[Kuva: Nivalan kirkonkylä vuonna 1897]
Nivalan kirkonkylä vuonna 1897.

Pidisjärven harvaan asuttu erämaa kuului osana Kalajoen emäseurakuntaan, ja Haapajärven kappalaisen velvollisuuksiin kuului käydä pitämässä jumalanpalveluksia vaatimattomassa Pidisjärven kappelissa. Asukkaat saivat elellä omissa oloissaan vailla viranomaisten valvontaa. Pahat tavat ja taikausko rehottivat antaen pidisjärvisille kyseenalaista kuuluisuutta metsärosvoina ja puukkojokelaisina. Kirkon huolenpito lampaistaan kohentui, kun Pidisjärvi sai oman papin vuonna 1782. Vaikka Kalajoen pitäjässä olikin jo 1700-luvulla toiminut opettajia lukutaitoa levittämässä, ei oppi ollut ehtinyt Pidisjärvelle saakka, mistä seikasta piispa nuhteli 1781 tekemässään piispantarkastuksessa. Lapsille hankittiin opettaja, jolle seurakuntalaiset kustansivat huoneen ja ylöspidon. Lisäksi hän sai pientä palkkaa sen mukaan, mitä tuloksia opetuksella oli. Pidisjärven ensimmäisenä opettajana toimi Olli Lyytikäinen.

1764 oli säädetty rippikoulupakko. Rippikoulua oli käytävä sekä nuorten että vanhojen, jos halusi osalliseksi kirkon sakramenteista. Lukukinkereitä pidettiin kahdesti vuodessa. Niissä tutkittiin sekä sisä- että ulkoluku ja autuuden oppi. Jos oppimattomia tavattiin, heidät määrättiin lukkarinkouluun. Yleensä sisälukutaito todettiin tyydyttäväksi, mutta luetun käsittäminen oli huonoa.

1800-luvun alussa kierteli Nivalan kylillä kymmeniä vuosia opettamassa Tobias Lassila eli Koulu-Topias, joka halvaantumisen takia ei muuhun työhön kyennyt. Hänen tiedetään opettaneen sekä tavausta että kokosanalta lukua. Kirkolla luetti lapsia suntio Ahlholm kesäsunnuntaisin kirkossa, ja pikkutytöille veisuuta opetti Timperin Sanna.

1860-luvulla perustettiin ensimmäiset sunnuntaikoulut. Opettajia oli aluksi kaksi, sittemmin parhaimmillaan viisikymmentä. Kouluja oli parikymmentä.

[Kuva: kappalainen Gummerus]
Kappalainen Antti Heikki Gummerus.

Kappalainen Antti Henrik Gummerus kirjoitti Oulun Wiikko-Sanomiin tyytyväisenä vuonna 1861, että kirjan lukemisen taito on etääntynyt seurakunnassamme. Hän esitti hartaan toivomuksen:

”…jospa oikia lukuhalu kerran heräisi niin olisi toivo, että raakuus ja sitä seuraava pahuus katoaisi ja taito niin myös hyvät tavat näyttäisivät siunatuita hedelmiänsä…”

Herännäisyys kohotti voimakkaasti ihmisten henkistä elämää ja vaikutti myös opetustyöhön vilkastuttavasti. Jokaisen tuli pohtia omaa sisäistä tilaansa ja kantaa huolta maanpäällisestä vaelluksestaan. Asioiden ymmärtämisessä auttoi hartauskirjallisuus, jota oli hyvä jokaisen osata itse lukea. Opetustyön tärkeys tunnustettiin. Kuitenkin kansakoulujen perustamisen ollessa ajankohtaista herännäisjohtajat suhtautuivat niihin penseästi; olihan koulujen opetusohjelmassa paljon maallista ainesta, jonka pelättiin vieroittavan ihmisen pois uskonnosta.

Lukutaidon yleistymistä ja sivistyksen kohoamista todistaa vuodelta 1839 oleva tilasto Uusien Testamenttien määrästä. Pidisjärvisillä niitä oli 14,1 kappaletta sataa henkeä kohti, kun kalajokisilla oli vain 5,6 ja haapajärvisillä 7,3. Herännäispapit Lagus ja Malmberg välittivät hartauskirjoja – eräänä vuonna pidisjärvisille saatiin myytyä 232 kirjaa.

