[Kuva:Antti Hulkkonen]
Antti Hulkkonen.

Tammikuussa 1881 kokoontui kuntakokouksen valitsema johtokunta pitäjänapulainen Antti Hulkkosen johdolla järjestelemään koulutyön aloittamista käytännössä edellisenä syksynä tehdyn päätöksen mukaisesti. Kokouspöytäkirjan mukaan johtokunta ”koskei tiennyt minkälaiset kouluhuoneen penkit ovat” lähetti jonkun Ylivieskan kansakoulun penkkiä tarkastamaan ja kysymään opettajalta tietoja tarpeellisista koulukirjoista. Kun tieto oli saatu, myytiin huhtikuussa kaluston teko ”auksuunilla”. Lukupöytiä teetettiin 60 kappaletta niin, että yksi henkilö teki aina kymmenen kappaletta.

Kevään aikana kunta tiedusteli myös kouluhuonetta vuokrattavaksi: ”mieluiten kirkolta tai ainakin niin, että se on maantien saatavilla”. Kolmesta tarjotusta huoneustosta valittiin Antti Mattilan omistaman Mattilan talon Mantilan puolimmaisessa rakennuksessa ollut tupa kouluhuoneeksi ja kaksi kamaria opettajan asunnoksi sekä kööki, joka oli yhteisenä koulunopettajalle ja rakennuksen toisessa päässä asuvalle vuokranantajan tyttärelle. Lisäksi oli ”huone opettajan lehmälle sekä sen ruualle ynnä vaatehuone”. Vuokraksi sovittiin 175 markkaa vuodessa.

Koulutyö alkoi syyskuun 26. päivänä 1881. Opettajan päiväkirjasta näkee koulun aloitetun tutustuttamalla ”oppilaisia” kouluun ja kolmantena päivänä ”alettin jo vähän käytellä oppiaineita”.

Tarkoitus oli mahdollisimman pian saada rakennettua koulutalo. Tontiksi suunniteltiin kirkon vieressä olevaa seurakunnan maata lähellä makasiineja. Tytöille ja pojille oli tarkoitus rakentaa omat kouluhuoneensa. Suunnitelmat muuttuivat, kun tontti todettiin liian pieneksi.

Uusi tontti hankittiin kunnankirjuri Israel Karvosenojalta Hourulan tilalta, läheltä nykyistä Niva-Kaijan koulua niin kutsutulta Hyppylän kankaalta. Kouluhuoneeksi ostettiin Maliskylältä Jaakko Alatalolta uusi kehärakennus lattialankkuineen ja kattolautoineen ja sovittiin myös ”että nikkaroipi myyjä omista puistansa ovet ja akkunat sitä kokoa ja mallia kuin pappilan pytingissä on”. Ikkunan paikkoja tuli myös muuttaa niin, että ne ”tulevat johonkin määrään suhteellisesti kauas toisistaan”. Muut rakennusvaiheet huutokaupattiin. Työ valmistui syyskuun lopulla 1882.

Tilat kävivät jo uutena ahtaiksi, sillä käsityöluokka puuttui. Varsinaiseen kirvestyöhön ei koulusalia annettu käyttää, joten käsitöissä oli tyydyttävä muuhun vuoleskelemiseen. Tytöille ei käsitöitä järjestetty ollenkaan, ”sillä tämä oli oikeastaan poikien koulu”, kuten johtokunta totesi. Silti ensimmäisenä syksynä kouluun tulleista 31 oppilaasta oli 14 tyttöjä. Tytöt myös kävivät koulua ahkerammin, saipa heistä muutama käytyä koko nelivuotisen kurssinkin. Suurin osa kouluun tulleista erosi jo ensimmäisen syksyn aikana; kuka vanhempien tahdosta, kuka köyhyyden tähden.

Huonot viljavuodet pitivät kunnan talouden tiukalla niin, että toivottu lisärakennus saatiin alulle vasta 1885. Asiassa jouduttiin valittamaan Keisarilliselle Majesteetille saakka ennen kuin kunta myöntyi. Tuparakennus ostettiin Heikki Hautalalta Viljamaasta, ja se pystytettiin pytingin ja ulkohuoneitten välille 30 metrin päähän päärakennuksesta. Rakennukseen kuului tupa ja kaksi kamaria, ja sovittiin, että sitä sai käyttää myös kunnallisiin ”kokoontuloihin” ja rippikoulunpitoon. Koululle tuli tilaa voimisteluun ja käsityöhön sekä opettajalle leipomahuone. Siellä koululaiset saivat myös levähtää ja syödä eväitään. Samana vuonna koulu sai saunan.

