Koiteli sijaitsee Kiiminkijokivarressa, nelisen kilometriä kaakkoon Kiimingin keskustaajamasta yläjuoksulle päin. Hallinnollisesti alue kuuluu Kiimingin Ylikylään. Koiteli ei varsinaisesti muodosta luonnonolojen puolesta aivan tarkkaan rajattua kokonaisuutta. Koitelin alueeseen on kuitenkin perinteisesti katsottu kuuluvan Koitelinkoski saarineen sekä kosken välitön ympäristö joen kummallakin puolella. Eräänlaisina nykyajan rajoina leveyssuunnassa toimivat Kiiminkijoen kulkua myötäilevät maantiet, länsi/eteläpuolella maantie nro 848 Kiimingistä Ylikiiminkiin ja itä/pohjoispuolella maantie nro 18717 Kiimingistä Huttukylään. Pituussuunnassa Koitelista puhuttaessa on tarkoitettu kosken aluetta, joka rajoittuu ylä- ja alajuoksulla suvantoon. Näin määriteltynä Koitelin alueen pituus on vajaat kaksi kilometriä ja leveys puolisen kilometriä, eli kokonaispinta-ala on noin yksi neliökilometri.

Vaikka Koitelille ei voidakaan piirtää täsmällisiä ja yksityiskohtaisia rajoja, kyse on maisemallisesti omaleimaisesta alueesta, joka on ollut ammoisista ajoista saakka paikallisten ihmisten kiinnostuksen kohteena ja monenlaisen toiminnan näyttämönä. Koiteli on vuosisatojen ajan ymmärretty muusta ympäröivästä jokivarresta erilliseksi alueeksi.

Koitelinkoskessa on erikokoisia saaria, joista kaikille pienehköille saarille ei ole omaa nimeä. Yläjuoksulta päin huomattavimmat saaret ovat idempänä oleva Myllysaari ja lännenpuoleinen Tulisaari sekä varsinainen Koitelinsaari eli Sahansaari. Sen länsipuolella on Pikkusaari eli Peltosaari ja alapuolella Pajunsaari. Koskiuomista Tulisaaren ja Myllysaaren välinen koskiuoma on ristitty Tulikurkuksi. Uoma, joka erottaa Myllysaaren mantereesta, on nimeltään Myllypudas. Joillakin poukamilla ja vastaavilla on omat nimensä, kuten Isoperä ja Lokkiperä.

Monipuolinen luonto

Koiteli

Koitelin luonto on monipuolinen. Maaperä saarissa on kasvillisuudelle useissa paikoissa turhankin karu ja kallioinen. Toisaalta alueen mikroilmasto on suhteellisen suotuisa. Kalliot ovat geologisesti kiinnostavia ja kertovat alueen luonnonhistorian yleispiirteistä jopa satojen miljoonien vuosien ajalta. Nykyiset, heti havaittavissa olevat pinnanmuodot ovat peräisin vasta viimeisen jääkauden jälkeiseltä ajalta. Vanhinta kasvillisuutta edustavat alueen lukuisat mäntyvanhukset, joista iäkkäimmillä lienee runsaat parisataa vuosirengasta. Kasvillisuuden vaihtelu on alueella pienipiirteistä. Etenkin saarissa on monenlaisia pienehköjä maisemallisia kokonaisuuksia nurmikentistä kangasmaihin ja reheviin lampiin. Kosken lounaisrannan tuntumassa on lähde. Ihmisen toiminta on muokannut eniten kosken lounaiskulman sekä Pikkusaaren ja Sahansaaren luontoa. Myllysaari, Tulisaari ja monet pienet saaret sekä kosken pohjoisranta kokonaisuudessaan ovat sen sijaan melko koskemattomia.

Koitelista löytyy täkäläisillä seuduilla harvinaisemmista kasveista mm. järvisätkin, pukinjuuri, luhtalemmikki, suo-ohdake ja suonätkelmä. Varsinaisia harvinaisuuksia ovat kuutavanoidanlukko (Botrychium lunaria) sekä kaksi sammallajia, Rhaoomitrium aciculare ja Mniumhornum-sammal. Kuuleman mukaan Koitelissa olisi aikanaan vaikuttanut jonkin aikaa tanskalaissyntyinen puutarhuri. Ehkäpä alueen villiruusut ovat hänen perujaan.

Kiiminkijoki kokonaisuudessaan kuuluu nykyisin kansainväliseen Project Aqua -vesientutkimusohjelmaan. Joki on suojeltu, ja sitä pidetään tieteellisesti arvokkaana tutkimuskohteena.