Ensimmäinen kirjasto perustettiin Pidisjärvelle 1861 piirilääkäri C. R. Ehrströmin myöntämillä lahjavaroilla. Myös talollisilta kerättiin 3 kopekkaa kirjastoa varten, ja vain kolme taloa kieltäytyi maksamasta. 201 niteen kirjastoa hoiti kappalainen Gummerus. Valitettavasti kymmenessä vuodessa kirjasto katosi jäljettömiin. Hartauskirjallisuuden lisäksi ei juuri ollut mitään muuta kansalle läheistä luettavaa. Sanomalehtiä tuli koko pitäjään tuona aikana tuskin kymmentä kappaletta.

Alopaeus-koulut

Kirkon antama opetus ei kuitenkaan pitemmän päälle riittänyt kohottamaan kansan sivistystasoa. Ilman taloudellista tukea ei köyhällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia koulutukseen, joka olisi taannut paremman elämän. 1800-luvun alussa tuli eräänlaiseksi muotiasiaksi hyväntekeväisyyden harjoittaminen. Köyhien lasten onnettomia oloja helpottaakseen säätyläiset perustivat myös kouluja. Mistään laajamittaisesta halusta kansan sivistämiseen ei kuitenkaan ollut kyse, vaan lähinnä kauniista eleestä, joka silti johti paikoitellen hyviin tuloksiin. Näitä kouluja perustettiin pääasiassa kaupunkeihin ja teollisuustaajamiin, mutta saman aatteen innoittamana syntyi myös Pidisjärvelle niin kutsuttu Alopaeus-koulu.

Saloisten kihlakunnan tuomari Zachris Alopaeus oli kasvanut kansanopetusta harrastavissa piireissä ja työssään nähnyt käytännössä, mihin tietämättömyys ja puute johtavat. Säästäväisenä ja perheettömänä miehenä häneltä liikeni 16 000 ruplan lahjoitus koulujen perustamiseksi köyhille lapsille Kalajoen, Saloisten ja Pyhäjoen pitäjiin. Lahjoituskirjan mukaan raha tuli käyttää ”pääomana ikuisina aikoina koskemattomana pidettäväksi, niin kuin rahastona tarpeellisen kristillisyyden ja kansallisissa hyvissä avuissa kasvatuksen auttamiseksi alhaisemman ja varsinkin köyhimmän kansanluokan lapsissa”. Alopaeuksen suunnitelmat saivat tuomiokapitulin ja valtiovallan hyväksymisen ja Keisarillisen Majesteetin Armollinen sääntö ojennukseksi kyseisille kouluille annettiin vuonna 1839.

Ohjesäännössä määrättiin, että kullekin koululle oli valittava direktioni eli johtokunta, johon kuului kappalainen, vouti ja kaksi talonpoikaa. Johtokunta valvoi opetusta muun muassa olemalla läsnä kerran vuodessa tapahtuvissa kuulusteluissa sekä hoiti raha-asiat. Haapajärvi oli erottunut omaksi pitäjäkseen Kalajoesta 1838 ja Nivala – silloinen Pidisjärvi – sai Haapajärveen kuuluvana yhden koulun. Koulu pääsi alkamaan 1841. Täällä kouluun otettiin myös varakkaita ja kävi jopa niin, ettei seurakunta välittänyt kustantaa ollenkaan köyhien opetusta. Haapajärven koulut olivat kaikkein elinvoimaisimpia. Oppilaita oli 1846 157, kun Kalajoella vain 12. Suuri ero johtui siitä, että Haapajärven alueella koulut toimivat kiertävinä siirtyen kahden, kolmen viikon välein kinkerikunnasta toiseen. Vain kiireisimpään työaikaan kesällä oli lomaa. Pidisjärvellä ei koulusta oltu aluksi kiinnostuneita – oppilaita tuli vain viisi. Kaiken lisäksi monet karkasivat kesken koulunkäynnin niin, että heitä saivat seksmannit väkisin kyyditä kouluun. Kymmenen vuoden päästä oli oppilasmäärä jo 207.

Ohjesääntö määritteli koulun oppiaineista seuraavaa:

”opetus puokstavein tuntemisessa, tavauksessa ja lukemisessa sisältä tapahtuu niin paljo kuin mahdollista ensin Tapellein kautta, jolloin usiampi lapsia yhtä haavaa taittaan neuvottaa ja heidän tästä saatuaan tarpeellista taitavaisuutta aljetaan ulkoa lukeminen, jonka ohesa seurataan Maakunnasa säätyt ABC Kirjat ja Katekismukset. Jos opetus saatais etemmäksi, niin annettakoon sitä myös kirjoittamisessa ja luvun laskemisesa, ja sovittakoon niin, että nämä harjoitukset tulevat osittain muutteeksi, osittain lapsen mielen virkistykseksi ja kehoitukseksi. Ennen kaikkia tulee opettajan pyyttää oppilaihinsa painaa totista ja palavaa Jumalanpelkoa ja siveyttä kuin myös rakkautta järjestykseen ja vireyteen.”

