[Kuva: Karl Isak Österbladh]
Karl Isak Österbladh

Kokous päätti, että ”kunnallishoito astuu toimeen tänäpäivänä ajamaan kunnan yhteisiä asioita paitsi köyhäinhoitoa ja siemen- ja hätäapujyvästöä, jota edellisestä kunnallishoidon tulee toimittaa 1:stä marraskuuta tänä vuonna ja jälkimmäistä hoitaa 1:stä tammikuuta 1868”. Köyhäinhoidon laskuja tutkimaan valittiin kappalainen Karl Isak Österbladh ja talokas Aappo Leinonen, ”joitten tulee työhön ryhtyä tämän kuun kuluessa”. Vaikeat katovuodet, lavantautiepidemia sekä niiden aiheuttama kurjuus ja suuri kuolleisuus toivat 1850-luvun lopulla murheita kuntien päättäjille. Ensimmäinen varsinainen katovuosi oli jo 1862; silloin jo jouduttiin ottamaan jyvälainoja. Velkakierre käynnistyi, ja se pahentui uusien katovuosien takia. Kestilässä tilanne oli pahimpia Siikajokilaakson alueella. Kestisten talouden ahdinkoa lisäsivät kirkon ja pappilan rakentamisvelat.

Katovuodet puhuttivat

Kestilän ensimmäinen kuntakokous – ”yhteinen kunnan kokous” – keskusteli Rantakestilän talossa tiistaina 3. syyskuuta 1867 vilkkaasti katovuosien aiheuttamasta ahdingosta. Kokouksessa olivat Karl Isak Österbladh puheenjohtajana sekä Fredrik Hämeenaho, Juho Latola, Heikki Gröndahl, Matti Haataja, Aappo Leinonen, Antti Tuomaantalo ja Matti Keihäskoski.

Nälänhätää pelättiin

[Kuva: rukiinleikkuuta]
Rukiinleikkuuta Kestilässä

Oulun läänin kuvernööri (maaherra) Georg von Alfthan pelkäsi nälänhätää ja kutsui lokakuuksi lääninkokouksen Ouluun. Kestisten kokouksessa ”kasvoi pitempi keskustelu kysymyksen/momentin johdosta, jossa kuvernööri ehdottelee itäviä ohran siemeniä ensi syksynä lainamakasiineihin.” Kestiset päättivät, että jokainen, jolla siemeniä on, panee ne säästöön vakaaseen paikkaan seuraavaa kevättä varten. Todettiin, että kuvernöörin ehdotus on oikea, sillä vain harvoille on jyviä ohrasta tai rukiista tulossa.

Ulosmittauksiin haettiin helpotusta

Katovuodet ja puute heijastuivat myös kuntakokouksen seuraavassa asiassa, jossa otettiin esille ulosmittaajan toiminta. Kunnan miehet päättivät pyytää helpotuksia ulosmittausmaksuihin. He ehdottivat kuvernöörille, että toimitusmiesten palkka laskettaisiin 3 markkaan (56 markkaa nykyisen [1992] rahan ostovoimaan verrattuna) toimitukselta. Kuhunkin kuntaan tulisi valita vakinainen ulosmittauslautamies, jolla olisi palkkana 1 markka toimenpiteestä. Kuvaavaa on, ettei kokousväki ollut varma, kenelle asian hoito kuului. Kun puheenjohtaja Österbladh ”ilmoitti mainitun ehdotuksen ei hänen luulonsa mukaan kuuluvan kuvernöörin esittämiin asioihin, pyytivät kuntalaiset heidän ehdotuksensa kuitenkin pöytäkirjaan otettavaksi ja muitten keskustelujen kanssa kuvernöörin virkaan sisälle lähetettäväksi”.

Ahdistava aika ilmeni seuraavassakin keskustelun aiheessa. Vakavasti pohdittiin, ”kuinka maatilan asukkaat, jotka ovat menettäneet miltei kaiken irtaimen omaisuutensa ja jotka vielä asuvat tilallansa voisivat tulla autetuiksi sekä estetyiksi joutumasta köyhäinhoidon rasitukseksi”.

Koko maakunta kohta kunnan hoidokkeina?

Uutterasti keskusteltiin ja päädyttiin lopputulokseen, ettei ”nykyinen tila järjesty vähempään kuin 10 vuoteen eikä sittenkään ellei perintämaille, jotka kruunun rästeistä tulisivat paljastetuiksi heitettäisi tarpeellisimmat eläimet ja työkalut takavarikkoon kirjoitettuina maanomistajan viljeltäväksi ja korkea kruunu odottaisi rästejään jonkin aikaa”. Talonpoikaisjärkeä käyttäen totesivat kunnan miehet pankeille ja maakunnalle olevan edullisempaa vapauttaa lainaa ottaneet maksuista joiksikin vuosiksi. Ellei helpotuksia anneta, joutuu koko maakunta kohta köyhäinhoitoon. Köyhäinhoidon ongelmaksi kunnan miehet totesivat yleiseksi tuleen halun ”heittäytyä köyhäinhoidon elätettäviksi parempinakin aikoina, kuin nyt eletään”. Kunnan miehet ”luulivat ongelmana olevan, ettei köyhäinhoidolla ole valtaa, joka ylettyisi köyhän vetelehtivän jäsenen oikaisemiseksi, jos ei vaan hyvään sanaan taivu”.

Pakkotyölaitos tarpeen?

Kunnan miehet olivat kyllästyneet sellaisiin köyhiin, joiden he uskoivat tahallaan jättäytyneen kunnan hoidettaviksi – vetelehtijöille piti heidän mielestään löytyä kuri. He ehdottivat kuvernöörille ja edelleen hallitukselle pohdittavaksi, eikö voitaisi ulosmittaajan avulla pakottaa velvollisuuttaan ja vastuutaan pakenevat laiskat tai juonittelijat rangaistustyöhön. Lääniin tuli kestisten mukaan saada yhteinen paikka, johon tällaiset koottaisiin työtä tekemään.

Kestisten edustajaksi lääninkokoukseen lähetettiin talollinen Aappo Leinonen. Palkkaa kunta maksoi hänelle kyydin Ouluun ja 2 markkaa (43 nykymarkkaa [1992]) päivässä kokouksen ajalta. Palkkarahat tuli kunnallishoidon kantaa veroina vuosikannossa. Lääninkokous viestitti Helsinkiin maan päättäjille tilanteesta ja sai valtiolta avustusta pahimpaan kurjuuteen.

Jäkälästä keitettiin hätävararuokaa

Ensimmäisen kuntakokouksen asiana oli Eeva H.:n anomus, että hän saisi lapselleen kyydin ”lasareettiin”. Myös äidilleen hän anoi kyytiä. Kunnan miehet päättivät maksaa ”erityiselle kuljettajalle palkkansa”. Nälkävuosien aikana yritti valtiovalta opastaa kansalaisia myös jäkälien ja sienen ruoaksi käyttöön. Kestilän ensimmäinen kuntakokous noudatti ”komitean sammalten ja sienien valmistamiseksi kehotusta” valitsemalla talokkaan tyttären Susanna Hämeenahon opettelemaan mainittujen ruoka-aineiden valmistusta. Opintielle lähettämisen ehtona oli, että hän opettaa taitoja toisillekin seurakuntalaisille palkatta.