[Kuva: Kirkonkylän oppilaita ja opettajat Johannes ja Aino Laakso vuonna 1912]
Kirkonkylän oppilaita ja opettajat Johannes ja Aino Laakso vuonna 1912.

Ensimmäisten opettajien ei ollut helppoa tunkeutua ennakkoluuloiseen kyläyhteisöön. Maaseudulla heidät luettiin herrasväkeen kuuluviksi, arvoltaan heti papin jälkeen seuraaviksi. Mutta suuremmilla paikkakunnilla saattoivat säätyläiset syrjiä kansan keskuudesta noussutta opettajaa. Säätyvaltiopäivien aikaan ”säädytön” opettaja luettiin talonpoikiin.

Kansanläheisyys oli opettajalle toivottu ominaisuus. Erityisen hyväksi nähtiin, että opettaja viljeli maata ja piti karjaa. Koulun pihapiiriin kuului itsestään selvänä asiana navetta ja heinälato. Palkkauksen olennaisena osana olivat luontoisedut: vilja, maa, heinät, asunto. Ei tainnut Nivalassakaan koulun navetta tyhjänä seisoa. Vaikkei opettajalla intoa maanviljelyyn riittänytkään, oli elantoa heikon palkkauksen takia pakko turvata myös karjanannilla. Kun aikoinaan opettajien palkkauksesta päätettiin, pidettiin tärkeänä sitä, ettei opettaja elintasonsa puolesta liikaa erottuisi ympäristöstään. Esitettiinpä sellaisiakin mielipiteitä, että nälkäinen koira haukkuu ahkerammin.

Kun kyläläiset huomasivat opettajansa sivistyneeksi ja monissa taidoissa päteväksi ihmiseksi, tuli tavaksi hakea koululta apua mitä erilaisimmissa asioissa. Viime vuosisadan puolella ja vielä myöhemminkin kirjoitustaito oli heikko, joten opettajasta tuli kyläläisten kirjuri. Hän laati asiakirjoja, toimi sihteerinä yhdistyksissä, ja opettajan kauniilla käsialalla kirjoitettiin vaikka seppelenauhat.

Erityisesti syrjäkulmilla opettajaa tarvittiin monessa: poi'ittamaan lehmää, korjaamaan ryskyä, toimittamaan hätäkastetta tai pitämään puhetta seuroissa. Opettaja hoiti myös kylän kirjaston. Ne opettajat, jotka jakoivat kyläläisten ilot ja murheet, eivät ole muistoista unohtuneet. Hyvin monet Nivalan opettajista juurtuivat kylälle pysyvästi: jotkut solmimalla avioliiton, jotkut viettäen yksinäisiä eläkevuosia omassa talossaan.

Sortovuosina valtio kiinnitti huomionsa opettajien asemaan kansan valistajina. Vaadittiin, että kouluissa tuli erityisesti huolehtia Venäjän maantiedon ja historian opetuksesta, juhlia venäläisiä merkkihenkilöitä ja huolehtia keisarin kuvan ripustamisesta luokan seinälle. Kaikkiin valtiollista kiihotusta sisältäviin toimiin varoitettiin puuttumasta. Mielenosoituksiin ja väentungoksiin ei opettajan sopinut osallistua ja koululaisiakin piti tästä varoittaa. Kyläkunnan keskeisenä henkilönä opettajaa pidettiin muutenkin silmällä. Vaatimukset ovat kohdistuneet jopa hänen yksityiselämänsä esimerkillisyyteen. Seikka, joka takasi sen, että alalle hakeutui vain sopeutuvaisia kutsumustietoisia ihmisiä.

Nivalan suurimmille kouluille ei ollut vaikeuksia saada päteviä opettajia, mutta syrjässä jouduttiin tyytymään ”epäkompetentteihin”, jotka viipyivät vain vuoden tai pari. Erityisen vaikeaa näyttää opettajan saaminen olleen heti oppivelvollisuuslain voimaantultua, jolloin koulujen määrä kasvoi, ja heti sotien jälkeen, sillä sota vei paljon myös opettajia.

Seminaareissa annettu opetus oli Cygnaeuksen ihanteiden mukaisesti erittäin monipuolista. Vuosisadan alun seminaaritodistuksesta löytyy arvosana 25 eri oppiaineessa. Alakansakoulunopettajille perustettiin omat seminaarinsa, joista tulikin uusien opetusmetodien kehtoja. Alakoulujen leikkivässä ja askartelevassa, oppilaan lähiympäristöstä lähtevässä opetuksessa oli aivan toinen henki kuin jäykässä yläkoulussa. Jako alakoulun ja yläkoulun opettajiin poistui käytännöstä 1950-luvulla, kun alakoulun opettajat kurssien avulla pätevöityivät yläkoulun opettajiksi.

