokuokka 1965–1967; Lauri Lakso 1965–1966; Kullervo Pihlajamaa 1965–1966, 1967–1969; Terttu Raivio 1965–1967; Paavo Tähti 1965–1966, 1967–1970, 1971–1972; Olavi Niemelä 1965–1966; Erkki Isoniemi 1966–1970; Anita Suomi 1966–1968; Liisa Niemi 1966–1967; Pentti Kämäräinen 1966–1968; Marja-Riitta Laiho 1967–1974; Maija Nygren 1967–1968; Aarno Kärki 1967–1972; Seppo Kalanti 1967–1974; Heino Haavisto 1967–1968; Sinikka Muilu 1967–1969; Arvo Lukkarinen 1968–1969; Tuuli Kinisjärvi 1968–1969; Seija Äikäs 1969–1973; Eila Arveli 1969–1971; Pekka Nordberg 1969–1974; Kirsti Kerkola 1968–1971; Aulis Talsi 1969–1974; Erkki Kyhälä 1969–1971; Risto Kalliomaa 1970–1971; Timo Goman 1972–1973.