Köyhäin- ja työhuoneita perustettiin

Katovuosina kasvoi kerjäläisten ja muiden köyhäinhoidon apua tarvitsevien määrä kunnissa nopeasti. Kunnat eivät olleet varautuneet tilanteeseen, joten uudet keinot olivat tarpeen. Lääninkokous kehotti kuntia perustamaan jo ennen vuoden 1867 loppua erityisiä työ- ja köyhäinhuoneita. Köyhät tuli sijoittaa niihin, jotta estettäisiin kerjääminen ja kiertely paikasta toiseen. Töitä leivän eteen tehtiin työhuoneissa. Niihin sijoitettiin etupäässä orpolapsia, vanhuksia ja muita huolenpitoa tarvitsevia. Talollisten tuli hankkia sinne ruoka-aineita ja muita tarvikkeita. Valtio puolestaan palkkasi esimiehet ja antoi rahaa sekä jauhoja.

Köyhäin- tai työhuoneisiin joutuneiden kohtalo ei ollut helppo: nälänhädän pahentuessa ne täyttyivät asukkaista, ja lavantautiepidemia riehui ahtaissa ja ilmastoltaan huonoissa tiloissa. Kestilässä ja Lämsässä toimi työ- ja köyhäinhuone, Korkialla oli köyhäinhuone ja sairashuone, ja Kangas-Peltomaalla toimi köyhäinhuone.

Vaikka katokausi päättyikin vuoden 1868 hyvään satoon, rasittivat kuntia ja niiden asukkaita vuosikausia kruununverojen rästit, viljalainat sekä muut lainat, joihin katovuosina oli jouduttu turvautumaan. Olivatpa jotkut sitä mieltä, että velkaa oli otettu liian kevyin perustein: Kestilässä todettiin ”lainakiihkon vallinneen” ihmiset. Aika oli ankara, joten ei liene ihme, jos ihmiset olivat kokeneetkin tulevaisuuden synkkänä.

Ruotilaisia, huutolaisia ja vaivaisia

Kunnallislautakunta ja sen esimies joutuivat kantamaan päävastuun pitäjän köyhäinhoidon järjestelyissä. Pahat katovuodet toivat huolta ja murhetta niin köyhille itselleen kuin heidän hoitonsa järjestäjille. Vaivaishoito oli kunnan työllistävin toimiala. Erityisin köyhäinhoidon majoin yritettiin vaivaishoito saada järjestetyksi tehokkaammin ja taloudellisemmin. Niiden avulla estettiin köyhien vaeltelu ja kerjääminen. Ruodittaminen, piirikierto, huutokauppaaminen ja tilapäisavustukset olivat köyhäinhoidon toimintamuodot. Ruodulle antaminen perustui vuoden 1817 kerjäläisasetukseen. Pitäjän talot oli jaettu ruotuihin eli ryhmiin; kukin talo velvoitettiin hoitamaan tietyn määrän köyhiä. Ruodulle otettiin tavallisimmin vanhoja, raihnaisia tai lapsia. Ruotilainen sai talosta ruoan, vaatteet ja hoidon.

Piirimiehiä arvostelivat kaikki

Piirimiesjärjestelmä oli alkuna köyhäinhoitolautakunnalle. Piirimiehet valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Heidän tehtävänsä oli jakaa kunnan jauholappuja tai muuta avustusta köyhille. Tehtävä oli vaikea: veroa maksavat kuntalaiset haukkuivat liiallisesta tuhlaavaisuudesta ja vähävaraiset niukoista avustuksista.

Ruotilaisista päätökset vuosittain

Kestilän kuntakokous käsitteli ruotilaisten hoitoa kokouksessaan Taipaleenmäen maalla tiistaina 8. lokakuuta 1867. Ruotilaisia päätettiin pitää seuraavana vuonna sama määrä kuin kuluvanakin vuonna. Kullekin neljännesverolle määrättiin yksi ruotilainen. Entiseen ruotujakoon tehtiin seuraavat muutokset: Mattilan ruotuun eli 4:nteen pantiin J. O.:n poika, Jaako Alipihkalan ruotiin eli 11:nteen pantiin Anna-Liisa Taavetintytär – ”myydään hänet jos ei talosta saa hoitoa”. Yli-Leiviskän ruotiin eli 34:nteen ruotiin pantiin Martti M.:n poika Martti Leena M.:n sijaan. Kosken eli 36:nteen ruotiin pantiin Anna M. Stiina M.:n sijaan. Ruotuhoito oli vanhentunut tapa köyhäinhoidossa, ja vuonna 1916 senaatti kielsikin ruotuhoidon käytön Suomessa.

