[Ulkokuva kirkosta]

Rantsilan asukkailla oli ennen pitkä kirkkomatka jokea ja silloisia huonoja teitä pitkin Saloisiin. Salo oli Kemin ohella koko Pohjois-Pohjanmaan vanhin pitäjä. Rantsila kuului Saloon aina vuoteen 1689, jolloin Siikajoki erotettiin itsenäiseksi pitäjäksi ja Rantsila tuli sen kappeliksi. Jo ennen tätä Rantsilassa oli saarnahuone Sipolassa Punkerinkankaalla. Sen perustuksen kiviä on vielä näkyvissä. Kun Rantsilasta tehtiin Salon emäseurakunnan kappeli 1671, kirkkoa ei enää rakennettu Punkerin kankaalle vaan kirkonkylään lähelle jokea, kilometrin verran Värin rannasta alajuoksulle päin.

Tarun mukaan Rantsilan vanhan kirkon rakennushirret on aikanaan hakattu Niku-Toppilan Murrolta. Kun sanottu Murron luonnonniitty aikoinaan on raivattu viljelykseen, on näkynyt, että siinä on joskus ollut vankka metsä. Lahoja puita on pintakasvuston alla ollut pitkänään, suuria hirsiä ja runsaasti kantoja. On aivan mahdollista, että vanhan kirkon hirret on sieltä hakattu. Yhtä hyvin sieltä on tietenkin saatettu kuljettaa hirsiä uuden kirkon paikalle. Murrolla on alapäässä niittyala, jota sanotaan kappelialaksi. Kerrotaan, että siellä oleva vanhoista hirsistä tehty heinälato olisi joskus tehty vanhalta kirkolta tuodusta ruumishuoneesta.

[Sisäkuva kirkosta]

Ennen pitkää katsottiin tarpeelliseksi rakentaa uusi kirkko. Sen rakennustyöhön päästiin keväällä 1785. Kappalaisena oli silloin Christfried Ganander ja Rantsilassa 1800 asukasta, 18 manttaalia, 102 taloa ja tilaa. Joka manttaalia kohden oltiin velvollisia tuomaan rakennuspaikalle 36 hirttä, 5 pelkkaa, 16 piirua, 32 lankkua, 148 lautaa, 1 054 paanua ja lisäksi tuohta. Talot olivat myös työvelvollisia.

Kerrotaan, että Kaisa Koukkari olisi tuonut Rantsilan kirkon rakennukselle ensimmäisen hirren ja sanonut: ”Siinä on sinun siunattu sijasi.” Toisen tarinan mukaan hän sanoi: ”Tuohon se kirkko tehhään, ei siinä riijakkaan auta.” Tämä hirsi on sitten tarun mukaan pohjoissivulla kirkon oven kynnyshirtenä.

Kerrotaan kyllä niinkin, että etelästä olisi tullut joku herra, lyönyt kämmenellään ja sanonut: ”Tässä olkoon se siunattu kirkon paikka.” Tosiasiassa kirkon paikan määräsi lopullisesti maaherra Rantsilan kirkonkokouksen hakemuksesta.

Kirkon suunnitteli ja rakensi kalajokinen Simon Jylkkä-Silvén. Kirkko valmistui syksyllä 1785. Kirkon tekemiseen meni kaikkiaan 10 285 päivää työtä. Kirkon vihkiäiset olivat syyskuun 4.päivänä.

[Kuva asehuoneesta]
Vanhan kirkon asehuone

Vanhan kirkon lähellä ollut kellotapuli siirrettiin uuden kirkon lähelle. Myös vanhan kirkon asehuone, jota kutsutaan ullakoksi, siirrettiin uuden kirkon viereen. Sitä käytettiin ruumishuoneena. Vanhan kirkon kello on vuodelta 1734 ja painaa 510 kg. Halkeamisen takia se on valettu uudelleen 1770. Kello siirrettiin tapuliin uudelle paikalle.

Uuden kirkon alttariseinän maalasi Mikael Toppelius 1780-luvulla. Saarnastuolin teki 1794 Johan Amström, ja sen sivupeilit maalasi samana vuonna Mikael Toppelius. Portaikon viereen seinälle hän ikuisti silloisen kappalaisen Abraham Laurinin. (Laurin oli kirkon rakentajan Jylkkä-Silvénin vaimon Marian veli. Hän oli Vilho O. J. Laurialan esi-isä.)