Edellä olevasta huomaa, että Alopaeus oli hyvin perillä aikansa kasvatusopillisista virtauksista, jopa lapsipsykologisesti oikein oivalsi monotonisen ulkoa tankkaamisen huonoksi opetusmetodiksi. Ympäri Eurooppaa suuressa huudossa ollut niin kutsuttu ball-laneasterilainen opetusmenetelmä tauluineen piti oleman käytössä myös Alopaeuksen kouluissa.

Pidisjärvellä ei näitä hienouksia kuitenkaan tunnettu, lukutaidon opettamista pitemmälle ei päästy. Liekö syynä ollut työn raskaus vaiko palkan pienuus – 20 ruplaa vuodessa – kun opettajat vaihtuivat usein. Rahalla yritettiin aluksi houkutella koululaisiakin, sillä parhaalle luvattiin ahkeruuden palkaksi 1 rupla 42 kopeekkaa. Opettajina toimivat Johan Jaakonpoika Karjaluoto, lukkari Johan Ahlholm, hänen vaimonsa Valborg Ahlholm, Jaakko Haikara, Johanna Äijälä, Johanna Pirttikangas kahteen otteeseen, Jaakko Kumpumäki, Antti Kumpumäki ja Esaias Ahlholm. Johanna Pirttikangas tunnettiin kyläläisten keskuudessa Koulu-Hannana tai palkaksi saamiensa leipien mukaan Kakkara-Hannana. Hän opetti monta vuotta, kunnes kirkkoraati erotti hänet huonon näön perusteella.

Kaikista kuuluisin Alopaeus-koulun opettajista oli 24 vuotta virassa toiminut Esaias Ahlholm, lukkari Ahlholmin poika, joka tuli virkaan vuonna 1857, kun kirkonvartijan eli unilukkarin ja opettajan toimet yhdistettiin. Ahlholmin olemuksen on Kyösti Vilkuna kuvannut seuraavanlaiseksi:

”Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellervät kasvot, ja terävällä nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse, puhuttelijaa tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja hahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka rintaliepeet ja kaulus ovat körttiläiskuosia, samasta kankaasta housut, joiden lahkeet ovat pieksuvarsien päällä – seikka, jota hahmo käyttää kirkollisen arvonsa osoituksena, ja joka hänet ulkonaisesti erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli unilukkari, jonka vanha suurelle pappissuvulle kuulunut nimi oli vääntynyt muotoon Aaholma”.

Opetuksessaan hän jatkoi vanhoja lukkarinkoulun perinteitä. Tavausta jankattiin yhteen ääneen nuotilleen virsikirjasta, koska se oli kaikilla. Opetusta tehostettiin luunapeilla, patukalla, tukkapöllyllä tai kopauttamalla itsepäisiin otsaluihin letkuvarsipiipun visakopalla. Sattuipa joskus niinkin, että koulumestari oli ”viinalta liikutettuna”. Silti opetus tällaisenaankin riitti Pidisjärven talonpojille, ja ”Aaholmi” olisi heidän mielestään voinut jatkaa myös tulevan kansakoulun opettajana. Lukutaito saatiinkin lähes sataprosenttiseksi, mutta esimerkiksi vuonna 1870 osasi kirjoittaa vain 4 %. Alopaeus-koulut joutuivat väistymään uusien koulumuotojen, kiertokoulun ja kansakoulun, tieltä. Rahastoa ei kuitenkaan lakkautettu, vaan seurakunta huolehti siitä edelleenkin ja varoista on vuosien kuluessa jaettu stipendejä Nivalan nuorisolle.

Kiertokoulut

[Kuva: Järvikylän kiertokoulu retkellä]
Järvikylän kiertokoulu retkellä pirunkivellä 1910-luvulla. Opettaja Linda Nurminen.

