9.1.1980

Kuten kunnon sotamies Svejk, minäkin ilmoitan nöyrimmästi, että henki säästyi juhlista huolimatta ja tavakseni on tullut tästä ”lahjasta” kiittää kansaneläkelaitosta, joka niin sopivasti annostelee tuota kuukausieläkettä juuri meidän maan hiljaisten älynlahjojen mukaan. Sillä rahamäärällä ei pysty ”rietasta” elämää viettämään, vaan täytyy pysyä kaidalla tiellä. Toisaalta ei sitä kaikkea jaksa jauhopuurossakaan syödä. Jos nyt heti alkajaisiksi toivotan hyvää alkanutta vuotta lukijoille sekä sinne lehtitaloon, jotta tämäkin muotomeno tulee suoritettua ennen kuin se unohtuu. Toisaalta mitään hyvää eli pahaa ei tapahdu pelkällä toivotuksella, ellei ryhdy toimenpiteisiin pahan aikaansaamiseksi.

Sen estämiseen, mitä nämä isoiset valmistelee, meillä ei ole keinoja. Myöskään tietämisen ja taitamisen tie mitä presidenttimme painotti uudenvuoden puheessaan ei tuo ratkaisua tähän. Siihen mitä tämä maailmanlaajuisen tuhon valmistelu toteutuessaan tuo tullessaan ma tietämisemme lisäksi voisimme ryhtyä toimenpiteisiin siinä mitassa, mitä on mahdollisuuksiemme rajoissa. Tässä ensimmäisenä jo aikaisemmin mainitsemani öljypula on varma. Pahanlaatuisen kriisin sattuessa öljyt tarvitaan niihin koneisiin, joilla maailmaa lyödään raunioiksi ja ihmiset tapetaan. Ne öljymäärät mitä maahan on varastoitu ovat vain käsivarastoja ja näillä ei pitkälle potkita. Tässä on yksi esimerkki siitä, vaikka tämä tiedetään, niin ei tehdä mitään sen varmistamiseksi, että valmiiksi käytäntöön sovellettu kotimainen energiavaihtoehto olisi jo nyt maanlaajuisesti käytännössä. Näin pitäisi olla lämmön aikaansaamiseksi samoinkuin erikoisesti niihin työkoneisiin, joilla leipä hankitaan pellosta. Suomen kansan viljalaarit kolisee tyhjyyttään vaikka aivan äskettäin piti olla viljavuoret. Kiitos tässä asiassa lankeaa Sorsan pitkäaikaiselle hallitukselle erilaisine säännöstelyineen. Siitä tietämisestä ja taitamisesta vielä, meillä on satoihin tuhansiin nouseva virkamieskunta, jotka mielestään tietävät ja taitavat. He taitavat yhä kasvavana laumana ylisuurine palkkoineen kuluttaa suuren osan kansantulostamme. Heidän ”taitonsa” ansioksi osaltaan on laskettava parhaillaan 200 tuhanteen nouseva työttömien joukko. Sekä se ulosvienti maalle tosiaan tappiollinen, kun ammattitaitoista työvoimaa on viety ulkomaille toinen mokoma. Tällä tavalla minun uudenvuoden toivotukseni alkoi. Kuitenkin lupaan toiste olla kiltimpi.

