Pysyvän asutuksen synty

Ensimmäiset suomalaiset asukkaansa Koitelin alapuolella sijaitseva Ylikylä ja yläjuoksun puolella oleva Huttukylä saivat pian 1500-luvun puolivälin jälkeen. Siihen asti kiinteä asutus oli rajoittunut rannikolle, jonka asukkaat pitivät jokivartta nautinta-alueenaan, johon ei mielellään nähty rakennettavan uusia taloja. Kustaa Vaasa lakkautti vanhat eräoikeudet 1550-luvulla, ja vasta sen jälkeen Kiiminkijokivarteen alkoi syntyä laajemmin vakinaista asutusta. Jokivarren asutus oli alkuvaiheissaan tietysti melko harvaa. Ensi kerran kiiminkiläisiä talonpoikia kirjattiin veroluetteloon v. 1557, jolloin heitä oli neljä perhekuntaa. Kohtalaisen ripeää kasvu kuitenkin oli, sillä vuodelta 1570 (Ala)Kiimingin ja Ylikiimingin alueella tiedetään olleen jo lähes 40 verotaloa. Veroluetteloon merkitsemättömiä lienee ollut muutamia. Pääosin tulijat olivat kotoisin Savosta ja harjoittivat kaskiviljelystä pääelinkeinonaan. Seudun keskeinen kulkuväylä, Kiiminkijoki, ohjasi asutuksen keskittymistä joen varteen. Lähes kaikki alueen talot sijaitsivat pitkään joen läheisyydessä.

Sotaretket asutuksen tuhoajina

Asutuksen leviäminen 1500-luvun lopulla hidastui, mikä johtui 25-vuotisesta Venäjän-sodasta (1570–1595). Kiimingin kyliä hävitettiin useaan otteeseen. Maakirjaan merkittiin v. 1590, että Alakiimingissä oli poltettu kahdeksan taloa ja vain viisi oli jäänyt jäljelle. Ylikiiminki oli poltettu kokonaan maan tasalle. Kiiminkiläiset vastasivat vihollisen hävitysretkiin samalla mitalla. Kuuluisimpia suomalaisia päälliköitä oli Kiimingin Vesalan Pekka Vesainen, joka johti sotaretket Kantalahteen ja Petsamoon 1580- ja 1590-lukujen taitteessa. Kiiminkijokivarren asutus tavoitti sotaa edeltäneet mittasuhteet 1600-luvun alkuvuosina ja jatkoi vahvistumista koko vuosisadan. Kadot ja nälät, jotka hidastivat kasvua, olivat jatkossakin tuttuja paikallisille asukkaille. Loven väestönkasvuun toi myös isoviha (1713–1721), jonka aikana Alakiiminki, mukaan lukien Koitelin lähistöllä olleet talot, hävitettiin tyystin. Isonvihan jälkeen uudisraivaus oli ripeää, ja Kiiminkijokivarren väestön arvioidaan kaksinkertaistuneen 1700-luvun loppupuolella vuosisadan alun tilanteeseen verrattuna. Alakiimingissä oli v. 1798 yhteensä 65 verotaloa.

Kiiminkiin tehtyihin sotaretkiin liittyy muistelus, joka koskettaa suoraan myös Koitelia. Kertoman mukaan venäläiset olivat taas kerran tulleet jokea pitkin Kiiminkiin ”ilkeyttä tekemään” ja leiriytyneet Koitelinsaareen. Suomalaiset, jotka eivät halunneet ryhtyä avoimeen taisteluun isompaa vihollisjoukkoa vastaan, olivat laskeneet veneillä yöllä hiljaa saareen ja päästäneet näiden veneet virran vietäväksi. Venäläiset olivat yrittäneet tehdä saaren männyistä jonkinlaista lauttaa, jolla olisivat päässeet pois. Tarina ei kerro, miten lopulta kävi, mutta Koitelinsaaressa on yhä kolme hyvin vanhaa petäjää, joita on veistetty alaosasta. Näiden petäjien muistellaan olevan juuri niitä, joita venäläiset kolosivat lauttatarpeiksi, mutta työ jäi ainakin tältä osin kesken.

