Sivut

Tyngän koululta Kiviniemeen

Toisen maailmansodan alkamisesta tuli syyskuun alussa kuluneeksi 60 vuotta. Vain kuukautta myöhemmin Suomi sai neuvottelukutsun Moskovaan, ja enteet olivat niin pahat, että joukkoja alettiin koota rajalle kaiken varalta. Kalajoen miehet kokoontuivat Tyngän koululla. Sen naapurissa asunut 28-vuotias Heikki Ruhkala oli yksi lähtijöistä, ja seuraava teksti perustuu hänen muistiinpanoihinsa.

Heikki Ruhkalan päiväkirjanomaista kertomusta ei koskaan aikaisemmin julkaistu, eikä sitä ole käytetty myöskään veteraaniteoksissa. Muistiinpanot ovat arvoltaan merkittävät, sillä niissä saadaan lisävalaistusta muun muassa talvisodan salaperäisimpiin tapahtumiin kuuluneesta autotallikahakasta – joka vaati kolme kalajokelaistakin kuolonuhria – Sakkolan Kiviniemessä.

Seuraavassa keskeisiä otteita Heikki Ruhkalan muistiinpanoista sekä myös tapahtumiin liittyvää taustatietoa, Ruhkalan Puusepänliike oli tuolloin päässyt hyvään alkuun:

– Vuonna 1938 ostin ensimmäisen puuntyöstökoneen; se oli sellainen yhdistelmäkone, jossa oli oiko- ja tasohöylä, sirkkeli, porakone ja jyrsinkone sekä terien teroituslaite. Siinä sitten opeteltiin koneiden käyttöä ja kehiteltiin valmistusta vuoden 1939 syksyyn, kunnes saimme kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

– 14. lokakuuta 1939 kokoonnuttiin Tyngän koululle, jossa valmisteltiin marssia Sievin asemalle. Ensimmäinen marssitauko oli Rautiossa Pöllän koululla, missä lotat tarjosivat jotain suuhun pantavaa. Sievin asemalla meidät lastattiin junaan ja matka jatkui kohti Kokkolaa, missä perustettiin yksiköt. Meidän osaltamme se oli 1. KKK/JR24. Samalla saimme varusteet, joita täydennettiin omilla. Aseistuksena saimme konekiväärin ja yhden kiväärin. KK-ryhmään kuului kai 5-6 miestä. Tämä kivääri oli sellainen kulunut; kun pani kuulan piippuun, se meni kolisten läpi. Ei se mikään tarkkuusase ollut. Se oli mielestäni harmi, kun olin Tykistössä palvellut ja nyt piti tulla konekivääriin, jonka olin nähnyt ensi kerran vasta Vaasassa reservissä.

Monelle viimeinen hyvästijättö

– Siitä sitten pikku hiljaa suoritettiin lastaus junaan, sekä miehet että kalusto. Kun juna oli valmis lähtöön ja alkoi liikkua, viritti laiturille kerääntynyt väkijoukko Maamme-laulun; Se oli vaikuttava lähtö ja hyvästijättö monen omaisilta. Siellä laiturilla varmaan monen saattajan silmä kostui epätietoisuudesta oliko tämä viimeinen hyvästijättö. Monen kohdalla näin olikin.

– Näin junamme sitten mennä sytkytteli kohti tuntematonta määränpäätä, josta meillä ei ollut tietoa. Kun mennä kolkuteltiin yö, joskus seuraavana päivänä junamme pysähtyi ”Sairalan” asemalle ja siellä alkoi purkaus. Kun juna oli tyhjennetty, lähdettiin liikkeelle ja määränpäänä oli ”Tiuri”, missä majailimme muutaman päivän. Samalla harjoiteltiin ja järjesteltiin ryhmiä.

– Sitten marssi jatkui, eikä sen määränpää ollut meidän rivimiesten tiedossa, kunnes saavuttiin Kiviniemeen, missä olimmekin sitten maaliskuun 13. päivään eli rauhan tuloon saakka. Teimme etupäässä linnoitustöitä, varsinkin tankkiesteitä ja loppuajasta myös korsuja miehille.

Kiviniemi koskineen oli luonnonkauneudestaan kuuluisaa seutua, missä Vuoksi vaihtuu Suvannoksi laskien sitten muutaman kymmenen kilometrin päässä vetensä Laatokkaan.

Betonitöitä vihollisen hyväksi?

Heikki Ruhkala ja muut kalajokelaiset joutuivat Kiviniemessä todistamaan tapahtumaketjua, joka on yksi talvisodan mysteereistä, eikä sitä ole koskaan täysin selvitetty.

Ruhkala kertoo seuraavasta:

– Eräs tapaus sattui Kiviniemessä, jota ei voi unohtaa: niin sanottu autotallikahakka. Keskikylällä oli autotalli ja vissiin korjaamo myös. Sen omisti Kiviniemen Suojeluskunnan päällikkö Mustonen, joka esiintyi aina suojeluskunnan puvussa. Kai hänellä oli jonkinlainen sotilasarvo, kun oli tällaiseen tehtävään hyväksytty. Hän laajensi talliaan betonisella kellariosastolla ja meitä rupes vähän ihmetyttään, kun ne valoivat betonikattoa. Näytti ettei se katto valmistu ollenkaan, kun aina vaan lisätään betonia ja rautaa. Se oli jo useita kymmeniä senttejä paksu.

– Meitä kiinnosti rakennustyö ja yritimme käydä lähemmin tutustumassa siihen, mutta se ei onnistunut, vaan meidät ajettiin pois. Se puhutti myös, miten he saivat tehdä tällaisia töitä, kun muiden piti olla puolustusvoimain hommissa.

Ruhkalan ja muiden kalajokelaisten ensimmäiset päivät Kiviniemessä olivat vielä rauhan aikaa, mutta 30. marraskuuta alkoi puna-armeijan hyökkäys.

”Ranta ruskotti veripunaisena”

– Vuoksen takaa alkoi tulla evakkoja, karjaa ja ihmisiä. Heikoimmat eläimet olivat uupuneet tiepuoleen. Vuoksen takana olevat talot ja kylät sytytettiin tuleen; se oli kaamea näky kun ilta pimeni ja taivaan ranta ruskotti veripunaisena. Siellä meni monen elämäntyö savuna ilmaan. Sakkolan asemalla oli ammuttu ensimmäinen viholliskone alas. Tutkimme sitä, se oli sellainen pieni vaneerirunkoinen, käytetty vissiin tiedusteluun.

– Asemat miehitettiin Vuoksen rannalla, meidän konekiväärimme tuli rautatiesillan päähän alajuoksulle päin. Siinä oli betonibunkkeritila konekiväärille ja miehistösuoja. Sillat räjäytettiin, mutta rautatiesillan räjäytys ei onnistunut aivan sataprosenttisesti. Silta katkesi keskeltä ja putosi alas, päät sen sijaan jäivät arkuille (maatuet).

– Maantiesillan päissä olivat vartiot, joilla oli määräys tarkistaa kaikki Raudusta päin tulevat autot. Tulipa sitten kuorma-auto juuri Raudun suunnalta, siihen samalla tuli tämä suojeluskuntapäällikkö, autotallin omistaja ja sanoi valtiomiehelle, ettei tätä autoa tarvitse tarkistaa. Vartiomies tietysti uskoi, kun upseeri käski. Auton kuorma oli ressuilla peitetty. Mitä kuorma sisälsi, sitä ei vielä tässä vaiheessa tiedetty.

Sivut