19.1.1980

Kun tällainen vanhempikin kakara vielä sen verran muistelee nuorempia päiviään, että kuuntelee noista ”toosista” kuten radiosta ja telkkarista tulevaa musiikkia, niin tulipahan kuunneltua ja katseltua noita euroviisujen alkukarsintojakin. Se tapahtuma, missä maailman, nimittäin musiikkimaailman kyvyt punnitaan, oletetaan olevan se pyramiidin huippu, jolle kannattaa kiivetä tai yrittää vaikka tapaus olisi alkuunkin tuomittu epäonnistumaan. Näin minun kakaran ennustus: Ei sieltä palata kultaa ja kunniaa tuoden. Mutta ompahan se Foorumi, missä suomalaisten sanoittajien henkisen köyhyyden tuotteet saavat suurempaa julkisuutta. Onhan tämä vähän kovasti sanottu, mutta tuossa ylhäällä on ”epävirallinen” anteeksipyyntö, jotta siihen kuitattakoon. Ei paraskaan säveltäjä huonosti sanoitettua viisua voi kunnolla saada laulunomaiseen muotoon. Myöskään hyväkään sävelmän esittäjä, joita meillä kyllä on, ei saa tällaisista paljonkaan irti. Kun tällaisia ajatuksia tässä tuon julki, täytynee kai varata vanha hattu syötäväksi siltä varalta, jos ennustukseni on väärä. Vaikka viime pakinassa lupasin olla kiltimpi, niin tällaisille ”joron” jäljille sitä taas sortui. Yksi asia minulla on puolustuksena: Minä kun en ikäväkseni kuulu suuriarvoisiin. Näistähän kansallisrunoilijamme on laulanut: ”Kuka kurja hylkien silmäilee suuriarvoinen alhempiaan, saman arvon kunnian ansaitsee, joka mies on paikallaan.” Tuohan muuten on melodinen, laulunomainen. Sitä voi laulaa ilman suurta orkesteria, ilman hyppimättä ja riehumatta. Sopisi esimerkiksi nykyajan viisuntekijöille. Euroviisunakin esitettävä viisu pitäisi olla järjellinen runomuotoinen kertomus jostakin asiasta, joka saataisiin esitettävään muotoon. Tuo hyppiminen ja riehuminen mitään puhumattomine sanoineen ei ”puhuttele” enää ketään musiikin todellisia taitajia, saati sitten kaltaisiani kakaroita, joka sivumennen sanoen en ymmärrä musiikista yhtään mitään, enkä usko tulevan koskaan tuota sorttia musiikkia ymmärtämäänkään. Sanotaan, että tietämättömyys antaa hyvän puhevallan. Se kai minullekin tässä tapauksessa. Muuten tuo kansallisrunoilijamme on jo noita edellämainitsemiani säkeitä sanoittaessaan osunut asian ytimeen, siis siihen mihin ihmiset nyt kovasti pyrkii, tasa-arvoisuuteen. Vaikka sitähän me loppujen lopuksi olemme kaikki. Liikkuvia lantasäiliöitä. Turha meidän on kenenkään kieriskellä ylemmyys, tai alemmuuskompleksin vallassa. Eikä ylempänäkään itseään pitävien ole hyväksi polttaa ”siltoja takanaan” tavalliseen arkisen työntekijään. Nämä ahertajat ovat niitä, joiden ansiosta kaikki koostuu. Kun viime jutussani toivotin hyvää alkanutta vuotta, niin minulla olisi ainakin yksi toivomus itselleni, joka toivomus olisi hyvä meille kaikille. Mehän olemme kuin kissa, jos meitä silitellään myötäkarvaan, meidän mieleemme tulee autuas olo, ”kehräämme” tyytyväisyydestä. Mutta annas olla, kun joku vetäisee vastakarvaan. Kehrääminen loppuu sen siliän tien. Maailmalla ovat isoiset silitelleet toisiaan vastakarvaan. Kun vain ei tulisi oikein vanhojen ”kollien” taistelu elämästä ja kuolemasta.

Ja sitten se mainitsemani toivomus: Että kuulimmepa hyvän tai pahan arvostelun itseemme kohdistuvan, ottaisimme sen vastaan vain hiukan ”älyvapaasti” hymyillen. Maailmanreissu varmaan olisi mutkattomampi. Mutta tähän tarvitaan enempi taitoa, kuin minulla on. Toiset voivat yrittää.

9.2.1980

Olihan ne Suomessa jälleen ihmismarkkinat, eli missikisat. Tamma, ja varsanäyttelyt ovatkin näyttelyelikoiden puutteen vuoksi jo miltei taaksejäänyttä elämää. Tällainen ehkä hiukan kansanomaisesti aloitettu tarinointi ei ole merkki siitä, että halveksisin näitä ”näyttelyitä”