Kirkolliset piirit näkivät kansakoulun maallisine oppiaineineen uhkana, joka tuhoaisi perinteisen kristillisen elämänmuodon ja olisi omiaan vähentämään seurakunnan asemaa kyläyhteisössä. Kirkon vastaiskuna olivat kiertokoulut, joita Nivalassa alettiin perustaa 1880-luvulla. Jotta ne pystyivät opetuksen tasossa kilpailemaan kansakoulujen kanssa, perustettiin kiertokoulujen opettajille omat seminaarinsa, joita parhaimmillaan oli seitsemällä paikkakunnalla. Kiertokouluista tulikin laajin kansanopetuksen muoto, ja monin paikoin ne täydensivät kansakouluopetuksen puutteita muun muassa hoitaen alkeisopetuksen sekä vieden opetusta syrjäkulmille, minne koulun rakentamista ei voitu tuolloin ajatellakaan. Kiertokoulunopettajia voidaan syystä pitää kansanopetuslaitoksen tienraivaajina.

[Kuva: Kirkkoherra G. R. Pettersson]
Kirkkoherra G. R. Pettersson.

Nivalassa kiertokouluasiaa ajoi kirkkoherra G. R. Pettersson. Viinaverorahoista otettiin varat, joilla palkattiin kaksi opettajaa. Pitäjä oli jaettu kahteen koulualueeseen, nämä puolestaan neljään koulupiiriin. Ensimmäisinä opettajina toimivat seminaarilainen Henriikka Makkonen ja kansakoulun käynyt Naema Korhonen. Kiertokoulujen lukumäärä kasvoi nopeasti, niin että vuonna 1894 oli jo neljä opettajaa ja 16 koulupiiriä. Vielä 1928 olivat kaikki koulupiirit toiminnassa, mutta nyt harkittiin jo opettajavoimien vähentämistä. Viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa 1933.

Nivalan kiertokoulujen ohjesääntö vahvistettiin 1888. Koulujen toimintaa valvoi kirkkoraati ja seurakunta vastasi niiden taloudesta. Koulu kiersi kylillä talosta taloon. Kullakin koulupiirillä oli isäntä, jonka huolena oli järjestää sopiva kouluhuone. Koulutarpeet – kivitaulut, nuottikirjat, kirjoitusneuvot – kuljetettiin arkussa paikasta toiseen. Omaksi niitä ei annettu, ei edes lainaksi yön yli. Opetusta oli viisi tuntia päivässä kirkkoherran laatiman lukujärjestyksen mukaan. Oppiaineina olivat: tavuu, suoraluku, luetun käsittäminen, katkismos, weisuu ja kirjoitus. Oppimistulokset merkittiin Luku-seteliin, jossa arvosteltiin myös oppilaan käytös ja tarkkaavaisuus. Jos kylällä oli jo kansakoulu, ei kiertokoulua velvoitettu käymään.

[Kuva: Lukuseteli]
Lukuseteli.

Jos oppilas niskuroi, rupesi huolimattomaksi tai laiskotteli, häntä rangaistiin ensin yksityisesti hyväntahtoisessa sävyssä ojentaen, sitten julkisesti nuhdellen. Ankarimpia rangaistuksia olivat erilleen salpaaminen, ruumiillinen kuritus ja koulusta pois ajaminen. Työskentelytavoiltaan kiertokoulu paljossa muistutti kansakouluja.

Opettajaksi valittiin naishenkilö, joka oli tavoiltaan nuhteeton, osasi puhtaasti laulaa ja opettaa kirkkoveisua nuottien mukaan ja jolla oli tarpeellinen opettamisen taito. Koulutusta hänellä piti olla ainakin korkeamman kansakoulun verran. Opettajan elintavat olivat kirkkoraadin silmälläpidon alaisia. Sopimattomana pidettiin esimerkiksi maallisten laulujen laulattamista tai käymistä tilaisuuksissa, joissa oli ohjelman lopuksi tanssia. Kirkkoherra Petterson lähetti 1885 Kuopion piispalle selvityksen Nivalan opetusoloista, jossa hän kiitteli nivalalaisten hartaasti suosineen kiertokouluja. Hän näki kansakoulut tarpeettomiksi, sillä kiertokoulu ei irrottanut lasta pois kodin opetuksen piiristä, se tuli jokaisen tykö eikä syrjinyt köyhiäkään ja opetti sitä, mitä kansa halusi: lukemista, kirjoitusta ja pääasiassa uskontoa.

Niin kauan kun kansakoulu ei huolehtinut alkeisopetuksesta oli kiertokouluilla tärkeä asema koulunkäyntiin totuttelemisessa ja perustaitojen opettamisessa. Monet nivalalaiset ovat ensi kosketuksensa kouluun saaneet juuri kiertokoulussa, kuka käynyt päivän pari, kuka saanut sieltä kaiken opillisen sivistyksensä.