Kuri ja järjestys kansakouluissa säilyi yleensä hyvin, sillä opettajan auktoriteettiasema oli selviö. Vanhempien kunnioitus oli painettu jo kotona visusti mieleen. Kokematon opettaja saattoi silti joutua lujille vasta-alkaneessa koulussa, jossa luokassa saattoi olla aikamiehenkokoisia oppilaita, joiden oppimismotivaatio oli olematon. Kerrotaan eräälläkin koululla pojankoltiaisten lämmittäneen kesken koulupäivän koulun saunan ja saunoneen nuoren naisopettajan pystymättä estämään heidän aikeitaan. Todella pahaksi tilanne pääsi vain, jos koti ei tukenut opettajan kurinpidollisia pyrkimyksiä.

Vuoteen 1914 saakka opettajalla oli oikeus käyttää ruumiillista rangaistusta. Vitsan valta poistui vasta kiivaan julkisen keskustelun jälkeen. Tosin tukkapölly tms. lievempi väkivalta ei herättänyt närkästystä vielä myöhemminkään, olihan se lapsille tuttua jo kodeista. Tavallisinta oli istuttaa pahantapaista arestissa, joskus jopa pimeässä tai yksinkertaisesti erottaa sopeutumaton kokonaan, mikä ei enää käynyt päinsä oppivelvollisuuden tultua voimaan.

Opettajien harrastustoiminta

Opettajat lienevät aina olleet innokkaita yhdistysihmisiä. Kun lukee Nivalan yhdistysten perustamisasiakirjoja, löytyy niistä paljon opettajien nimiä. Vuonna 1883 oli opettaja Kauranen perustamassa poliittista Suomalaista seuraa vastapainoksi paikkakunnan herrasväen ruotsalaiselle yhdistykselle. Seuran toimesta pidettiin kansakoululla lukutupaa, jossa sai käydä lukemassa seuran tilaamaa ”Kaikua” ja kirjoja. Kaikki eivät katsoneet suopeasti opettajan suomalaisuusharrastusta, lähettipä kirkkoraati asiasta muistutuksen kunnan toisille kouluille. Tämä lienee ollut eräs syy, miksi opettaja Kauranen erotettiin virastaan.

Nivalan Nuorisoseura perustettiin 1895 kirkonkylän kansakoululla. Alusta alkaen opettajat toimivat innolla mukana. Kaikki seuran tilaisuudet pidettiin koululla, kunnes uskonnollismieliset sen sopimattomana kielsivät. Maliskylälle nuorisoseura-aatteen vei opettaja Alhovaara vuonna 1903 ja Järvikylälle opettaja Linda Nurminen – molemmat olivat jo aiemmin osallistuneet nuorisoseuran näytelmätoimintaan kirkolla.

Kuoroharrastus syntyi myös nuorisoseuran piirissä. Sittemmin kuorot toimivat itsenäisesti. Kuoronjohtajina ovat toimineet opettajista ainakin seuraavat: Niilo Pyy, Herman Tolonen, J. V. Vanamo, Aino Laakso, Matti Lakso, Maria Alhovaara, Kustaa Kiviniemi ja Inkeri Kangas. Opettaja Vanamo johti myös torvisoittokuntaa.

Raittiusaatteen innoittamana syntyivät Toivon Liitot, jonkalaisen kirkolle perusti Aino Laakso. Maliskylän Raittiusyhdistyksen perusti Maria Alhovaara.

Kun Nivalan kotiseutuyhdistys perustettiin vuonna 1936, oli perustajien joukossa opettajista Heino A. Tolonen, Johannes Vähäaho ja Maria Alhovaara. Organisoitiin museoesineiden keruu eri kyläkunnille, ja työn suorittivat opettajat. Sarjankylältä keräsi paljon esineitä Johannes Vähäaho. Katvalan esineistön pohjana on juuri tämän keruutyön tuloksena syntynyt kokoelma. Uudestaan museoasiassa koulu tempaisi 1960-luvulla, jolloin huomattiin vanhan esineistön olevan katoamassa. Pisimmälle pääsi Maliskylän koulu, joka Pirkko ja Heikki Sytelän toimesta sai oman museoaittansa.

Opettajat eivät ole jääneet sivustakatsojiksi, kun suomalainen yhteiskunta on elänyt murrosvaiheitaan. Nivalaan 1905 perustetun työväenyhdistyksen perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja oli opettaja Johannes Laakso. Tämän niin kutsutun ”Wrightiläisen työväenliikkeen” toimintaan osallistuivat opettajat yleisesti eri puolilla Suomea, kunnes sen aatteellinen pohja muuttui luonteeltaan puoluepoliittiseksi.