Urospuolena yli puolivuosisataa takaperin, silloin kun minuakin riijattiin, tuli kyllä katsottua ”pärstäkerrointakin”, että kenen matkaan lähtis. Pohjoisella kotiseudullani oli kyllä tapana sanoa että ei siitä naamasta monta velliä keitetä, vaikka se olis kuinka komea. Se kaikkien aikojen paras naisten tuntija kuningas Salomon on sanonut: ”Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen älyä vailla.” Siis tämä tarkoittaa, että saman verran kuin kultarengas kaunistaa sian kärsää, saman verran ulkonainen kauneus tyhmää, ehkä juuri tämän ulkokuorensa vuoksi pöyhkeästi käyttäytyvää naista. Monta kertaa havaitsee miten hyvin tavallisella ulkomuodolla oleva nainen kaunistuu hänen ottaessaan osaa keskusteluun ihmisläheisesti. Hänellä kun ei ole ”painolastinaan” koreaa ulkokuorta hän voi keskustella kenen kanssa tahansa ilman pingoitusta ja pingoittuneisuutta. Lieneekö tuo sattuman oikku, onko valmisteiden korkea taso vai minkä ansiosta suomalaiset missit ovat säilyttäneet luonnollisen elämänmenon, heille ei misseys ole mennyt päähän. Telkkarin kuvaruudussakin heitä näkee jopa kuuluttajinakin. Suomen ensimmäinen missi, jopa sittemmin miss Eurooppa, Ester Toivonen oli messujunassa Rovaniemellä 1933 tai 34 kesällä tietysti ikään kuin vetonumerona. Minun parempi puoliskoni raahasi uteliaisuudessaan minutkin mukaansa tätä Suomen taivaan uutta tähteä katselemaan. Ester Toivonen oli hyvin laiha ja kalpea istuessaan tupakansavuisessa vaunussa. Hän oli itsekin syyllinen tähän savuun. Savuke oli sormihaarassa, vuoroin suussa. Kun hän viime vuodenvaihteessa kuoli keuhkosyöpään tuli melkein luonnolliseksi tuo sairaus yhdistää hänen tupakoimiseensa. Tulihan tässä tarinaa kauniista naisista . Joku nuorempi saattaa ajatella, että mitähän noinkin vanha kakara tuollaisiin asioihin mietteensä ohjaa. Tähän minä sanon: Mihin ne silmänsä panee. Kyllä vanhankin kakaran silmä näkee kaikenlaiset ”kalleudet”. Eikä tämän tarvitse merkitä mitään ”saalistavia” ajatuksia. Mutta näinhän sitä lepuutetaan vanhojakin silmiä.

Toivotaan vain että kaikki nuo kilpailijat saisivat hyvän miehen, jotta kaunis suku jatkuisi ja suomalainen naissuku vastaisuudessakin yltäisi jopa Armi Kuuselan saavutuksiin. Onhan se meille äijän jurrikoille jonkinlainen pröystäilyn aihe, jotta ollaan sieltä missien maasta. On yli kaksikymmentä vuotta aikaa, eteläpohjanmaalla erän talon yli 70–vuotias isäntä,´

jonka kanssa olin tuttava jo ennestään, antoi suomalaisista miehistä hyvin murskaavan arvostelun: Hän sanoi: Kyllä nykyajan miehen ovat pahasia, ennen kannatti akkaa pitää kotona lasten hoitajana, nyt niiden täytyy panna akkakin tienaan ja sittenkin valittavat huonoa oloa ja köyhyyttä. Tätähän se on.

Ihminen on hyvä tekemään ”piirustukset” yhä kasvavien tulojen tuhlaamiseksi. Nyt parhaillaan käytävät palkkaneuvottelut osoittavat, että säkki on pohjaton muillakin, kuin papilla.

22.2.1980

Sanotaan että kyllä sialla syitä löytyy, kun on maa kylmettynyt ja kärsä on kipeä.

Näin on kakarallakin kun on tullut jännättyä tuon töllöttimen ääressä, niin että on vieläkin kroppa kipeänä siitä jännityksestä, kun on siinä tuolillakin tullut ”ponnistettua” avuksi näille oman maan tytöille ja pojille. Heillä kun oli siellä lännen mailla vakaa aikomus hiihtää Suomea maailman kartalle vieläkin enemmän näkyväksi. Sehän olisikin onnistunut mainiosti ellei sinne olisi raahattu joka puolelta maapalloa muitakin kärkkyjiä. Kaiken ilkeyden huipentumana vielä sellainen ajanottaja joka mittaa sekunnin sadasosatkin.

Nämä vekottimet siellä muodostuivat Mietaan Jussin kiroukseksi. En olisi yhtään ihmetellyt, vaikka Jussi, niin iso mies kuin onkin, olisi laskenut ilmoille oikein surkean itkun. Olisin siihen ottanut osaa yhtä äänekkäästi. Ei siinä isokaan mies paljon pienene, vaikka antaa kuohahdella niin kuin luonto vaatii. Se vanha ikimuistettava Pekka Tiilikainen ei myöskään pidätellyt ilonkyyneliään kun oman maan pojat hyvin pärjäsi, kyllä siinä kuuntelija ja katsoja paremmin eläytyi kun paikan päällä olevaksi. Kuitenkin kaikitenkin kaikki on tehty minkä ihminen ja pappi voi näissäkin kisoissa ja saalis saatu. Mietaan Jussille toivon Saarijärven Paavon sisua ja uskoa. Näitä asioita seuratessa on minultakin tämä palstaviljelys vähän ollut retuperällä. Tässä juuri pistääntyi naapurin isäntä ja tiedusteli, jotta oletkos kuullut, että Helsingissä herrojen elämä on näinä ankeina aikoina ollut jopa rintamaidon varassa.

