Kato vei kaiken 1923

Itsenäisyyden ajan pahin kato kouri Kestilää vuonna 1923. Lumi satoi syksyllä 1922 lähes sulaan maahan ja talvella lunta tuli tavallista enemmän. Kevät puolestaan oli pitkä ja kolea. Kylvöt myöhästyivät ja halla vei viljaa jo elokuussa. Kato oli Kestilässä lähes täydellinen. Hätäaputoimikunta perustettiin moneen kuntaan. Kuntalaisille jaettiin lainoja, veronkantoa siirrettiin ja tehtiin hätäaputöitä.

Ylellisyystavaroita ei annettu köyhille

Kunnan raha-asioiden hoitoa on tehostettava, totesi kunnanvaltuusto tammikuussa 1923. Koulujen rakennusrahastot on lakkautettava. Köyhäinhoitolautakunnan on pidettävä kirjaa antamistaan tavara- ja maksumääräyksistä. Ylellisyystavaroita ei saa antaa. Koulujen taloudenhoitajille annetaan rahaa kunnan kassasta vain kunnallislautakunnan esimiehen määräyksestä. Kunnan tilojen hoitajille ei rahaliikenne kuulu. Huutokaupoista ja muista tuloista kunnallislautakunnan esimies hoitaa rahojen perimisen.

Maaherraa vastustettiin

[Kuva: Topi Hakala]
Topi Hakala

Kunnanvaltuusto käsitteli 20.3.1923 puheenjohtajanaan metsänhoitaja Topi Hakala valitusta maaherran päätöksestä ja kieltolain valvontaan liittyvää asiaa. Kokouksessa olivat valtuutetut K. Laaksonen, E. Karppinen, I. Mäläskä, I. Lahti, J. Mäkelä, A. Vartiainen, T. Alasalmi, J. Rasinkangas, M. Rimpeläinen, W. Mannermaa, S. Laakko, T. Asikainen, I. Lämpsä ja J. Mattila. Puheenjohtaja Hakala oli jämeräotteinen luottamushenkilö. Hänen kynänjäljessään näkyy laaja asioiden tuntemus. Siksi hän maaherrallekin kirjoitellessaan ei sanojaan paljon säästellyt. Kunta on kunta ja tekee itsenäisesti ratkaisunsa, oli Hakalan näkemys. Köyhäinhoitolautakuntaa ei valtuusto päättänyt perustaa, vaikka maaherra siihen velvoittikin. Kunta valitti maaherran ratkaisusta KHO:een todeten, että ”kunnallislautakunnan jäsenillä ei mitään muuta tehtävää olekaan kuin köyhäinhoito”.

Kieltolakia yritettiin valvoa

Kieltolaki oli Suomessa voimassa vuosina 1919–1931. Kunta joutui myös sitä valvomaan. Salakuljetus ja salapoltto olivat ongelmina. Kieltolaki ei alkoholin käyttöä pystynyt estämään, päinvastoin. Lakia rikottiin yleisesti. Kunnanvaltuusto pyysi maaherralta keväällä 1923 kotietsintäoikeutta Wäinö Mannermaalle ja Jaakko Härmälle kieltolain valvontaa varten. Vt. nimismies P. Virkkunen oli antanut asiasta kielteisen lausuntonsa maaherralle. Lausunto herätti valtuustossa yksimielisen paheksumisen ”lain kunnioituksen puutetta todistavana”.

Vielä kieltolain kumoamisen jälkeenkin kannettiin huolta väkijuomien väärinkäytöstä. Kansalaisvastuu ry esitti valtuustolle 1930-luvulla kyläkurin kiristämistä. Valtuusto totesi riittävän, että rikollisesta väkijuomien valmistuksesta ja myynnistä on luvattu maksaa 50 markan (64 markan) ilmiantopalkkio.

Tenttua sai myydä, pirtua ei

[Kuva: Kestilän Osuuskauppa]
Kestilän Osuuskauppa

Kestilän Osuuskaupalle ja Veljekset Mannermaan kaupalle annettiin joulukuussa 1925 oikeus myydä denaturoituja alkoholipitoisia aineita. Puuspriitä ja spriitä ei kuitenkaan myyntilistalle annettu. Osuuskauppa sai vain pääkaupalleen myyntioikeuden. K. A. Telan anomusta ei hyväksytty. Helmikuussa 1929 ei valtuusto myöntänytkään enää Kestilän Osuuskaupalle oikeutta denaturoitujen aineiden myyntiin. Valtuusto katsoi, että ainetta voitaisiin ”ryhtyä väärinkäyttämään juomahimon tyydytykseen”. Kesäkuussa 1930 sai Oulun Osuuskauppa oikeuden myydä Kestilässä olevissa myymälöissään alkoholipitoisista aineista valmistettuja hammas-, hius-, iho- ja hajuvesiä sekä lakkavernissaa ja pulituuria.

Yhteistyötä tehtiin kuntien kesken

Kuntien yhteistoiminta lisääntyi. Mielisairaanhoidossa ja keuhkotautiparantola-asioissa oltiin yhteistyössä toisten kuntien kanssa. Pohjanmaan työlaitos Revonlahdella toimi kuntien yhteisenä. Maalaiskuntien liitto, Suomen Kunnallisliiton edeltäjä, aloitti vuonna 1921 kuntien edun valvonnan.