[Kuva: alttarimaalaus Getsemane]
Getsemane
[Kuva: alttarimaalaus Ristiinnaulitseminen]
Ristiinnaulitseminen
[Kuva: alttarimaalaus Taivaaseenastuminen]
Taivaaseenastuminen

Alttariseinälle Toppelius maalasi Getsemanen, ristiinnaulitsemisen ja taivaaseenastumisen sekä valkoiset pystykuvat Johannes Kastajasta ja Johannes evankelistasta. Saarnastuolin kuvia ovat Kristus, Maria ja evankelistat, Mooses ja Aaron sekä Aatami lapio kädessään, Eeva kädessään omena ja Nooa kädessään laivanpiirustus, harppi ja mitta.

[Kuva saarnatuolista]

Saarnastuolin vieriseinällä on kauppaneuvos Bergbomin lahjoittama Johan Hedmanin 1840 tekemä taulu Jeesus ristillä ja Pyhä Ehtoollinen. Tämä taulu oli jonkin aikaa myös alttaritauluna. Saarnastuolia ympäröimään Toppelius teki seinälle verhosommitelman. Se näkyy vanhoissa valokuvissa. Vuoden 1907 suuren remontin yhteydessä se peitettiin. Samassa yhteydessä aiemmin pystysuora ulkovuoraus muutettiin vaakasuoraksi ja paanukaton sijaan tehtiin peltikatto. Antti Korva kertoi isältään kuulleensa, että vasta rakennetun Rantsilan kirkon katto oli niin harva, että kun Ganander oli siellä ensimmäisenä talvena saarnaamassa, pölyytti katon raoista lunta papin niskaan. Ganander ihmetteli, että on hän ollut monessa kymmenessä kirkossa, mutta ei muualla ole saarnatessa lunta niskaan satanut.

Antti Korva tiesi kertoa senkin, että uudelle kirkolle oli tapana antaa sen nimi, joka uuteen hautausmaahan ensiksi haudattiin. Rantsilan uuteen hautausmaahan tuli ensiksi haudatuksi Kummun Martti -niminen mies. Kun hän oli huonomaineinen, tehnyt pientä vilkuria ja kulkenut nuorempana ollessaan paikasta toiseen pakolaisena, ei kirkkoa hänen nimiinsä pantukaan vaan kuninkaan nimiin. Vanhankirkon luona kankaalla on ollut mökki, jonka poikia Kummun Martti on ollut. (Kirkonkirjojen mukaan kirkon vihkiäisten jälkeisellä ajalla ensimmäisenä eli 19.9.1785 kuoli Martti Kärsämänoja 51-vuotiaana.)

Uuden kirkon maalle itäpuolelle kirkkoa luomatien varteen siirrettiin pappilasta pieni rakennus leikkuuhuoneeksi. Mooses Laurinahon ruumis siellä ensiksi leikattiin. Laurinaho hukkui kotinsa lähelle Siikajokeen 1912. Leikkuuhuoneessa asui suntio ja haudankaivaja Matti Minkkinen perheineen. Silloin, kun ruumiin avaus oli, heidän täytyi muuttaa muihin taloihin. Sittemmin, kun maa vaihtui Toppilan talolle, leikkuuhuone siirrettiin kirkon taakse omalle maalle ja vielä myöhemmin se myytiin vaatturi Huoviselle, joka siirsi sen Rahkon maalle ja laittoi asunnokseen.

Vaivaiskassan rahankeruuta varten seurakuntiin teetettiin vaivaistukkeja eli puisia vaivaisukkoja. Ne sijoitettiin kirkon läheisyyteen käsi ojossa seisoen almua anomaan. Rantsilan vaivaistukin teki vuonna 1850 rantsilalainen puuseppä Juho Jääskeläinen ja maalasi maalari Juho Lehto. Vaivaistukki oli Kirkko-Toppilan kohdalla tien vieressä. Se oli isokokoinen herra pitkä takki päällään, keppi kädessä ja hattu päässä.