Sen tuottajat ja markkinoijat kun ovat tästä tuotteesta joutuneet maksamaan veroa.

Kun nyt äidinmaidontuottajat on vapautettu tästä verosta joutuu kysymään mistä tuo tulonvajaus täytetään. Tämäkin ääliömäisyys on yksi todistus nykyisten hallitusten raukkamaisuuteen asti menevästä saalistusinnosta, kun tällainenkin ihmisystävällinen hyväntekeväisyys on ollut veronalaista. Muuten työllisyysnäkymät tässä maassa paranevat sen myötä, kun lähdetään keräämään luonnontuotteita ihmisten ruuaksi. Tällainen on nyt suositus. Sorsan hallituksen aikana pantiin viljan tuotannolle vissit kannattavaisuus ym. esteet, varastointi ei sopinut. Puhuttiin viljavuorista. Minä odotankin päivää milloin Sorsa esimerkkiä näyttäen taluttaa hallituskumppaninsa männikköön nimittäin hänen aikasensa ja kehoittaisi kuten entinen samainen kansanedustaja Kääriäinen. Syökee vaan vappaasti kaekkinaisista puista. Tämä oli v.-18 jälkeen. Jos olisin Sorsan housuissa kääntäisin kyllä housuistani pehvapuolen eteen ja vetäisin lakin silmille, että kehtais olla.

8.3.1980

Ihmettelyn aiheita varmaan on kaikkina aikoina löytynyt monien eri asioiden tiimoilta ja minä olen ihmettelyn aiheen löytänyt siitä, kun aina kun meidän ”turvenuijien” palkankorotuksista tai paremminkin tuotteitten, maatalous sellaisten hinnantarkistuksista on kysymys puhutaan aina kuinka paljon satoja miljoonia siihen sisältyy. Tällä tavalla asia esitettynä eri tiedotusvälineissä lehdissä, radiossa, televisiossa saa kaikki muut piirit takajaloilleen viljelijäin oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Käsitykseni on, että tämä sama käytäntö tasapuolisuuden vuoksi olisi otettava käytäntöön myöskin kaikissa muissa palkankorotuksissa, olkoonpa kysymyksessä korkeapalkkaiset virkamiehet, toimihenkilöt, eri ammattiryhmät matalapalkkaisiin asti. Kun näin aletaan laskea, niin monien eri ryhmien palkankorotukset nousevat varmaan satoihin miljooniin. Nykyisenä tietokoneaikana ei varmaan ole vaikeuksia tämän laskemiseen. Ehkäpä siinä laskennassa tullaan havaitsemaan, että viljelijäväestöä on saatu tulonjaossa kohdella kuin yhteiskunnan hylkiöiden kuuluvana kansanosana, eräänlaisena ei ”kasteihin” kuuluvana.

Ihmettelen tosiaan suuresti miksi edustajamme tällaisen käytännön hyväksyvät jatkuvasti toisille piireille virheellisen kuvan antavana. Ikään kuin olisi koko valtakunta menossa noiden kirottujen ”kahmijoiden” pussiin. Ehdottomana toivomuksena esitänkin samaa laskentaperustetta kaikkien eri ammatti- ja virkamies- ym. ryhmien palkkatarkistuksien yhteydessä. Tällä tavalla ei lyödä ”saippuaa isännän silmille”. Omasta puolestani olisin halukas tietämään minkälaiset määrät satoja miljoonia vuosittain rullaa eri palkkatarkistuksien yhteydessä, jotta otettakoonpa käytäntöön tämä laskutapa. Kuitenkin luulen , että kieroille tämä ei sovi. Siinä loppuisivat aseet tätä ”paria” luokkaa, viljelijäväestöä vastaan. Tämäpä tällä kertaa ”turvenuijien” puolesta. Me ihmiset tällä Suomessa kuten kaikkialla maailmassa elämme kuin aaltojen ajelemina, erilaisten aatevirtausten vaihtelut määräävät ja säätelevät jokapäiväisen elämämme toimintoja. Kun vallankahvaan muuttuu uusi mies, käy niin, että mikä on tänään oikein, se on huomenna väärin. Eräs kauvan vallankahvassa kiinni ollut mies Jukoslavian Tito vielä tätä kirjoitettaessa tekee elämänsä lopputilitystä. Mitä sanookaan iso kirja: ”Älä luota ruhtinaisiin ja päämiehiin, kun hänen henkensä lähtee hänestä hänen hankeensa raukeavat tyhjiin”. Lopuksi totean, että se kaksituhatta vuotta sitten päälle huudettu kirous ”Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle” on edelleen voimassa koskien Israelia. Isot valtio t on sitä mieltä, että toinen valtio voitais perustaa tälle alueelle. Väljempää tilaa ei nähdä missään. Voi Israel parkaa!

