[Kuva: Paanukirkko]
Kärsämäen paanukirkko on ylistyslaulu vanhalle suomalaiselle puusepän taidolle ja modernille puuarkkitehtuurille.

Kärsämäen paanukirkon rakentaminen on osoittanut, kuinka hyvin vanhan ja uuden osaamisen liitto voi toimia. Se on myös elävä todistus siitä, että metsät ja puu ovat edelleenkin keskeinen osa suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kirkkohanke on ollut myös Kärsämäen kunnalle ja sen asukkaille merkittävä yhteisöllisyyden vahvistaja ja toimeliaisuuden elvyttäjä.

Kärsämäen paanukirkkoon ovat tervetulleita tutustumaan ja hiljentymään kaikki läheltä ja kaukaa tulevat. Paanukirkko sijaitsee melkein Suomen keskipisteessä, valtatie 4:n varrella, noin 100 kilometriä Oulusta etelään.

Hanketta on ollut mieluisa tukea

[Kuva: Paanukirkko]

”Kärsämäen paanukirkko on ollut hanke, joka on tuottanut paljon iloa. UPM:llä on ollut mahdollisuus tukea kansainvälisestikin merkittävää kulttuurihanketta, jossa yhdistyvät monet puurakentamiselle nykyisinkin tärkeät asiat. Kärsämäen paanukirkko on puurakentamisen taidonnäyte, jossa menneitten sukupolvien rakennustaito ja ammattiylpeys tukevat nuoren suunnittelijan rohkeaa näkemystä.

Kylän talkooväen into ja uurastus ovat olleet korvaamattoman tärkeitä koko hankkeelle. Tämä esimerkki rohkaiskoon muitakin vaikeuksissa kamppailevia seutukuntia tukemaan ja rakentamaan yhteisöään. Pysyvää menestystä voi talouselämässäkin saavuttaa vain kestävillä toimintatavoilla ja arvoilla. Suomalaisen puuteollisuuden tulevaisuus perustuu pitkälti niihin samoihin elementteihin, joista Kärsämäen paanukirkko on rakentunut. Haluan lausua lämpimät kiitokseni kaikille niille, jotka ovat antaneet ammattitaitonsa ja aikansa kirkkohankkeen käyttöön. Uskon, että kirkkorakennuksen karun harras olemus koskettaa ja puhuttelee paitsi meidän aikamme kävijöitä, myös tulevien sukupolvien kirkkokansaa.”

Kari Makkonen
johtaja, UPM

Paanukirkon rakentaminen lähti käyntiin Kärsämäen seurakunnan ja kunnan sekä Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston yhteistyönä. Hankkeen puuhamiehenä oli Kärsämäen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Jorma Niinikoski, ja ideoijana professori Panu Kaila. Rakennustavaksi valittiin mahdollisimman aidot 1700-luvun menetelmät, mutta kirkon muoto on modernia nykypäivää.

Hankkeen tärkeänä pontimena oli vanhojen työtapojen elvyttäminen ja elinkeinojen rakentaminen puun ympärille. Rakentamisen eri vaiheiden aikana on tuotettu runsaasti myös opetusmateriaalia, ja koulutukseen on osallistunut useita seutukunnan ammattioppilaitoksia. Paikallisen talkooväen panos oli merkittävä. Erikoislaatuinen hanke sai alusta lähtien osakseen runsaasti julkisuutta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tahti on verkkainen, kun kirkkoa tehdään käsityönä. Rakentaminen kaikkine vaiheineen kesti vuoden 1999 keväästä heinäkuuhun 2004 saakka, jolloin kirkko vihittiin käyttöönsä.

Oulun yliopiston arkkitehtiopiskelija Anssi Lassila voitti kirkon suunnittelukilpailun työllään ”Kantaatti”. Vanhojen rakennustapojen ja modernin yksinkertaisen muotokielen liitto tarjosi suunnittelijalle joka tavalla haasteellisen ja uuden näkökulman.

