Liikuitpa missä tahansa Suomessa ei maisemasta voi olla erottamatta kylän koulurakennusta. Kulloisetkin makusuunnat ovat tehneet rakennuksista eri näköisiä, mutta silti koulun ilme on säilynyt: suuri päärakennus, laaja pihamaa leikkivälineineen ja sen toisella laidalla piharakennus. Valitettavasti hyvin hoidetut koulupuutarhat, joiden laittamista opetustarkoituksiin ja esimerkiksi kyläläisille kouluhallitus suositteli, ovat hävinneet. Kyläläisten yhteisestä innostuksesta koulun pihapiirin kaunistamiseksi kertovat pihaa ja tietä ympäröivät kuusiaidat ja koivurivistöt.

Koulun rakentaminen oli kunnalle suuri rasite. Lähes kaikki koulut saivat aluksi tyytyä vuokrahuoneisiin. Mikäli kunta päätyi ostamaan rakennuksen kouluksi, jouduttiin siihen tekemään tarpeellisia muutoksia muun muassa suurentamaan ikkunoita. Kirkonkylän vanha kansakoulu oli oiva esimerkki siitä, miten koulu muotoutui tarpeiden ja kunnan varojen mukaan. Pieni tuparakennus sai ensin piharakennuksen, sitten nämä molemmat yhdistettiin rakentamalla väliin luokkahuone.

[Kuva: Sarjankylän vanha kansakoulu]
Sarjankylän vanha kansakoulu.

Valtion toimesta julkaistiin ensimmäiset mallipiirustukset kansakouluja varten 1880-luvun lopulla. Näiden mallien mukaan tehtiin myös Nivalan vanhimmat koulurakennukset, Malis-, Karvos-, Järvi- ja Välikylälle. Malliksi valittiin numero 8. Vanhoissa kouluissa oli opettaja tarkoitettu asumaan kiinteästi kouluhuoneiden yhteydessä, saattoipa kulku asuntoon olla luokan kautta. Tiloja rakennettiin säästeliäästi. Erillistä veistosalia tai voimistelutiloja ei kouluissa ollut. Kun uudet piirustuskokoelmat julkaistiin vuonna 1910, oli jo tällaisetkin tarpeet koulurakennuksissa huomioitu. Samaan aikaan julkaisi ”Taidetta kouluihin” -yhdistys omat piirustuksensa maalaiskansakouluja varten. Niissä haluttiin huolehtia siitä, että jo pienestä pitäen lapsi pääsisi kauneusvaikutteiden keskelle. Sarjankylän koulu oli ainoana Nivalassa tehty näillä piirustuksilla. Monivuovinkista kattorakennelmaa katsellessaan oli joku epäillyt yhdistyksen nimeksi ”Taitetta kouluihin”.

Vuosisadan alun koulurakennuksia voidaan moittia vieraista tyylipiirteistä, suosittiinhan silloin koristeellisia ikkunapuitteita, lasiverantoja ja jyrkkäharjaisia kattoja. Vuonna 1922 laadituissa piirustuksissa korostettiin yksinkertaisuutta, asiallisuutta ja taloudellista rakentamista. Myös koulukeittola, kellari ja alaluokka nähtiin koululle tarpeellisiksi. Nivalan kouluista kaikki 1920- ja 1930-luvuilla rakennetut piirsi Oulun läänin Talousseuran rakennusmestari J. Karvonen. Koulut ovat kaikki eri näköisiä, mutta yksityiskohdistaan ne tunnistaa saman tekijän piirtämiksi. Näitä kouluja olivat Ruuskan, Korkiakosken, Järvikylän, Haikaran, Haapalan ja Ahteen koulut sekä Aittolan vanha koulu.

Kouluja rakennettaessa ei kustannussyistä ennakoitu tulevaa kehitystä, vaan rakennettiin yhden opettajan koululle vain yksi luokka. Kun sitten alakouluja ruvettiin perustamaan, oli tilanpuute suuri ongelma. Luokka sijoitettiin veistosaliin, jos sellainen oli, tai etsittiin vuokrahuone kylältä. Koulutiloja voitiin järjestellä siirtämällä opettaja asumaan vintille ja ottamalla hänen asuntonsa luokaksi. Asunto kuului opettajan luontaisetuihin. Miesopettajalle, joka kuviteltiin perheelliseksi, tuli varata kolme huonetta; naisopettajalle, joka perinteisesti oli naimaton, riitti kaksi.