14.3.1980

Tulipahan käytyä Oulaisten kaupungissa, kun houkuttelivat kyytiin. Siellähän oli, en sano että elämäänsä kyllästyneitä, mutta siihen systeemiin kyllästyneitä viljelijöitä, jolla systeemillä viljelijäväestö aijotaan ajaa entistä suurempaan palkkakuoppaan. Viljelijäväestöhän on tunnetusti matalapalkkaisin kansanosa ja kun palkkatarkistus tämän väestöryhmän osalta aijotaan suorittaa prosenteissa eikä markka, pennilinjalla, niin kuoppa sen kuin syvenee. Tässä tietysti on tarkoitus toimia pyhän kirjan mukaan: Jolla vähän on häneltä otettakoon pois sekin vähä ja annettakoon sille, jolla paljon on. Tässä tapauksessa palkanlisää. Oulaisten suurkokouksen puheenvuoron käyttäjät olivat oivaltaneet saman kuin minäkin taannoisessa pakinassa: Nimittäin kuinka väärä kuva sillä annetaan, kun viljelijän palkkatarkistuksen yhteydessä puhutaan aina sadoista miljoonista. Tämä kaikki tehdään ja sen yksinomaisena tarkoituksena on saada aikaan soranainen kapina leivän ja särpimen hankkijoita vastaan. Tasapuolisuuteen päästäkseni yhdistin paperiliiton 130 milj., metalliliiton 350 milj., liiketyöntekijäin 242 milj. saamat korotukset, jotka yhdistettynä edustavat miljardiluokkaa. Sopisi tosiaan ottaa käytäntöön laskentaperiaate kaikkien tulonsaajaryhmien osalta. Ja reilusti kaikissa tiedotusvälineissä tämä julkaista. Tästä luettelosta on vielä pois monta tulonsaajaryhmää, jotka minulta ovat jääneet ison nokan varjoon, joten tuo palkankorotusten miljardisumma vielä kasvaa valtavasti. Kyllä Oulaisten kokouksessa sai sellaisen käsityksen, että lakipiste viljelijää syrjivässä palkkapolitiikassa on saavutettu. Enempää ei enää suvaita. Eihän sovi, että sortille että tästä kylmän ja karun maan viljelijästä tehdään maaorja. Ei voida myöskään ajatella, että vain muutamaa prosenttia koko kansatulosta nauttiva väestöryhmä kaataisi koko kansantalouden, vaikka sille syrjimättä hyväksyttäisiin samat palkka- ym. edut kuin muillekin oman ammattinsa taitajille. Ainoastaan se voi kaataa koko kansantalouden, vieläpä koko kansan, ellei tämä muutama prosentti talonjussin kansantuloerästä ilmesty ruokapöytäämme erilaisten ruokatavaroiden muodossa. Näiden elämälle välttämättömien tarvikkeiden loppuessa kyllä hymyt hyytyy. Tämä on totinen tosi. Näin sanoo: Vähäkatekismus.