”Ratkaisussa on haettu optimaalista säänkestoa. Paanutakki suojaa säärasitukselta kantavana rakenteena toimivaa hirsikehää. Väliin jäävät sakastin, varastojen ja eteisen tilat. Kävijä johdatetaan tunnelmallisen hämärän läpi kohti ylävalolla valaistua salitilaa. Runolliseen selkeyteen pyrkivässä muotokielessä on viitteitä sekä puukirkkojen menneisyydestä että tästä päivästä”, Anssi Lassila sanoo.

Arkkitehtuuri

Vanha kirkko oli purettu vuonna 1841, mutta sen muisto eli väkevänä seurakuntalaisten mielissä ja paikalle oli tapana kokoontua kesäkirkkoon sanaa kuulemaan.

Anssi Lassilan suunnittelema uusi kirkko koostuu kahdesta perusosasta. Hirsikehikko, kooltaan 10 × 10 metriä, muodostaa kirkon sydämen, jota kiertää pari metriä ulompana haapapaanuista tehty, tervattu ”takki”. Paanutakki suojaa säärasitukselta kantavana rakenteena toimivaa hirsikehää.

Paanukirkko tulee toimimaan ympäri vuoden jumalanpalveluskirkkona ja kirkollisissa toimituksissa, ja se palvelee myös vierailijoita hiljentymiskirkkona. Koska kirkossa ei ole sähköä tai lämpöä, kuten ei ollut 1700-luvullakaan, siellä voi talvella eläytyä esi-isien kirkkotunnelmaan.

[Kuva: Paanukirkko]
Kärsämäen paanukirkko on rakennettu Pyhäjoen rannalle samoille tienoille, jonne oli pystytetty kirkko jo 1765.
[Kuva: kirkon pienoismalli]
Kärsämäen paanukirkon pienoismalli.

Pienoismallin rakentaminen oli välttämätöntä, jotta rakentajat pystyivät ymmärtämään monimutkaiset rakenteet. Pienoismalli on nähtävänä paanukirkon viereisessä kahvilarakennuksessa niinä aikoina, kun se ei ole eripuolilla maailmaa.

Puiden kaato

Kirkkohirret kaadettiin harvennushakkuuna Kärsämäen seurakunnan metsästä Hankilan korvesta. Jo vuotta aikaisemmin joitakin puita oli käyty koloamassa eli kuorimassa männyn alaosa osittain. Koloaminen pihkoittaa puun ja on eräänlainen luonnon oma kyllästysmenetelmä. Kolottuja puita on käytetty tervanpolttoon ja ulkorakenteisiin. Iältään 130–150-vuotiaat männyt kaadettiin käsipelillä, osa justeerilla ja osa kirveellä, mikä on oikea 1700-luvun tapa. Yli 12-metrisetkin hirret siirtyivät kevyesti hevosen vetämällä reellä tien varteen.

Metsätöissä oli mukana myös kansainvälisen opiskelijaleirin osallistujia. Hiljainen metsä, vyötäisiin ulottuva hanki ja parinkymmenen asteen tienoilla keikkuva pakkanen tekivät italialaisiin nuoriin lähtemättömän vaikutuksen. Puiden kaatoa ja karsintaa pääsi jokainen kokeilemaan, ja moni piti kirvestä kädessään ensimmäistä kertaa. Mieliin painuivat myös korvessa avotulella valmistetut ateriat nokipannukahveineen. Italian ohella leiriläisiä oli tullut myös Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Yhdysvalloista. Kirkkotyömaan sahauslaanilla odotti yksi rakentamisen raskaimmista urakoista: osa tukeista sahattiin käsin hirsiksi. Tukit nostettiin köysien avulla ylös sahauspukeille ja justeerin ylä- ja alapäähän miehet sahaamaan. Kun sopiva rytmi löytyi, hyvin teroitettu vanhanmallinen saha pureutui puuhun tehokkaasti. Hiki irtosi sahureista pakkaskelistä huolimatta, eikä yhdellä sahalla syntynyt tottumattomilta tekijöiltä kahta pelkkaa enempää yhden päivän aikana. 1700-luvulla tukin pinnat olisi hitaanlaisen sahauksen sijasta suoristettu veistämällä. Kärsämäellä sahausta perusteltiin sillä, että näin saatiin talteen pintalautoja vajan ja telineiden rakentamiseen.