Köyhien huutokauppaa paheksuttiin

Köyhien huutokauppaaminen herätti eniten paheksuntaa. Yleisimmin huutokauppoja pidettiin 1880-luvulla. Viattomien lasten päivänä vuoden lopulla pidettiin huutokauppa. Siinä köyhät annettiin maksua vastaan vuodeksi kerrallaan hoitoon taloon, joka otti heidät pienimmällä maksulla. Köyhäinhoidon kokouksessa, joka pidettiin 2. tammikuuta pappilassa, käsiteltiin huutolaisasioita, ”tingattiin koko kunnan kustannuksen päälle, kuka huokeimmalla ottaa ylöspitääkseen yhden vuoden ajaksi tästä päivästä lukien Sofia K:n, josta vähin vaatimus oli Riitta Kaisa K:n 60 markkaa (960 nykymarkkaa [1992]), jolle se lyötiin ja josta maksetaan kuukausittain”. Samoin ”tingattiin” Oulun lasareetiin vietäväksi Maria K., jonka otti halvimmalla Sameli Lahti 9 markalla 50 pennillä (160 nykymarkalla). Juho Hepo-oja otti vietäväkseen Piippolaan Riitta K.:n lapsineen 4 markalla (65 nykymarkalla).

Huutokaupalla elättäjä lapsille

Köyhäinhoidosta vastanneet kunnan miehet – naisiahan ei tuolloin päättäjistöön valittu – joutuivat ratkomaan monenlaisia arkipäivän elämään liittyviä ongelmia. Pappilassa 14. heinäkuuta 1878 pidetyssä kokouksessa ”tuumiteltiin huonekuntasen T. T.:n edesmenneen vaimon maahan laitosta ja päätettiin maksaa Alarik Keihäskoskelle siitä 8 markkaa köyhäin kassasta”. Samassa kokouksessa ”tuumiteltiin” saman T.:n lapsien hoidosta. Huutolaisiksi päätettiin myydä ensi uuteen vuoteen asti, elättää ja hoitaa kaksi lasta. Nuorinta, yhden vuoden ikäistä Sofia-tyttöä piti lääkitä ja vanhinta kolmivuotiasta Heikki-poikaa opettaa lukemaan. Vähimmillä kustannuksilla heidät otti hoidettavaksiin Isak Kylmäaho, joka sai 19 markkaa (335 nykymarkkaa) hoidosta.

Vainaja halvalla kotikunnan multiin

Kuolleita köyhiä jouduttiin joskus kuljettamaan kotipitäjäänsä muualta. Niinpä Kestilän köyhäinhoito päätti saatuaan tietoonsa Heikki Eskonpoika T.:n kuolleen tielle Vuolijoen kylään Säräisniemen pitäjässä ”sen nounnin ja arkun tevon vähimmän vaativalle ulos tinkata”. Halvimmalla asian otti hoitaakseen talokas Juho Mattila, jolle maksettiin vaivaiskassasta 5 markkaa 70 penniä (98 markkaa).

Asioiden hoito jäi harvojen harteille

Yksityisten henkilöiden korostunut asema oli vielä viime vuosisadan loppuun saakka tyypillistä kunnallishallinnolle. Kunnalliselämää kohtaan ei tunnettu suurta kiinnostusta; poikkeuksen muodostivat kansakoulun perustaminen tai muu suurempi asia. Asioiden hoito jäi muutamien aktiivisten henkilöiden, lähinnä talollisten tehtäväksi. Heidät valittiin luottamustehtäviin vuosiksi uudelleen. Kestilässä ansioituneita alkuvuosien kunnallismiehiä olivat Heikki Gröndahl, Fredrik Hämeenaho, Sameli Lahti, Henrik Mennander, Antti Myllyoja vanhempi, Niilo Ohenoja, Johan Rasinkangas ja Johan Wikman.