Koulun rakennustyö oli monimutkainen ja pitkä prosessi, sillä työ teetettiin vaihe vaiheelta urakalla. Huutokaupassa halvimman tarjouksen tehnyt sai työn suorittaakseen. Huutajalla oli takuumiesten allekirjoittama paperi, jossa vakuutettiin hänen työhön pystyvän. Johtokunta antoi tarkat ohjeet ja valvoi, että niitä myös noudatettiin. Aina ei lopputulos tyydyttänyt rakennuttajaa, vaan aiheutti vuosien riita-asian. 1950-luvulla rakennettiin Nivalassa kahdeksan koulua: Harjun, Junnon, Karvoskylän, Katajasaaren, Pahkalan, Erkkilän, Vilkunan ja Yliojan koulut. Nämä ovat kaikki, paitsi Karvoskylän koulu, puurakenteisia, osin kaksikerroksisia joko Maaseudun keskusrakennustoimiston tai arkkitehti Veikko Leistin suunnittelemia rakennuksia. Silloin riitti syrjäkulmillakin vielä oppilaita, eikä koulukuljetuksia järjestetty.

Kurkistus luokkahuoneeseen

[Kuva: Luokkahuone Malilan koululta (kuva: Jarmo Pylkkönen, 2004)]
Luokkahuone Malilan koululta. Kuva: Jarmo Pylkkönen, 2004.

Koulurakennusten sisätilojen muuttuminen seurasi yleistä elintason nousua ja vaatimustason kasvua. Ensimmäiset luokkahuoneet olivat epäkäytännöllisiä, pimeitä ja kylmiä maalaistalojen tupia. Valoa antoi öljylamppu. Oppilaita varten oli teetetty penkit ja pitkät pulpetit, jotka sitten muutettiin pienemmiksi kaksinistuttaviksi. Vinokantinen kaksinistuttava pulpetti, jossa suoraselkäinen tuoli sekä pöytä ovat kiinteästi kiinni toisissaan, oli käytössä 1960-luvulle saakka. Opettajalle rakennettiin koroke ”katederi”, josta oli hyvä seurata oppilaita. Näin voitiin myös konkreettisesti korottaa opettaja luokan valtiaaksi. Paria kaappia ja harmoonia lukuun ottamatta ei muuta kalustusta tarvittu. Harmooni oli kallis ostos, ja sen saamiseksi kyläläiset joutuivat keräämään varoja arpajaisilla ja iltamilla.

Kukin johtokunta huolehti kykyjensä mukaan kouluhuoneiden kunnosta. Aikaa myöten hirsiseinät paperoitiin yläosastaan ja alaosaan laitettiin puupaneelit. Järvikylän koulun johtokunta määräsi pulpetit maalattaviksi ”tammenvärillä” ja kaikki katot valkoisiksi. Kirkolla päätettiin 1891 maalata luokan seinät puunvärisiksi eli vaaleankeltaisiksi, pilarit öljymaalilla ”pruuniksi” (chocolan värisiksi) ja katto valkeaksi. Kouluhuoneiden viihtyisyyteen kiinnitti myös tarkastaja huomionsa kehottaen hankkimaan ikkunoihin uutimet ”paahteen estämiseksi ja lisäsomuuden saamiseksi”.

Kun kyläkunnalle vedettiin sähköt, siirryttiin myös kouluilla sähkövaloihin johtokunnan määrätessä, monenko kynttilän lamppu mihinkin huoneeseen laitettiin. 1950- ja 60-luvuilla koulut siirtyivät keskuslämmitykseen ja saivat vesijohdot – tosin monella koululla vasta pitkän taistelun jälkeen, kun vuosia oli kärsitty kuivuvista kaivoista ja kantovedestä.