Kaikki vierailijat olivat kirkkomaalle tervetulleita. Vanhojen kädentaitojen lisäksi monia ihastutti rakennustyömaa, jossa koneet eivät pauhaa. Kuului vain sahan suhinaa, kirveen kilahduksia ja kalkatusta sepän pajasta. Kun lyhyt talvinen päivä hämärtyi iltapäivällä, työtkin loppuivat.

Salvokset

Vanhassa rakennuskannassa on kymmeniä erilaisia, hyvinkin monimutkaisia salvoksia. Ne voidaan jakaa karkeasti lyhyt- ja pitkänurkkasalvoksiin, mutta eri puolilla maata salvoksista on käytetty eri nimiä. Kärsämäen paanukirkossa on käytetty lukkonurkkasalvoksia.

[Kuva: Nurkkaliitos]
Hirsiseinän nurkkaliitos eli salvos sitoo hirsirakenteen liikkeitä.

Vaikka Kärsämäellä pyrittiin noudattamaan mahdollisimman pitkälle 1700-luvun työtapoja, joskus oli annettava periksi. Salvokset lovettiin käsisahalla ja taltalla ja hirsi katkaistiin käsisahalla, mikä ei ollut 1700-luvun tapa. Silloin käsisahat olivat vielä kömpelöitä, eikä niitä käytetty koskaan hirsityössä. Työkalujen kehitys ja puutteellinen kirveen käsittelytaito ohjasivat siis työtapoja väkisinkin uudenaikaisemmiksi. Lopputuloksen kannalta tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä.

Salvosten lisäksi hirsiseinään kuuluvat varaukset. Varaus on hirren alapintaan tehtävä pitkittäisuurre, jolla hirsi sovitetaan alemman selkään. Varaus veistettiin telsokirveellä pyöreäpohjaiseksi, sillä seinään ei tullut tilkettä. 1700-luvulla varaus olisi tehty v-kirjaimen muotoiseksi.

Hirsissä käytettiin lukkonurkkakasalvoksia.Piiluamisessa syntyvät uurokset on veistetty kohdakkain koko seinän korkeudelta. Tätä sanotaan norolle veistämiseksi. Kärsämäen paanukirkon mestarillinen piiluamisjälki on Juha Väyrysen käsialaa.

Naulojen taonta

[Kuva: käsin taottu naula]
Paanujen kiinnittämisessä käytettiin käsintaottuja nauloja.

Paanukirkossa tarvittiin valtavasti käsin taottuja nauloja etenkin paanujen kiinnittämiseen. Vaikka yli 70 000 naulan takomiseen oli aikaa pari vuotta, työhön oli valjastettava taitavia seppiä niin Suomesta kuin Virostakin. Myös rakennustyömaalla toimi sepän paja, jossa ahjo hehkui punaisena aamusta iltaan. Pajassa saattoivat turistitkin käydä kokeilemassa taitojaan kylän oman sepän Lauri Jussilan opastuksella. Ensikertalaiselta takonaulan tekeminen ei suju aivan käden käänteessä, sillä pajavasaran käsittely vaatii voimia ja taitoa. Kansainvälisten opiskelijaleirien osallistujat saivat myös tutustua taonnan saloihin, ja löysipä joku opiskelija taonnasta itselleen pysyvän harrastuksenkin.

Paanut kiinnitettiin litteillä tekonauloilla. Poikittain lyötyinä ne katkaisevat puun syyt eivätkä halkaise paanua. Tekonaulat ruostesuojattiin perinteiseen tapaan tervassa polttamalla.

Kirkon sisustuksessa tarvittavat lankut sahattiin Kärsämäen lähellä Joutennivan vanhalla vesiraamisahalla, joita oli Suomessa käytössä jo 1500-luvulla.

Pystytys

[Kuva: avattavat luukut]
Säleistä tehdyt avattavat luukut.