Kuntakokouksen puheenjohtajina toimivat

  • Kappalainen Karl Isak Österbladh 1867–1868
  • Rakennusmestari Johan Wikman 1869–1870
  • Talollinen Abram Leinonen 1871–1873
  • Lukkari Juho Helander 1871–1884
  • Talollinen Sameli Lahti 1884–1885
  • Talollinen Antti Myllyoja 1886–1903
  • Talollinen Heikki Kiiskinen 1904–1915
  • Metsänhoitaja Topi Hakala 1916–1918.

Kuntakokouksessa päätösvaltaa äyrien mukaan

Seurakunnan ja kunnan välisen eron tiedostaminen vei oman aikansa. Pitkään kansa puhui kuntakokouksesta ”pitäjän miesten kokouksena” tai ”seurakunnan miesten kokouksena”. Kuntakokouksessa yksi äyri vastasi yhtä ääntä. Valtaa hajautettiin määräämällä, ettei kukaan saanut käyttää ääniä enempää kuin 1/6 läsnä olevien määrästä. Kuntakokouksia pidettiin paljon puheenjohtajan talossa, sittemmin vuokrattiin taloista huoneita kokouspaikaksi. Se nosti talon arvostusta. Kestilän kuntakokous kokoontui Latolassa, Myllykoskella ja Rantakestillä. Kestilässä päätettiin rakentaa kunnanhuone Rinteen kauppapaikan viereen vuonna 1888, mutta heikon talouden vuoksi hankkeesta luovuttiin.

Kokous kuulutettiin kirkossa

Kokouksen kutsui koolle puheenjohtaja. Kokoontumisen sai myös aikaan kuntakokouksen jäsen, jolla oli puhevalta kokouksessa. Kuvernööri saattoi myös kutsua kokouksen varsinkin katovuosina tai kansakoulun perustamisesta päätettäessä. Kokouksesta kuulutettiin kaksi kertaa kirkossa. Asetuksen mukaan piti vuosittain pitää ainakin kolme varsinaista kuntakokousta; ne oli säädetty maalis-, syys- ja joulukuulle.

Veroa maksavilla päätösoikeus

Kuntakokous korvasi pitäjänkokouksen. Sitä johti kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittu puheenjohtaja. Vain veroa maksavat kuntalaiset saivat osallistua kokoukseen. Äänioikeus oli itseään elättäneellä ja omaisuuttaan hallinneella naimattomalla tai leskinaisella. Toisen isäntävallan alaisella ei ollut oikeutta kokoukseen osallistua. Melkoinen joukko kuntalaisia jäi kunnan päätöksenteon ulkopuolelle; piiat ja rengit sekä torpparit ja mäkitupalaiset eivät päässeet kokouksissa päättämään. Äänimäärä jakaantui veroäyrien mukaan. Äänestää ei kuitenkaan saanut kuin kuudesosalla annetuista äänistä. Äyrien mukaan äänestettäessä jäi melkoinen joukko aikuisia kuntalaisia ilman ääni- ja päätösoikeutta.

Isot asiat kiinnostivat

Kuntakokouksia pidettiin tarpeen mukaan. Niissä pidettiin pöytäkirjaa, kuten oli pidetty pitäjänkokouksissakin. Pöytäkirjan pitäjänä toimi erikseen palkattu kunnankirjuri. Alkuaikoina kokoukset pidettiin vanhaan tapaan pappilassa; myös puheenjohtajan talo oli usein kokouspaikkana. Myöhemmin rakennettiin erityinen kunnantupa, jossa nykyisen kunnanviraston toiminnot hiljalleen käynnistyivät.

Kuntakokouksiin osallistuttiin vaihtelevalla määrällä. Jos kansakoulun perustaminen, tieasiat tai köyhäinhoito olivat käsiteltävinä, oli väkeä joskus tuvan täydeltä. Kunnallislautakunnasta tuli valmisteleva elin. Sen valitsi kolmeksi vuodeksi kerrallaan kuntakokous, joka valitsi myös esimiehen lautakunnalle. Jäsenet pyrittiin saamaan eri puolilta kuntaa. Kunnallislautakunta hoiti kaikki ne tehtävät, joihin ei erikseen ollut määrätty henkilöä. Kunnan esimiehen tehtäväkenttä oli laaja ja vastuu suuri – ”kunnaksi” häntä pitäjällä usein kutsuttiinkin.