Varsinaisen Koitelinkosken rantamille ei perustettu tiloja. Rannat ja myös koskessa sijaitsevat saaret on ammoisista ajoista saakka katsottu Koitelin lähiseudun asukkaiden yhteiseksi nautinta-alueeksi. Koski oli ja on huomiota herättävä paikka, eivätkä saaret jääneet entisinä aikoinakaan vaille käyttöä. Isoimpia saaria on vanhastaan käytetty lehmien ja lampaiden kesälaitumina. Se oli kätevää, koska saaressa elämiä ei tarvinnut paimentaa, vaan ne saivat käyskennellä vapaasti etsimässä ruokaansa eikä karkaamisesta ollut suuremmin pelkoa. Aidoilla vielä varmistettiin, ettei eläimille pälkähtänyt päähän lähteä itsekseen uimaan mantereen puolelle. Ympäristöään tuulisempina paikkoina saarissa oli myös vähemmän hyönteisiä eläinten kiusana, eikä isompiakaan petoja tarvinnut pelätä kuten tavallisilla laitumilla. Se oli 1800-luvun alkupuolella varteenotettava uhka. Tiedetään tuolloin yhden vuosikymmenen kuluessa petojen saaliiksi joutuneen Alakiimingissä viisi nautaa ja 50 lammasta. Karhun saattaa tavata seuduilla vielä nykyäänkin.

Viljelyä ei Koitelinkosken saarissa ole tiettävästi harjoitettu, paitsi melko myöhään tapahtunutta perunapellon raivaamista Peltosaareen. Siitä Pikkusaari eli Peltosaari on saanut toisen nimensä. Koitelin saaret eivät ole olleet sijaintinsa eivätkä maaperänsäkään takia erityisen sopivia tavallisten peltojen raivaamiseen. Saarten hyödyntämiseen ei ole ollut suurta tarvettakaan, koska peltomaita on saatu helpomminkin kosken rantamailta ja lähiseuduilta.

Myllysaari ja Tulisaari tilapäisinä hautausmaina

Mahdollisesti jo 1500-luvun jälkipuolella alkoi perinne, joka liittyy Myllysaareen ja Tulisaareen. Perimätiedon ja myös nimiarkistoon kirjatun tiedon mukaan molempia saaria on vanhastaan käytetty tilapäisinä hautausmaina. Myllysaaren länsiosasta on löydetty alun toistakymmentä painannetta, jotka on tulkittavissa haudan jäänteiksi. Ne ovat kooltaan haudoiksi sopivia ja itä–länsisuuntaisia. Myös Tulisaaren länsirannan tuntumasta on tehty kymmenkunta vastaavanlaista löytöä. Ne eivät ole yhtä selviä, mikä johtunee siitä, että muutamat lähiseudun asukkaat tekivät Tulisaaressa 1950-luvulla kaivauksia. Molemmissa saarissa on ilmeisesti kyse ns. kesähaudoista. Eri puolilla Suomea oli pitkään tapana, että kesällä kuolleet haudattiin omassa kylässä tilapäisiin kesähautoihin, joista heidät sitten talven tullen siirrettiin seurakunnan varsinaisiin hautausmaihin.

Käytäntöön oli arvatenkin syynä se, että ennen jäähdytettyjen ruumishuoneiden aikaa kesäkuumalla kuolleiden hautaamisella oli melko kiire. Hautajaisten järjestäminen ja vainajan kuljettaminen ehkä kauaskin seurakunnan hautausmaahan saattoi olla vaikea toimittaa aivan heti. Oli parempi haudata vainaja tilapäisesti ja huolehtia viralliseen kirkkomaahan saattamisesta vasta myöhemmin. Kesähautaperinne oli kohtalaisen yleinen. Myös Koitelin lähikylien, Huttukylän ja Ylikylän, asukkailla oli tarvetta tilapäishautojen käyttöön 1500-luvulta aina 1700-luvun lopulle saakka. Siihen asti lähimmät kirkkomaat sijaitsivat Haukiputaalla ja Ylikiimingissä. Kiiminkiin perustettiin oma hautausmaa vasta v. 1778 uuden kirkon viereen. Sinne oli helpompi matka myös Koitelin lähialueilta.

On mahdollista, että Myllysaaressa ja Tulisaaressa olisi ollut aikanaan kesähautojen lisäksi myös ns. talvihautoja. Näissä taas oli kyse siitä, että entisvanhaan talvella roudan aikaan oli vaikea saada kaivettua hautoja. Talvella kuolleet saatettiin sijoittaa arkkuihin, joita ei kaivettu täyssyviin hautoihin, vaan arkun sijaksi tehtiin vain matala painanne ja jonkinlainen puinen suojarakennelma. Kun maa keväällä suli ja kaivaminen helpottui, arkut kuljetettiin varsinaiseen kirkkomaahan haudattavaksi. Talvihautaperinne kiellettiin hygieniasyihin vedoten vasta v. 1879 uudessa terveydenhuoltolaissa. Käytäntö oli siihen saakka yleinen varsinaisilla kirkkomailla, mutta harvinainen muualla. Voi olla, että Koitelissa olisi ollut talvihautojakin, mutta kesähautaperinnettä pidetään todennäköisempänä.