Suojeluskunnat saivat tukea toiminnalleen myös opettajien taholta. Välikylälle perusti opettaja Ilmari Simstedt suojeluskuntaosaston. 1920 oli Lotta Svärd -järjestöä perustamassa Nivalaan opettaja Aino Laakso. Sittemmin mukana toimivat monet opettajat. Sotien aikana työn tarpeellisuus nähtiin. Huoltotehtäviä riitti sekä kotiseudulla että rintamalla. Koululta saattoi joutua lähtemään sekä nais- että miesopettaja, ja koulu jäi sijaisten hoitoon. Kouluillaan opettajat johtivat Nuorten Talkoot -kampanjaa, jolla yritettiin auttaa vaikeaa elintarviketilannetta. Työvelvollisuuslaki velvoitti jokaisen kykyjensä mukaan osallistumaan elintarvikekamppailuun. Keruu- ja viljelytulokset kirjattiin ylös, ja työ näyttää monilla kouluilla tuottaneen mukavan lisän koulukeittolalle.

Jotta opettajien toimintakenttä edes jotenkuten valottuisi, on vielä mainittava seurakunnallisen ja kunnallisen hallinnon piirissä toimiminen. Tällä saralla oli kaikkein eniten luottamustoimia kertynyt Johannes Vähäaholle.

[Kuva: Opettaja Onni Hartman]
Opettaja Onni Hartman.

Edelleen voisi mainita ne lukuisat urheiluseurojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen, seurakunnan, ynnä muiden järjestämät tilaisuudet, joihin opettajat ovat joutuneet osallistumaan jo asuinpaikkansa puolesta. Opettajan rouva Hartman mainitsi jo 1895 päiväkirjassaan närkästyneensä, kun kylän nuorukaiset kopistelivat koululle sunnuntaina aamukuudelta, sillä opettaja Hartman oli luvannut lähteä tuomariksi hiihtokilpailuihin, jotka pidettiin järven jäällä. Huomattavaa on, että tämän kaiken edellä mainitun entisajan opettaja teki vapaaehtoisesti saamatta muuta palkkaa kuin kiitollisuutta kanssaihmisiltään.

Ajat ovat muuttuneet. Asialleen uhrautuneet kutsumusopettajat ovat käyneet harvinaisiksi. Lisääntynyt koulutustaso on pudottanut opettajan jalustaltaan. Yhdistykset pyörivät ilman opettajiakin – mikä ei kuitenkaan estä yhä edelleen opettajia toimimasta innokkaasti mukana. Keneltäkään ei nykyaikana odoteta ilmaista työpanosta. Enää harvat opettajat asuvat kouluillaan – tuskin iltaisin kylällä käyvätkään. Myös työasioissa opettajien oma päätäntävalta on kaventunut olemattomiin. Silti ei ole mitään hätää, niin kauan kun opettajan oma usko työnsä merkittävyyteen säilyy.

Opettajayhdistystoiminta

Virallinen yhdistystoiminta alkoi jo 1893, jolloin perustettiin Suomen Kansakoulunopettajain Liitto. Valitettavasti liiton ensimmäiset toimintavuodet sattuivat aikaan, jolloin kaikkinainen yhdistystoiminta oli viranomaisten silmälläpidon alaisena, eivätkä harvoin koolle saadut kokoukset pystyneet päättämään tärkeistä asioista.

Suomen itsenäistyttyä alkoi yhdistystoiminta uudella innolla. 1919 saatiin uudet säännöt, joissa yhdistyksen tehtäväksi määriteltiin ”työskennellä Suomen kansakoulun ja kansansivistyksen kohottamiseksi, hyvän yhteishengen edistämiseksi opettajistossa ja opettajain aseman parantamiseksi yleensä”. Samalla yhdistyksen nimi muutettiin Suomen Opettajayhdistykseksi. Vuonna 1965 nimi muuttui Suomen Opettajain Liitoksi.

[Kuva: Opettajien piirikokous Nivalassa]
Opettajien piirikokous Nivalassa 26.–28.9.1910.

Nivalan Opettajayhdistyksen varhaisimmat vaiheet eivät ole tarkkaan tiedossa, sillä Kirkonkylän koulun palossa paloi myös yhdistyksen papereita. Tiedossa on, että Opettajayhdistyksen säännöt on vahvistettu 9.12.1919 ja se on saatettu yhdistysrekisteriin. Kokousten pöytäkirjat 1920-luvulta lähtien ovat säilyneet, ja niistä voi havaita, kuinka yhteiskunnan muuttuessa myös opettajan työ, arvomaailma ja yhdistystoiminnan luonne ovat kokeneet totaalisen muutoksen.