Seuraavana vuonna koulurakennus vuorattiin ja maalattiin kelta- ja punamullalla ”poltetun tiilikiven” väriseksi, akkunain levitykset ja kynnykset sekä räystäät valkoisiksi.

Oppilasmäärä kasvoi nopeasti, niin että 1880-luvun lopulla oli oppilaita yli neljäkymmentä ja vuosisadan vaihteessa jo 75. Kunta ei ollut kuitenkaan innokas perustamaan toista opettajanvirkaa, vaan keskittyi rakentamaan kouluja sivukylille.

Ensimmäinen opettaja Elias Kauranen toimi virassa kaksi vuotta. Vaikka hän opettajana kuuluu olleen pätevä ja suhtautui ”herttaisesti lapsiin tehden koulutyön hauskaksi”, johtokunta erotti hänet. Syyksi ilmoitettiin ”se sopimaton seikka”, kun opettajan vaimo ei ollut suostunut muuttamaan miehensä mukana Nivalaan. Ruotsalaismielinen herrasväki ei myöskään pitänyt opettaja Kaurasen suomalaisuusharrastuksista.

[Kuva: Opettaja Onni Hartman (kuva: Nivala-Seuran arkisto)]
Opettaja Onni Hartman.

Onni Hartman, joka kahdeksasta hakijasta valittiin seuraavaksi opettajaksi, ehti ennen kuolemaansa toimia virassa 12 vuotta. Kuntalaisten häntä kohtaan tuntemasta luottamuksesta oli osoituksena hänen valitsemisensa kuntakokouksen esimieheksi. Tätä tointa hän ehti hoitaa vajaan vuoden. Tyttöjen käsityön opetuksesta huolehtivat aluksi ilman palkkaa postineiti Aurora Weisel ja kotiopettajatar Hanna Gummerus, sitten opettajan rouva Aino Hartman jo pienen korvauksen saaden. Tytöille ei pidetty voimistelua ollenkaan ennen kuin koulu sai toisen opettajan.

Vuonna 1904 suurennettiin koulurakennusta lisäämällä siihen keittiö ja kamari, ja piharakennus uusittiin. Lisätila ei kuitenkaan paljoa helpottanut koulun ahtautta, vaan uusi laajennustyö oli edessä 1909. Tällöin siirrettiin vanha tuparakennus koulun päärakennuksen yhteyteen, siten, että väliin rakennettiin käsityöhuone, joka toimi samalla kunnan juhlasalina.

[Kuva: Koulukuva vuodelta 1912]
Koulukuva vuodelta 1912. Kuvassa opettajat Aino ja Johannes Laakso.

Hartmanin jälkeen vuoden verran toimi opettajana ylioppilas Kaarlo Toiminen. Opettaja Johannes Laakso oli syntyisin Järvikylältä ja ensimmäisenä nivalalaisena käynyt seminaarin. Hän teki pitkän päivätyön kirkonkylän koulun opettajana vuodesta 1896–1931. Hänen puolisonsa Aino Laakso valittiin ensin tyttöjen käsityönopettajaksi, sitten koulun toiseksi opettajaksi. Hän jäi eläkkeelle 1940. Jatkokursseja järjestettiin vuodesta 1891 lähtien aluksi iltapäivisin. Laaksojen ohella opettivat papit ja 1913–1914 myös Kyösti Kallio.

Kun kunnalta ei saatu varoja koulukeittolatoimintaan, järjestivät opettajat ohjelmallisia iltamia. Näin saatiin kerättyä sen verran rahaa, että keittolatoiminta pääsi alkamaan 1910. Koululle hankittiin oikein posliiniset astiatkin, joiden kyljessä luki sinivalkoisin kirjaimin ”koulukeitto”. Varakkailta perittiin ateriasta viiden pennin maksu.