Myllysaareen ja Tulisaareen hautaaminen lienee lakannut 1800-luvun lopulla. Pysyviä hautoja ei ole ainakaan toistaiseksi löydetty niistä tai muistakaan Koitelin saarista. Ei ole mahdotonta, etteikö Koiteliin olisi esikristillisinä aikoina haudattu vainajia pysyvästi. Koiteliin liittyy paikallisessa kansanperinteessä jonkinlainen ”pyhän paikan” vivahde vanhastaan. Erikoislaatuisia, vaikuttavia maastonkohtia on ammoisista ajoista saakka suosittu hautapaikkoina. Usein juuri saaret, monesti vielä koskien ympäröimät, ovat palvelleet tässä tarkoituksessa, mikä sopisi hyvin Koitelinkin kohdalla.

Nimistön perusteella ei voida päätellä, että Myllysaarta ja Tulisaarta olisi pidetty erityisesti hautasaarina. Yleensä tällaisilla on asiaan liittyvä nimi, esimerkiksi Petsamon Paatsjoen Tuonelansaari. Tulisaaresta paikallinen perinne kertoo, että nimen perustana olisi saaressa ammoin raivonnut metsäpalo. Nimi on kuitenkin niin vanhaa perua, että sen alkuperä on epävarma. Se voi liittyä uskonnollisiin menoihin. Saaren nimi viittaa ehkä tapaan polttaa siellä tulia esimerkiksi joidenkin uskonnollisten juhlien tai pyhien yhteydessä. Nimen nykyasu on voinut toisaalta muuntua tähän muotoon jostakin vanhemmasta, eri asiaa tarkoittaneesta sanasta.

Hautausmaaperinne selittänee Tulisaareen ja koko Koiteliin liittyneet paikallisessa perinteessä mystiset piirteet. Kerrotaan ukkosella pallosalamien menevän joen yli Sahansaaren kohdalta. Koiteliin liittyy myös kummitustarinoiksi luokiteltavia muistelmia. Niistä osa liittyy juuri Tulisaaren ja Myllysaaren käyttöön hautausmaina. Koitelin–Jäälintie on tämäntapaisten juttujen tapahtumapaikkana senkin takia, kun suurin osa tiestä on asumatonta, melko synkkää metsätaivalta. Tien varrella olevalla Lauttalammella on uskottu kummittelevan. Vähemmän yliluonnollinen vaara tiellä kulkijoille olivat entisaikaan rosvot, joihin saatettiin silloin tällöin törmätäkin.

Mylly ja tervahauta

Myllysaaren nimen alkuperä on selvä ja viittaa hyödyntämistapaan, joka Koitelille on aikojen kuluessa kehitelty. Nopeasti virtaava vesi, tyypillisimmillään kosket, on jo sangen varhain pyritty käyttämään hyväksi energianlähteenä. Koitelin Myllysaareen on ehkä jo parisataa vuotta sitten rakennettu pienehkö vesimylly, joka myöhemmissä vaiheissaan tunnettiin Takkisen myllyn nimellä, läheisen samannimisen talon mukaan. Myllyn vaiheista ei ole tarkkaa tietoa. Se lienee purettu jo 1800-luvulla, mutta saaren nimessä muisto on säilynyt. Mylly on palvellut aikanaan sekä Ylikylän että Huttukylän asukkaita. Saaressa on yhä nähtävissä myllyn kivijalan jäänteitä.

Kiiminkijokivarressa yleistyi tervanpoltto 1600-luvun kuluessa. Tervasta tuli arvokas vientiartikkeli ja monille talonpojille hyvä lisätulonlähde, koska tervalle oli käyttöä voimakkaasti lisääntyneessä laivanrakennuksessa. Myös Koitelista, joen pohjoispuoliselta harjanteelta, on löydetty vanha, laskuojallinen tervahauta. Paikkaa ei ole perusteellisesti tutkittu, joten ajoitus ei ole varma. Hauta saattaa olla jo 1600-luvulta tai 1700-luvulta. Nykyisin tervahaudasta on jäljellä noin 4 × 4 metrin suuruinen ja 1,5 metriä syvä painanne. Tervahaudan lähistöltä on paikallistettu myös vanha hiilimiilu, joka näkyy maastossa samankaltaisena kuoppana kuin tervahautakin.