1543 laati Mikael Agricola suomenkielisen aapiskirjan, jotta suomalainenkin oppisi lukemaan omalla kielellään ja omakohtaisesti pääsisi osalliseksi puhdistetun opin totuuksista, jotka tästä lähtien olivat luettavissa suomenkielellä. Kuitenkin järjestelmälliseen kansanopetukseen oli vielä pitkä matka.

1616 syntyi piispa Juhana Gezelius vanhempi, jota voidaan kutsua Suomen kansanopetuksen isäksi. Hän suunnitteli kansalle tarkoitetun kiertävän koulun, lähetti siitä ohjeet papistolle ja laati tarkoitukseen soveltuvan oppikirjan Yxi paras Lasten tawara. Kirja kyllä kului Suomen kansan käsissä, mutta kouluja ei vielä saatu aikaan. Lukukinkereitä alettiin kuitenkin järjestää. Niistä tuli pelättyjä tilaisuuksia, joissa lukutaito julkisesti punnittiin. Kansa käsitti lukutaidoksi pelkän ulkoluvun, uskonkappaleet opittiin korvakuulolta ja taitava se, joka osasi posmottaa ne kuin vettä valaen. Varsinaisia kouluja toimi jo kaupungeissa; ensin papiston tarpeisiin latinakouluja, sitten kruunun huomattua koulutetun virkamieskunnan välttämättömäksi myös porvariston kouluja,joissa opetettiin myös reaaliaineita.

1723 kuninkaallisella päätöksellä säädettiin, että sakon uhalla on vanhempien huolehdittava lastensa lukutaidon aikeista ja kristinopin tuntemisesta. Vasta sitten, jos koti ei tehtävään pystynyt, opettakoon kirkkoherran valitsema opettaja, tavallisesti pitäjän lukkari. Köyhille oli seurakunta velvollinen kustantamaan opetuksen. Kouluja perustettiin, mutta vanhemmat eivät välittäneet sakonuhasta huolimatta lapsiaan kouluun lähettää, eikä opetustehtävään valittu lukkarikaan aina itsekään hallinnut lukemisen jaloa taitoa. Joissakin kouluissa pyrittiin opettamaan myös kirjoitusta, ainakin sen verran, että talonpoikakin osaisi nimensä kirjoittaa. Kun vasta rippikoulun käyminen takasi seurakunnan täysivaltaisen jäsenyyden, korostui lukutaidon vaatimus entisestään. Jos pitäjäkoulua ei ollut, saattoivat toimeliaat kyläläiset perustaa oman koulun, johon palkkasivat yhteistoimin jonkun joutilaan lukutaitoisen opettajaksi.

1700-luvun loppupuolella niin kutsutun valistuksen ajalla vaadittiin yhteiskunnan ja kirkon uudistamista. Kansansivistysaate nousi muiden aatteiden rinnalle. Tietämättömyyttä vastaan oli noustava taisteluun laajentamalla kouluopetusta niin, että opetettaisiin myös historiaa, maantiedettä ja maatalousoppia ja taloustiedettä. Tällaiset ideat syntyivät Keski-Euroopassa ja kulkeutuivat Ruotsin kautta Suomeen. H. G. Porthan innostui niin, että laati suunnitelmat kansakoulusta, mutta hänen ajatuksensa olivat liian uudenaikaisia toteutuakseen.

1800-luvun alussa jo yleisesti pidettiin suomalaisia lukutaitoisina. Kuitenkin sivistystaso oli todellisuudessa vielä heikko. Oma suomalainen kulttuurielämä oli syntymässä. Koko kansan itsetuntoa kohensi Kalevalan ilmestyminen. Yhteiskunnassa oli käynnissä muutosprosessi. Maa teollistui, kauppa vilkastui, kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan, rautatie toi suuren maailman liki hiljaiseloa viettäneitä maalaiskyliä. Kouluasiasta tuli vuosiksi kiivas keskustelunaihe silloisten sanomalehtien palstoille. Siihen tosin vähän osallistuivat talonpojat, vaan sivistyneistö, kansalliset merkkihenkilöt etupäässä. Muun muassa J. V. Snellman osallistui keskusteluun nähden kasvatuksen suurena yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Ne, jotka ymmärsivät kansan sivistämisen koko maan parhaaksi, ajoivat yhteiskunnan perustamia kansakouluja. Ne, joita innoittivat ajankohdan romanttiset aatteet, pitivät koulutusta kansan luontaisen nokkeluuden, aitouden ja perinteiden uhkana. Papisto pelkäsi kansan luopuvan uskostaan ja vakuutti, ettei Suomen saloilla muuta kaivattu kuin Jumalan sanaa ja leipää. Kansa itse ei kouluja kaivannut, sillä niiden perustaminen tiesi vain verorasituksen kasvua ilman mitään näkyvää hyötyä.