Vuonna 1922 aloitti toimintansa alakoulu, joka sai luokan kunnantalosta entisen apteekin tiloista. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Ida Ketonen.

Koulun vaiheista 1920-luvulta ei ole muuta kuin muistitietoa, sillä tulipalo poltti asiakirjat. Tuosta kohtalokkaasta päivästä kirjoitti silloinen opettaja Heino Tolonen seuraavasti:

”Sunnuntaina heinäkuun 24 p:nä 1932 olin Pyhäjärvellä Nivalan soittokunnan mukana viettämässä osuuskaupan juhlaa. Mukana oli myös vaimoni. Koulu oli tuona päivänä autiona. Edellisenä päivänä oli minulla aivan kuin aavistus tulipalosta. Kuljin vintillä tarkastamassa piisien juuret, ettei siellä vain olisi mitään tulenarkoja aineita kuten sammalia ym. Vaimolleni annoin ankarat varoitukset tulenkäsittelystä. Kehotin häntä välillä katsomaan katolle, ettei tuli pääse salaa syttymään, jos kipinä lentäisikin katolle. Miten ollakaan – tuo aavistukseni toteutui seuraavana iltana. Ohikulkijat kertoivat huomanneensa savun hajun koulun seutuvilla sunnuntai-iltana vähän ennen kun liekit leimahtivat, mutta he eivät voineet aavistaa, että koululla on tuli irti. Siinä kello 19–20 välillä sanoi naapurini Hilda Raitala huomanneensa, kuinka tulenliekit löivät esiin asuntoni ikkunoista. Hän heti hälyytti naapurit tulipaloon. Mainion isäntä sekä eräitä muita oli heti tunkeutunut asuntooni, mutta kamareista ei voitu enää mitään pelastaa, kun tuli löi oviaukosta ulos. Savu lisäksi teki vaikeuksia. Keittiöstä saatiin pelastettua osa kalustosta, mutta astiakaappi oli jo tulessa, ettei sieltä saatu mitään ulos. Kansliahuoneen pöydällä oli arkiston kirjoja suurin osa. Ne saatiin pelastettua. Muutamia pöytäkirjoja ym. tärkeitä asiakirjoja paloi. Edellisenä päivänä olin juuri järjestänyt arkiston kuntoon. Työ jäi kesken ja kirjat pöydille. Jos työ olisi loppuun suoritettu, olisi arkiston kirjat palaneet kaappiin, sillä savun seassa ei kukaan olisi arvannut niitä pelastaa. Suuri opettajakirjasto, noin 400 kirjaa, paloi samaan kaappiin, jonka alaosassa arkisto oli. Eteisessä oli vaatekomeroissa vaimoni ja minun vaatteita. Niitä ei kukaan arvannut pelastaa savun seassa. Koulun harmooni oli lattian maalauksen takia siirretty kamariin ja paloi sinne. Isossa luokassa paloi kaappi, jossa oli kemiallista ja fysikaalista opetusvälineistöjä sekä kasviopillista ja historiallista kuvastoa. Muu irtaimisto ehdittiin pelastaa luokista osaksi särkyneenä. Palaneen omaisuuteni arvo oli noin 2 000 mk ja oli vakuuttamaton. Vakuutusyhtiön lomakkeet oli jätetty meille aikaisemmin, mutta kodin järjestämisen takia niitä ei ehditty täyttää. Palon sammutukseen oli kertynyt suuri joukko. Siellä oli ollut autoruisku, aseman ruisku, kunnantalon ruisku ja paljon pieniä käsiruiskuja. Veden saanti oli ollut hankalaa. Marttalan, Hyppylän, Mainion ja koulun kaivot tyhjenivät pian. Samoin loppui vesi koulun tontilla olevasta vesihaudasta. Ponnisteluista huolimatta koulu paloi perustuksiaan myöten. Sammuttajien kertoman mukaan oli eduskunnan puhemies Kyösti Kallio mukana paloa sammuttamassa. Hän oli mm. kaatanut pihalla syttyneen ison kuusen kirveellä. Lähellä olevat puut olivatkin palaneet joko kokonaan tai osaksi. Myöhemmin palaneet puut kaikki kaadettiin tai hakattiin haloiksi. Paluumatkalla Pyhäjärveltä oli pidetty hauskaa, laulettiin ja kerrottiin vitsiä. Marttalan kohdalle tultaessa huomasin, ettei koulun keltaista seinää enää olekaan. Sanoin: Mihin koulun seinä on hävinnyt? Sitä sitten katsottiin ja ihmeteltiin. Savua ja liekkejä ei enää näkynyt. Vasta koulun kohdalla huomattiin, mitä oli tapahtunut. Kalervo Kallio sanoi: ’Koulu on palanut’. Silloin vasta herättiin ankaraan todellisuuteen. Auto pysähtyi raunion kohdalle. Kytevä hiilikasa osoitti vain koulun paikkaa. Aseman sähköjttäjä V. Kärkkäinen tuli ensimmäisenä ilmoittamaan tapahtuneesta tuoden palaneen piirustusharpin kappaleen käteeni sanoen: ’Tässä on jäännökset sinun maallisesta omaisuudestasi’. Olihan se hieman outo lohdutus. Istuimme vaimoni kanssa hetken kaivon kannella katsellen ensimmäisen kotimme ja koulun raunioita. Mainion väki vei meidät sisälle aamuyöksi. Sitten maanantaina johtokunta kokoontui koulun raunioille tekemän suunnitelmia koulun järjestämisestä.”