Kirkkohanke kokosi yhteen perinteisiä rakennus- ja työtapoja säilyttäneitä osaajia ympäri maata. Joukossa oli yhtä lailla alan ammattilaisia, jotka työkseen opettivat, kuin jo iäkkäitä oman kylän talkoomiehiä, joille kädentaito oli siirtynyt isänperintönä. Vaativimmat kirvesmiestyöt tekivät erikoiskoulutetut ammattilaiset. Kirjaimellisesti käsityönä tehdyssä kirkossa ja sen lukemattomissa yksityiskohdissa näkyy satojen ihmisten kädenjälki. Ensimmäisestä työpäivästä lähtien tähdennettiin laadun merkitystä – vain paras kelpasi.

Kesällä 2001 hirsikehikko pystytettiin oikealle paikalleen. Kymmenen metrin korkeuteen nousevaa rakennusta varten kehiteltiin ja rakenneltiin vinssejä ja muita nostovälineitä – tällä työmaallahan ei nostokurkia eikä muita koneita näkynyt.

Paanujen veisto

Kirkon paanuvaippaa varten tarvittiin 52 000 paanua. 1700-luvun lohkopaanuista tai niiden tekemiseen liittyvistä työkaluista ei ole säilynyt tietoja. Suomessa lohkopaanuja ei liene valmistettu 1930-luvun jälkeen. Apuun saatiin rovaniemeläinen paanumestari Eero Majava, joka tuntee syvällisesti paanun teon salat. Asiantuntija-apuaan antoi myös arkkitehti Antti Pihkala.

[Kuva: paanuja]
Paanut lohkottiin ja veistettiin UPM:n lahjoittamista haapatukeista.

Pölkyiksi sahatut haapatukit halkaistiin joustavalla puukiilalla, aina latvapäästä. Näkyviin jäävä yläpuoli on lohkopintainen, alapuoli veistetään yläpäästään ohenevaksi ja kärjestään viistoksi. Lohkaisemalla tehty paanu on kestävin sään rasituksia vastaan. Paanut ovat aina samanpituisia, mutta leveydet vaihtelevat 75 ja 100 millin välillä. Helposti kieroutuvasta haapapuusta ei tohdittu tehdä tätä leveämpiä paanuja; siksi kappalemäärä nousi huikeaksi. Yhdestä pöllistä syntyi yleensä vähintään kahdeksan paanua, ja puu tuli sangen tehokkaasti käytetyksi.

Suurin osa valtaisasta paanumäärästä valmistui ahkeran talkooporukan voimin. Talkooväkenä oli enimmäkseen oman kylän eläkeläisiä, jotka jaksoivat puurtaa satoja työtunteja parin vuoden ajan.

Paanut kastettiin kuumaan tervaan ennen kiinnittämistä ja valmis katto ja seinäpinta tervattiin vielä kahdesti. Näkyviin jäävä paanun pinta on lohkomisen jäljiltä, solut ehjinä ja pinta suljettuna kosteudelta. Kukin paanu on kiinnitetty yhdellä, näkyviin jäävällä takonaulalla. Näin paanu on tarvittaessa helppo vaihtaa uuteen.

Paanut kiskottiin ylös tarkoitusta varten kehitetyllä kelkalla, jossa oli nostohäkki. Katossa paanujen ja aluslaudoituksen välissä on katteena kerros koivun tuohta.

Kärsämäen kylän oma eläkeläisten talkooporukka vietti paanuhallissa satoja tunteja kahden vuoden aikana ja ahkeroi suurimman osan 52 000 lohkopaanusta. Yhdessä päivässä ammattimies sai aikaan 50–80 paanua.

Sisustustyöt

Hidas, hiljainen ja hämärä. Näillä sanoilla on usein kuvailtu Kärsämäen kirkon rakennustyömaata. Nykypäivän meluisasta ja tehokkaasta rakentamisesta poikkeava työmaa houkutteli jo rakennusaikanaan tuhansia ohikulkijoita poikkeamaan Kärsämäelle. Koneeton ja sähkötön työmaa, puun ja tervan tuoksu sekä kiireetön käsityö olivat monelle kävijälle ainutlaatuisia elämyksiä.

[Kuva: sisääntulo ulkopuolelta] [Kuva: sisääntulo sisäpuolelta]

Sama kolmen sanan yhdistelmä – hidas, hiljainen ja hämärä – pätee myös itse paanukirkkoon. Kävijä kulkee kirkkoon pitkin hämärää, hirsikehikon ja paanuvaipan välissä olevaa käytävää. Kirkon sisälle suodattuu tunnelmallinen valo katossa olevasta lyhtyikkunasta. Kirkkosalissa ja sakastissa on korkeat, luukuin suljettavat valoaukot.