Aluksi opettajayhdistyksen kokoukset olivat pienimuotoisia kotoisia tilaisuuksia, joissa vaihdettiin kuulumisia. Tilaisuus aloitettiin ja lopetettiin virrellä ja rukouksella, usein oli mukana kirkkoherra, joka piti puheen. Opettajat pitivät esitelmiä ajankohtaisista aiheista ja filosofisista kysymyksistä. Alustuksen pohjalta keskusteltiin esimerkiksi siitä, tuleeko uskollaan autuaaksi, miten on suhtauduttava pulaliikkeeseen tai paljonko lapsille voi antaa ulkoläksyä.

1930-luvulla keskustelun teemoja olivat raittiusaate ja maanpuolustustyö. Kokouksissa päätettiin myös kouluissa käytettävistä oppikirjoista. Mukaan kutsuttiin myös tarkastaja valaisemaan ajankohtaisia kouluasioita.

Yhdistystoiminta ei kuitenkaan saanut kaikkia opettajia innostumaan, vaan usein huomautettiin vähäisestä osanotosta. Toiminta kuitenkin saatiin vilkastumaan. Kokouksia pidettiin vuorollaan eri kouluilla, ohjelmasta huolehtivat kyseisen koulun opettajat ja oppilaat. Pidettiin näytetunteja, joissa tuotiin esille opetustyön uusimpia virtauksia. Opettajayhdistyksen toimesta, aluksi yhteistoiminnassa suojeluskunnan kanssa, järjestettiin koulujen välisiä hiihtokilpailuja ja sodan jälkeen myös yleisurheilukilpailuja. Sodan aikana toiminta lakkasi, mutta uudelleen alettaessa tartuttiin heti ajankohtaiseen toimeen – järjestettiin parkinkeruu- ja jätetähkäkilpailu. Opettajilla oli myös oma kummilapsi, jonka avustamiseksi kukin opettaja antoi osan palkastaan.

Opettajayhdistys organisoi lukuisia, kaikille kouluille yhteisiä tilaisuuksia. Mainittakoon jo 1930-luvulla tavaksi tulleet kirkossa käynnit keväisin, kesäleiritoiminta ja kulttuurikilpailut. 1950-luvun alussa kokeiltiin koulujen yhteistä kevätjuhlaa ja sen yhteydessä järjestettävää työnäyttelyä. Järjestely oli kuitenkin niin suuri urakka, että siitä pian luovuttiin. Jäsenilleen yhdistys järjesti retkiä ja aina ensimmäisenä adventtina perinteisen, hartaan pikkujoulun.

1960-luvulla opettajayhdistys osallistui ainakin seuraavanlaisiin tempauksiin: kerättiin rahaa sankaripatsaaseen, Sibelius -monumenttiin ja kyliltä vanhoja esineitä, jotta joka kylä olisi saanut oman museoaittansa. Osoituksena opettajien läheisistä suhteista ympäröivään yhteiskuntaan tuli tavaksi antaa kokousten isännyys nivalalaisille yrityksille ja pankeille, jotka samalla saivat tilaisuuden kertoa toiminnastaan.

1960-luvun lopulta lähtien lisääntyivät kokousten viralliset asiat. Erityisesti tuleva koulunuudistus toi mukanaan ongelmia. Yhdistystoiminta sai enemmän järjestöpoliittista luonnetta. Kokousten pitopaikaksi vakiintui kirkonkylä. Opettajien taloudellisen aseman parantaminen nähtiin tärkeäksi, ja samalla huomattiin opettajan aseman uhkaava murentuminen myös kouluyhteisössä. Jo 1930-luvulla nähtiin tärkeäksi opettajien oman edustajan saaminen päättämään kunnan asioista. Kunnanvaltuustossa on vuosien varrella istunut lukuisia opettajia.

27.11.1976 vietti Nivalan Opettajayhdistys päätösjuhlaa Padingin koululla, sillä peruskouluun siirryttäessä entiset Suomen Opettajain Liitto ja Opettajain Keskusjärjestö yhdistyivät ja muodostivat uuden katto-organisaation. Suomen Opettajien Ammattijärjestön (OAJ). Nivalan uusi, kunnan kaikkien opettajien yhteinen yhdistys sai nimen Nivalan Opettajien Ammattiyhdistys (NOAJ).