Kun äijä oli seisonut kymmeniä vuosia paikallaan, se alkoi rapistua. Se pantiin siitä ullakkoon ja luovutettiin sittemmin Oulun museolle. Eihän äijä kaikistellen paljoa saanut kerjätyksi, useimmin sille vain lanttirahoja annettiin, mutta tuli joskus isompikin raha. Usein kun oli tapahtunut jotakin onnellista taikka kun toivottiin sellaista tapahtuvaksi, pantiin raha vaivaistukkiin. Kerran joku savolainen ohikulkija rupesi kujehtimään äijän kanssa. Hän pisti kahden markan kolikon vaivaistukin rinnassa olevaan rakoon, josta rahat pantiin, ja pitäen kolikon reunasta kiinni hoki ”Ottaisitko, ottaisitko?”, kun raha samassa pääsikin hyppysistä ja putosi rahasäiliöön. Tieto vaivaisukon ulkonäöstä levisi laajalle, aina Kuopioon asti. Ainakin siellä kerrotaan mustalaisakasta, joka johonkin taloon tultuaan kehui emännän kauniiksi, mutta kun ei saanut pyytämäänsä, haukkui: ”Ruma kuin mikä, suukin kuin Rantsilan vaivaisukolla!”

Rantsilan seurakunnan vuonna 1785 rakennettu kirkko on edelleenkin paikallaan keskellä Toppilan kangasta puiston sisässä ympärillään hautausmaa, joka on mökyläkivistä rakennetulla aidalla ympäröity. Tapulin ja maantien välinen kenttä oli vielä 1900-luvun alussa aivan puuton. Siinä järjestettiin pitkään Rantsilan markkinoita. Kentälle istutettiin puita 17.6.1912. Nyt puut ovat isoja ja koko alue on laaja ja kaunis kirkkotarha.

Seurakuntalaisia jouduttiin joskus kasvattamaan tavoille, ainakin opettamaan, miten kirkossa käyttäydytään. Niinpä seurakunnalle kuulutettiin 1853:

”Suotava olis, että kohta se jälkeen, kun jumalanpalvelus on alotettu, kirkonovet ja erinomattain ovi länsiristillä vastapäätä alttaria kiinni sulettaisiin ja väki kirkkoon tulis eikä niin kuin muutamilla alttaripalveluksen aikana tapahtuu toinen jalka kynnyksellä lakki pääsä ovelta kurkistelis.”

Vuonna 1907 taas kuulutettiin:

”Kirkonpenkkien ynnä muitten paikkain piirusteleminenja kirjoitteleminen niihin ynnä tavaton syljeskeleminen kirkossa kielletään ankarasti edesvastuun uhalla.”

Rantsilan kirkonkellojen soitto

Pyhän soitto: sunnuntain ja juhlapäivien aattoiltoina kello 18:n seudulla ja talvella iltahämärissä. Pyhänä kirkkoonsoitto: klo 9 isolla kellolla läppäys, klo 9.30 isolla kellolla, papinsoitto pienellä kellolla, yhteensoitto molemmilla kelloilla. Kuolinkellojen soitto: sanomakello aamulla klo 9 tai 10. Aloitetaan miehelle isolla ja naiselle pienellä kellolla, jolloin läpätään 9 kertaa. Miehelle soitto lopetetaan isolla ja naiselle pienellä kellolla. Hautaussoitto: Matkakello aloitetaan miehelle isolla ja naiselle pienellä kellolla. Hautakellon alussa kaksi läppäystä miehelle ja samoin naiselle ja soitetaan, kunnes saattoväki joutuu haudalle. Multakello soitetaan haudan peittämisen aikana.

[Kuva kellotapulista]

Kirkonkellojen soitosta mainittakoon tieto vuodelta 1881, että keisari Aleksanteri II:n kuoleman johdosta surukelloja piti soittaa 52 päivän ajan tunti päivässä puolenpäivän aikaan. Tämän urakan teki Alexander Järvelin, ja hän sai tästä työstä 62 mk 40 p.

Silloin, kun Konrad Melartin oli Rantsilassa vt. kappalaisena (1885–86), kellonsoittaja ei yhtenä pyhänä huomannut Melartinin kirkkoontuloa tai olisiko ollut niin, ettei vielä tuntenut uutta pappia. Ei hän kuitenkaan papin soittoa soittanut niin kuin olisi kuulunut. Melartin kulki tapulin ohi ja huomautti leppoisasti tapulin luukusta katselevalle soittajalle: ”Soittooten papille.”