[Kuva: lyhtyikkuna]

Katossa on käytetty käsin höylättyjä kuusilankkuja ja lattiassa mäntyä. Koko rakennuksessa ei ole ainuttakaan tehdastekoista naulaa, ainoastaan takonauloja. Sen verran rakennustöissä annettiin periksi, että takonauloja ei sentään tuhlattu rakennustelineisiin.

Kirkon ainoa ikkuna on ylhäällä katossa oleva lyhtyikkuna. Kirkkosalin yläosan rakenne muodostuu kahdeksasta pitkästä parrusta. Vaakaparrut kantavat ulkoseiniä ja pystyparrut vesikattoa. Liitos on koottu kiiloilla, jolloin se joustaa.

[Kuva: sisäänkäyntien luukut]
Ulkoseinällä on sisäänkäyntien kohdalla säleistä tehdyt avattavat luukut.

Pellavatekstiilit

Kylän naisväen vastuulla oli kirkkotekstiilien valmistus. Ennen kuin ompelutöihin päästiin, oli aloitettava aivan alusta eli kylvettävä pellavapelto. Pellavaksi oli valittu valkokukkainen, hyvin pitkäkuituinen laji.

Kun sato oli kypsää, pellava korjattiin käsin nyhtämällä juurineen, koottiin lyhteiksi ja nostettiin seipäille kuivumaan. Kuivuneesta pellavasta erotettiin eli röhkittiin siemenkodat. Pellavaniput liotettiin Pyhäjoen poukamassa. Liotus irrottaa pellavakuituja muusta solukosta. Liotetut ja uudelleen kuivatut pellavat vietiin haaleaksi lämmitettyyn pellavasaunaan. Pehmeän lämpimät pellavat loukutettiin puuaineksen eli päistäreitten irrottamiseksi ja vielä lihdattiin. Lopuksi pellavat häkilöitiin, jolloin erotellaan hyvät pitkät kuidut eli aivinat ja lyhytkuituiset rohtimet.

Kehrätty pellavalanka kudottiin kangaspuissa ja valmistettiin professori Päikki Prihan suunnittelemiksi kirkkotekstiileiksi. Rohdinpellavasta tehtiin messukasukka ja hienommasta aivinasta stoolat, alttariliina ja lukupulpettiliina. Myös ompelutyön tekivät Kärsämäen taitavat naiset. Pellavaa jäi runsaasti yli, ja sitä naiset käyvät kutomassa kankaaksi aina kun muilta töiltään ehtivät. Pellavakangasta menisi kaupaksi niin paljon kuin kutoa ennätetään. Kirkon viereisen Rannan koulun lapset olivat usein työmaalla oppimassa ja avustamassa pellavatalkoissakin.

Kalusteet

Käsityön ja puun ylistyslaulu jatkuu paanukirkon kalusteissakin. Arkkitehti Anssi Lassila ei ole suunnitellut kirkkoon lainkaan kiinteitä kalusteita, vaan kaikki ovat siirrettävissä, jopa alttarikin. Tarvittaessa kaikki kalusteet voi vaikka siirtää pois ja jättää kirkkosalin yhdeksi avoimeksi tilaksi. Tämä epätavallinen ratkaisu antaa mahdollisuuden kehittää kirkkosalin toimintoja monipuolisiksi – vaikka kamarimusiikin kuunteluun.

[Kuva: kirkonpenkki]
Kirkonpenkit, kuten muukin kalustus, ovat tarvittaessa siirrettävissä eri tilaisuuksien vaatimalla tavalla.
[Kuva: ehtoollisvälineet]
Ehtoollisvälineet on tehty lasista ja ne on puhallettu Iittalan lasitehtaalla.
[Kuva: kynttilälampetti]
Luonnon­valon lisäksi kirk­koa va­lai­se­vat lähi­va­loi­na kynt­ti­lä­lam­pe­tit, pu­hal­le­tus­ta la­sis­ta ja mes­sin­gis­tä val­mis­tetut.