[Kuva: Vanha kunnantalo]
Vanha kunnantalo, jonka koulu sai kokonaan omaan käyttöönsä, kun uusi kunnantalo valmistui.

Vain vähäinen osa koulukalustoa pelastui. Johtokunnan oli etsittävä koululle majapaikka syksyyn mennessä. Tarpeeksi tilavat huoneet löytyivät vuonna 1919 rakennetusta kunnantalosta, jossa toimi myös säästöpankki. Yksi opettajan asunto järjestyi entisistä diakonissan huoneista, toinen meijeriltä.

Väliaikaiseksi tarkoitettu ratkaisu todettiin huonoksi, sillä rakennuksessa asioivat ihmiset olivat tiellä, ilma oli tupakansavuinen, lattialla sylkeä ja tupakanpäitä. Lapsien korviin saattoi kantautua sopimattomia puheita, ja saattoipa eteisen naulakoista kadota oppilaiden tavaroitakin. Kun kaikki oppilaat eivät sopineet yhtä aikaa kouluun, turvauduttiin vuorolukuun.

Johtokunnan haaveilemaa uutta koulua ei saatu, mutta kunta rakensi uuden kunnantalon ja jätti entisen kokonaan koulun käyttöön. Luokkahuoneita oli viisi, lisäksi käsityöhuone. Koulu vihittiin 1934 juhlassa, jossa oli läsnä seitsemän koulun ensimmäisistä oppilaista. Oppilasmäärä oli kasvanut 1930-luvun loppuun mennessä 180:een. Opettajina tänä aikana toimivat vuonna 1923 alakoulun opettajaksi tullut Aino Junttila, Heino Tolonen 1931–1936, Aino Tolonen 1931–1948, Liisa Kujala (Knuuti) vuodesta 1935 lähtien, Unto Mattila 1936–1937, Yrjö Pihlaja 1937–1940.

[Kuva: Aino Junttila]
Opettaja Aino Junttila.
[Kuva: Liisa Kujala]
Opettaja Liisa Kujala.
[Kuva: Johannes Vähäaho]
Opettaja, koulunjohtaja Johannes Vähäaho.

Sotavuosina koulutyö oli välillä kokonaan lakkautettuna, sillä evakoiden huollon keskus oli sijoitettu koululle, sitten myös lasten sairastupa. Koululla keitettiin ruokaa, joka vietiin asemalle ohikulkevien evakkojunien matkustajille. Huoltotyöhön osallistuivat myös koulun opettajat. Miesopettajat olivat rintamalla, ja johtajaopettaja Pihlaja kaatui talvella 1940.