1856 Aleksanteri II:n uudistussuunnitelmien joukossa oli myös kansanopetuksen järjestäminen, josta pyydettiin sekä tuomiokapitulin että suuren yleisön mielipidettä. Oman näkemyksensä esitti tällöin myös Uno Cygnaeus, pedagogiasta kiinnostunut teologi, jolla oli käytännön kokemusta opetustyöstä Amerikasta ja Pietarista. Hän näki kansanopetuksen sosiaalisena kysymyksenä. Koulun tuli opettaa monien taitojen lisäksi mieli ja into kunnan ja isänmaan yhteisiä toimia kohtaan. Senaatti lähetti hänet laajalle ulkomaan matkalle tutustumaan kouluoloihin. Muun muassa Ruotsi oli saanut kansakoulunsa jo 1842. Retki suuntautui Pohjoismaiden kautta Keski-Eurooppaan, ja sen tuloksena laati Cygnaeus koulusuunnitelmansa pestalozzilaisessa hengessä.

1866 annettiin kansakouluasetus, joka perustui Cygnaeuksen suunnitelmiin. Tosin monia hänen ideoitaan jouduttiin liian moderneina hylkäämään. Tämä asetus sisälsi säädökset ja määräykset kansakouluhallinnosta, seminaareista, kansakoulutoimesta maalla ja kaupungeissa sekä yksityisistä kansakouluista. Kirkon antamaa alkeisopetusta ei vielä syrjäytetty, sillä kansakoulun pääsyvaatimuksena oli lukutaito. Valtion taholta oli luotu pohja kansakoulujen perustamiselle. Nyt alkoi taistelu aatteen viemiseksi kansan keskuuteen, sillä kunta sai itse päättää, halusiko se koulun vai ei. Tämä asetus oli voimassa vuoteen 1933.

1898 säädettiin piirijakoasetus, jonka mukaan kunnan alue tuli jakaa koulupiireihin siten, että koulumatkat eivät tulisi viittä kilometriä pitemmiksi. Jos kolmekymmentä lasta ilmoittautui halukkaaksi kouluun, piti koulu perustaa alueelle. Näin oli kuntien velvollisuudeksi tullut koulujen perustaminen.

1921 astui voimaan oppivelvollisuuslaki, minkä jälkeen kuntien oli perustettava 6-vuotisia kansakouluja, joiden kaksi alinta luokkaa muodostui alakoulusta. Jos oppilaita oli alle 30 mutta yli 20, sai perustaa niin kutsutun supistetun koulun, jossa toimi yksi opettaja. Tästä tulikin niin suosittu koulumuoto, että niitä oli 1930-luvun alussa kolmannes kalkista kansakouluista. Jokainen seitsemän vuotta täyttänyt lapsi oli tämän lain mukaan oppivelvollinen kunnes täytti kolmetoista vuotta. Lain voimaanastumiseen annettiin aikaa 16 vuotta.

1948 säädettiin varsinainen kansakoulu 7-vuotiseksi ja jatko-opetus pyrittiin saamaan päiväkouluksi. Kuntien oli huolehdittava jokaiseen kouluun koulukeittola.

1953 laadittiin uudet kansakoululait, joissa kansakoulu jaettiin 6-vuotiseen kansakouluun ja 2-vuotiseen kansalaiskouluun. Kymmenen vuotta myöhemmin kansalaiskouluun lisättiin yksi luokka niin, että oppivelvollisuuskoulusta tuli yhdeksänvuotinen.

1964 asetettiin peruskoulukomitea, jonka oli tarkoitus suunnitella koulu-uudistus lähinnä Ruotsista saatujen esikuvien mukaan. Koulujärjestelmissä nähtiin paljon korjaamisen aihetta. Tulevan koulun piti taata jokaiselle lapselle varallisuudesta riippumatta tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen.

1971 perustettiin ensimmäinen peruskoulu Lapin lääniin ja nyt  ovat Suomen kaikki kunnat siirtyneet peruskoulujärjestelmään piiriin. Koulu ei kuitenkaan ole vielä valmis. Eri vaihtoehtoja kokeillaan, tehtyjä virheitä korjataan – koulu muuttuu yhteiskunnan mukana.