Kirkon kalusteet, ovet ja ehtoollisvälineet on tehty oppilastöinä lähikuntien ammattioppilaitoksissa. Kirkon penkit on tehty naapurikunnassa Piippolan käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa. Raaka-aineena on Kärsämäen oma mäntypuu. Kalajoen ammattikoulu valmisti sakastin kalusteet. Myös kalusteet on tehty mahdollisimman pitkälle perinteisiä työmenetelmiä kunnioittaen.

Kirkon ehtoollisvälineet on nekin tehty ”käsin” puhalletusta lasista, samoin kastemalja ja kukkamaljakot. Ne on suunnitellut lopputyönään artesaaniopiskelija Sari Eskelinen.

Läpikotaisin suomalainen rakennus

”Kärsämäen paanukirkon edeltäjää, 1765 rakennettua kirkkoa kunnioitettiin valitsemalla tuon ajan työtavat ja materiaalit. Samalla tuli testatuksi, sitooko rakennustekniikka arkkitehtuuria. Kytkeytyykö perinteinen tekniikka välttämättä uusvanhaan ulkonäköön, vai voidaanko myös korkeatasoinen, moderni lopputulos saavuttaa sitoutumalla vanhoihin, kestäviin ja terveellisiin ratkaisuihin? Käsityö avasi tien yhdessä tekemiseen. Vuosia kestänyt innostunut talkootyö oli ainutlaatuinen paikallinen voimannäyte. Monien työleirien aikana tulevat rakentajat arkkitehdeistä kirvesmiehiin saivat omin käsin tutustua siihen jo lähes kadonneeseen taitoon, jolla Suomea on rakennettu vuosisatoja. Vakaasti etenevän rakentamisen kiireettömyys antoi ammattimiehille aikaa keskittyä laatuun. Lopputuloksena on täysin omaleimainen, perinteisen puurakentamisen ja modernin arkkitehtuurin muistomerkki, läpikotaisin suomalainen rakennus. Kärsämäellä on nyt harras ja koskettava pieni kirkko, jonka hiljaista rauhaa jokaisen kannattaa käydä kokemassa.”

Panu Kaila, erikoistutkija,
Oulun yliopisto

Toivoa ja tulevaisuuden uskoa

”Kärsämäen paanukirkon rakentaminen on ollut ’yhteisen yrittämisen voimannäyte ja rakentamisessa on oltu mielellään mukana’. Nämä piispa Olavi Rimpiläisen kirkkotyömaan siunaamisen yhteydessä lausumat ajatukset ovat osoittautuneet rakentamisen aikana tosiksi. Paanukirkkohanke on herättänyt laajaa kiinnostusta alueellisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Ajatus yhdistää moderni arkkitehtuuri perinteisiin käsityötaitoihin on ollut kantava voima kirkkoa rakennettaessa. Paanukirkon rakentaminen osoittaa, että kirkko rakennuksena kiinnostaa erityisen paljon. Samalla voidaan todeta, että kirkko instituutiona on yhä merkittävä asia suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksilöllisyyttä korostavana aikanamme paanukirkkotyömaalla on näkynyt yhteisöllisyyden voima. Kirkkoa rakentamassa on ollut ammattikirvesmiesten lisäksi suuri joukko vapaaehtoisia talkoolaisia. He ovat tehneet yli 30 000 työtunnin urakan. Tästä työstä merkittävä osuus oli UPM:n lahjoittamien haapatukkien työstäminen paanuiksi. Kirkon rakentaminen on ollut toivoa ja tulevaisuuden uskoa synnyttävä asia. Yhdessä yrittäen ja Jumalan siunaukseen luottaen voidaan saada aikaan todella merkittävää.”

Jorma Niinikoski, rovasti
Kärsämäen seurakunnan kirkkoherra

”Olkoon tämä Herran huone johtamassa ihmisiä oikeaan nöyryyteen, hiljaisuuteen ja kuuliaisuuteen Pyhän Jumalan edessä, armon osallisuuteen ja keskinäiseen rakkauteen.”

Paanukirkon perustamisasiakirja