Lähes vuodeksi lähti Liisa Kujala lottatyössä mukana olevana Äänislinnaan työskennelläkseen kaatuneiden evakuoimiskeskuksessa. Syksyllä 1940 oli koulutyö taas käynnissä. Opettajat vaihtuivat usein; jotkut olivat sijaisena muutaman kuukauden, jotkut vuoden pari. Pisimpään viipyivät Yrjö Kortelainen 1940–1945 (suurimman osan ajasta rintamalla), Pentti Mela 1941–1943, Terttu Halonen 1943–1947, Irja Vienonen 1943–1944, Otto Hakulinen 1945–1946, Reino Kinnaro 1945–1946, Varma Hyvärinen 1946–1947, Eeva Kaukola 1947–1948, Urho Laitala 1948–1956, Helvi Juntumaa 1949–1950, Aino Anttila 1951–1956. Opettajat Saimi ja Johannes Vähäaho siirtyivät Sarjankylän koululta kirkonkylälle 1946.

Kun sota-ajan jälkeen koulutyö palasi normaaleihin uomiinsa, oli opettajia kaikkiaan kahdeksan ja oppilaita yli 250. Tilojen puute oli vaikea ongelma. Lisätiloja vuokrattiin Suojatuvalta, Marttalasta ja Rauhanyhdistykseltä. Juhlatilaisuuksia pidettiin Nuorisoseuralla. Juuri perustetulle keskikoululle luovutettiin yksi luokkahuone iltapäiväksi, ja siirrettiin kansakoulu alkamaan aamuisin jo kahdeksalta. Tilannetta helpottamaan perustettiin Vilkunalle koulu. Se toimi ensin kirkonkylän koulupiirin osana ja vuodesta 1955 omana piirinään. Vilkunan koulun opettaja Ida Viitakangas siirtyi kirkonkylälle opettajaksi ja toimi virassa vuoteen 1975.

Uutta koulua oli suunniteltu jo 1940-luvun lopulla, mutta ongelmaksi muodostui tonttiasia. Siitäkään ei oltu yksimielisiä, tarvitaanko useampi pieni koulu vai yksi suuri keskuskoulu. Vuosien jahkailun jälkeen tontti saatiin hankittua keskeltä kirkonkylää. Koska kuntaan oli perustettu kansalaiskoulu 1957, jolle ei löytynyt paikkaa, päädyttiin rakentamaan molemmille kouluille yhteinen rakennus.

[Kuva: Kyösti Kallion koulu.]
Kyösti Kallion koulu 1960-luvun puolivälissä.

Koulun piirsi arkkitehti Into Pyykkö, ja se valmistui 1965. Viiden hehtaarin suuruiselle tontille rakennettu koulukompleksi on tilavuudeltaan 20 300 m³. Kattopinta-alaa siinä on ½ hehtaaria. Yksi siipi varattiin kansalaiskoululle, ja alaluokille tehtiin oma rakennus pihoineen, niin että eri-ikäiset oppilaat eivät olleet toisilleen häiriöksi. Vanhan kansakoulun tiloja käytti ensin kansalaiskoulu, sitten kansalaisopisto. Vielä hyväkuntoinen komea rakennus ei kuitenkaan sopinut Nivalan keskustan kehittämissuunnitelmiin, ja se purettiin liiketalon tieltä 1970-luvun alussa.

Kirkonkylän opettajakunta koki 1960-luvulla suuren muutoksen, sillä pitkäaikaisista opettajista jäi eläkkeelle Aino Junttila 1963 (toimittuaan samassa koulussa 40 vuotta), Liisa Kujala 1965, Johannes Vähäaho 1966 ja Saimi Vähäaho 1967.

Peruskoulun myötä Kirkonkylän kansakoulu muutti nimensä Kyösti Kallion kouluksi. Vuonna 1981 vaihtui rehtoriksi Olavi Niemelä (tuli opettajaksi 1957) Eero Myllymäen jäädessä eläkkeelle opetettuaan koululla 30 vuotta. Niemelän jälkeen koulun rehtoriksi valittiin Jukka Turunen vuonna 1994.

Home- ja kosteusvauriot pakottivat Kyösti Kallion koulun oppilaat ja henkilökunnan hajasijoitukseen vuonna 1997. Kyösti Kallion koulun uudet tilat valmistuivat vuoden 2001 lopussa ja koulu alkoi Tarhinkujalla kevätlukukauden 2002 alussa.

Koulun kotisivu