Marraskuun 26. päivänä kello 14.45 tapahtuneet räjähdykset Suomen rajan tuntumassa Mainilassa olivat lähtölaukauksina Neuvostoliiton päättäessä toteuttaa hyökkäyksensä Suomeen. Mainilan tapahtumien suomalainen kokija ja näkijä oli himankalainen Eeti Mattila, joka oli juuri tapahtumahetkellä vartiomiehenä Rajajoella vain kilometrin päässä Mainilasta.

Himangan Parkaankylällä asuva Eeti Mattila on saanut säilyttää poikkeukselliset kokemuksensa yllättävän vähällä huomiolla, sillä yksikään lehti ei ole tätä ennen käynyt häntä haastattelemassa. Itse hän on kirjoittanut tapahtumista lyhyesti sotaveteraanien julkaisuihin 1980-luvulla.

Mattila lähti sotaan käytännöllisesti katsoen samalta tontilta, missä hän edelleen asuu; kuutisen kilometriä Himangan kirkolta Kalajoen suuntaan.

– Olin syksyllä 1939 asevelvollisuusikäinen ja astunut palvelukseen Mikkelissä toukokuun alussa, jolloin sain kutsun 3. Jääkäripataljoonan kolmanteen komppaniaan. Syyskesällä tuli siirto Karjalan Kannakselle, nytkin kolmannen komppanian riveihin Kivennavan Tahoslammille.

Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton tehtyä Suomellekin kohtalokkaan etupiirisopimuksensa 23.8.1939 edettiin nopeasti kohti toista maailmansotaa, joka alkoikin jo viikon kuluttua Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Suomen tavoin Neuvostoliiton armoille joutuneet Baltian maat saivat neuvottelukutsun Moskovaan jo syyskuussa ja taipuivat nopeasti Stalinin tukikohtavaatimuksiin.

Suomelle kutsu Moskovaan kuului lokakuun alussa 1939, mutta neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, vaan katkesivat 9. marraskuuta ja J. K. Paasikiven johtama Suomen valtuuskunta palasi kotiin neljä päivää myöhemmin.

Vartiopaikka Rajajoen rannalla

– Meidät siirrettiin marraskuun alkupäivinä lähemmäksi rajaa ja majapaikaksemme tuli Joutselän suojeluskuntatalo. Sieltä suoritettiin vartiointitehtäviä rajan pinnassa ja kaivettiin asemia Joutselän aukion laitaan, kertoo Eeti Mattila ja jatkaa:

– Vartiomiestä varten oli tehty lava Rajajoen tuntumassa kohoavaan mäntyyn, aivan katkaistun maantiesillan lähelle. Tästä Jäppilän vartiosta oli suora näköyhteys Mainilaan, ensin kilometrin mittainen aukea alue, sitten pensaikkoa. Venäläisten vartiopaikka ei ollut aivan lähellä, sillä näimme naapurimaan piippalakkisia sotilaita vain kaukaa, kun he joskus harvoin kävelivät näköetäisyydellä. Kirkkaita valoraketteja venäläiset ampuivat öisin jo viikkoja ennen sodan syttymistä.

Joutselästä Pietariin (Leningradiin) kulkeva vanha maantie oli katkaistu pian Venäjän vallankumouksen jälkeen ja jossain vaiheessa oli räjäytetty myös Rajajoen yli kulkeva silta. Joutselän tie pysyi suljettuna toisen maailmansodan jälleenkin, jolloin esimerkiksi turistien oli ajettava Kivennavalta Terijoen kautta Leningradiin, eikä heti Lintulan luostarialueen jälkeen vasemmalle erkaantuvaa Joutselän tietä saanut käyttää. Vasta Venäjän 1990-luvun alun muutosten jälkeen suomalaisille on tarjoutunut tilaisuus ajaa Joutselkään ja Mainilaan.

”Räjähdyksiä ja savua”

Eeti Mattilan tunnin mittainen vartiovuoro alkoi marraskuun 26. päivänä kello 14.

– Olin tähystyslavalla silloisen vartiovuoroni jälkipuoliskolla, kun kuulin räjähdyksiä Mainilan kylästä ja näin niiden aiheuttamat savupatsaat. Kello oli silloin 14.45. Arvelin, että naapuri siellä räjäyttelee itselleen maahan pesäkkeitä. Tarkemmin en nähnyt, sillä savu tuli Mainilan aukion takaa, missä kasvillisuus oli estämässä tarkemmat havainnot. Suomen lähimmät patterit olivat kaukana Kivennavan takana; jos niistä olisi tykitetty Mainilan suuntaan, siinä olisivat monen välissä olleen suomalaiskylän ikkunat helisseet.

Mattila palasi vartiovuoronsa jälkeen kaikessa rauhassa majapaikkaansa Joutselkään.

Seuraavana yönä kello yhden paikkeilla tuli odottamaton herätys: himankalaisen jääkärin oli lähdettävä kuultavaksi Rajakomppanian päällikön luutnantti Jaakko Markkolan toimistoon.

– Sain kuulla, että Neuvostoliitto oli lähettänyt Suomelle nootin syyttäen tykistöämme Mainilan laukauksista. Minulta pyydettiin pöytäkirjalausunto, joka muotoutui seuraavaksi:

”Ollessani 26.11.1939 Joutselän vartion lähellä olevalla tähystyslavalla kuulin kello 14.45–15.00 välillä räjähdyksiä Mainilan kylästä sekä näin neljän räjähdyksen aiheuttamat savupilvet. Ennen näkemiäni räjähdyksiä kuului heikompia räjähdyksiä Mainilan kylän itäpäästä, mutta mitään näköhavaintoja en niistä saanut. Arvelin kyseessä olevan maan räjäyttämisen.”

Seuraavina päivinä Eeti Mattila oli edelleen muutaman kerran vartiossa Rajajoen tähystyslavalla, mutta mitään poikkeavaa ei tapahtunut.

– Moottoriajoneuvojen äänet tosin olivat vähitellen voimistuneet pian sen jälkeen, kun neuvottelut Moskovassa olivat katkenneet marraskuun alussa. Aika ajoin ilmatilassa näkyi naapurin lentokoneita ja ne kaartelivat röyhkeästi myös Suomen puolella.

Neuvostoliitto irtisanoi Mainilan räjähdyksiä seuraavien päivien kuluessa Suomen kanssa 1932 tekemänsä hyökkäämättömyyssopimuksen ja katkaisi diplomaattisuhteet. Sodanjulistusta ei koskaan tullut, mutta Antinpäivän aamuna 30. marraskuuta rajan yli alkoi virrata aseistettuja piippalakkisia miehiä ilman passia ja viisumia.

Antinpäivän aamun karu todellisuus

– Upseerimme olivat varautuneet siihen, että sota saattaa olla tulossa. Olimme sinä aamuna siirtymässä Joutselän aukion laidalle kaivettuihin asemiimme. Kello oli seitsemän ja ehdimme suurin piirtein taipaleemme puoliväliin, kun itäiseltä taivaalta alkoi näkyä valon välähdyksiä. En heti tajunnut mistä oli kysymys, mutta kolkko todellisuus paljastui nopeasti, kun kranaatteja alkoi iskeytyä ujellusten jälkeen melko lähelle. Sen päivän olimme vielä niissä poteroissa viivyttämässä ilman merkittävää kosketusta viholliseen, jonka hyökkäysvaunujen jyrinä kyllä erottui maantieltä. Lunta oli hyvin vähän, lähinnä vain kuuraa.

Suomalaiskomppania vetäytyi saman päivän iltahämärissä Kivennavalle ja jatkoi sieltä Summaan.

– Siviiliväestö lähti Joutselän ja Kivennavan kylistä samaan aikaan kuin me, joten sotaan joutumisen koko kamaluus tuli korostetusti näkyviin heti talvisodan ensimmäisinä päivinä.

Eeti Mattilan talvisota päättyi juuri Summassa, missä hän sai 12. helmikuuta sirpaleen olkapäähänsä; edessä oli matka Imatran sairaalaan ja sieltä toipumislomalle.

– Invaliditeetti on 30 prosenttia, mutta olin silti myös jatkosodassa JR 29:n joukoissa ja syksyllä 1944 vielä Kemin valtauksessa saksalaisia karkottamassa. Lopullisesti tämä kolmas sotaretkeni päättyi samana syksynä Sodankylän suunnalla, minne olimme edenneet tuhotun ja vielä raunioiltaan savuavan Rovaniemen kautta.