17.3.1980

Tässä keväthankien valaistessa maailmaa niin ylitsevuotavan kirkkaasti, että silmien aukipitäminenkin on jotakuinkin turhaa koreutta. Melkein ummessasilmin kuljen minäkin ikävuosien jo ennestään pienentäneillä näköreijillä. Muistuu mieleen se aika jolloin silmäni olivat sepposen selällään auki. Tämä muistelus alkoi syystä, kun Tannerin Väinön haamu alkoi kummittelemaan, jopa ulkopolitiikka ehkä tämän ”kummittelun” johdosta vaatii erikoishoitoa. Olen vahvasti sitä ”mielipuolta”, että Tannerin Väiskin vaikutukset tämän maan asioihin loppuivat siihen, kun hän lakkasi hengittämästä. Taitaapa olla kiveäkin haudalla sen verran, että ei sieltä hevin nousta pahoja tekemään. Jos jotkut haluavat häntä ja hänen muistoaan juhlia, niin se ilo heille suotakoon. Ei se muuta suomalaisten ulkopoliittista linjaa. Vanha kirja jo sanoo: ”Tee kaikki mitä voimallasi tehdyksi saat, sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä”. Kyllä Väiski on nyt kaiken pahan ulkopuolella. Rauha hänen tomulleen. Niin minunkin piti kertoa siitä ajasta, kun silmäni aukesivat suuremmiksi. Oli talvi 1921–22. Olin silloin renkipoikana Kukkolankosken partaalla. Se myllypirtti mikä nykyään tunnetaan matkailijoiden käyntipaikkana siikajuhlien aikaan heinäkuussa Jaakonpäivänä, se oli asuinpaikkani. Isäntä oli toisella hevosella pöllinajossa Tervolassa, minä toisella hevosella hoitelin talon heinän, lannan sekä polttopuun ajot. Välillä jauhatin myllyssä eläimille jauhoja. Tämä mylly oli vesiratasmylly kahdella kiviparilla kosken partaalla. Talon vanha isäntä, sen ajan edistyneimpiä miehiä, häntä käytettiin mm. kauppakirjojen tekijänä, alkoi sinä talvena sairastella, houraili öisin, joten minunkaan nuoren pojan nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään. Tässä kävi kuitenkin niin, että eräänä yönä tämä houriminen loppui ja aamulla hän oli niin oudon hiljainen, että katsoimme parhaaksi hänen ikäneitotyttöjensä kanssa kantaa hänet ruumislaudalla koskiaittaan odottelemaan arkun tekijää. Tässä samassa koskiaitassa oli myös silppukone, jolla leikattiin apesilput hevosille. Tämä vanhan isännän ruumislauta nurin käännettyjen tynnyrien päällä ei mitenkään häirinnyt minun silpun hakureissujani toisinaan iltapimeällä tai aamuhämärissä. Isäntä oli eläissäänkin tunnettu rauhalliseksi ja tuo rauhallisuus tuli hyvin korostuneesti esiin kun hän oli hengityksensä lopettanut. Hautajaisten ajaksi tuli myös nuorempi isäntä savotasta. Väkeä oli paljon ja hautajaissaaton lähdettyä jäin yksin taloon. Hyvin paljon tehtävästään myöhästyneenä ajoi pihaan eräs Torniolainen herra, hänen oli nimittäin määrä ehtiä seppeleen laskuun tämän edesmenneen isännän haudalle. Hänellä oli hyvin kehno hevonen ja hän oli piiskannut tuon 17 kilometrin matkan hevosta itsensä uuvuksiin ja komensi minut reen keulapukille piiska kourassa. Oli kova pakkanen ja renkipojan hyntteissä olisin varmasti paleltunut tuolla 10 kilometrin matkalla ellen olisi ”työstä” saanut lämmintä. Viimeisenä hän lasi seppeleensä ja tilanne oli ”pelastettu”. Takaisin tullessa ei ollutkaan enää sellaista kiirettä. Pääsin tämän herran kanssa reen perälle saman peiton alle ja hän sujautti minulle 5-markkasen kirkolle menon aikana suorittamastani ”työstä”. Sellainen piiskaus katsottaisiin nykyään eläinrääkkäykseksi, mutta rengin täytyi tehdä mitä määrättiin.

Tuohon tapaukseen sopinee se vanhan kirjan sanonta: ”Vanhurskas armahtaa juhtansa, mutta jumalattoman sydän on armoton”. Tuon asian tiimoilta ja kotipuolessani vallitsevan käytännön mukaan, kun joku kuoli, tämä laudalle asettaminen ja tavallisesti siihen vienti oli hyvin tavallista. Poikasena ollessakaan näitä ei pelätty. Enkä myöskään ole kuullut tapausta, jossa joku vainaja olisi jonkun kimppuun käynyt. Joten pelko pois naapurissakin. Kyllä täällä pidetään huoli, että Tannerin Väiski ei lähde ”liikehtimään”. Takaan ja alleviivaan.

26.3.1980

Synnyinseudullani oli tapana sanoa: Ei toista ihmistä tunne muuta kuin hampaisiin asti. Nykypäivän poliittinen elämä tekee kyllä politiikan tekijöistä usein huonosti tunnistettavia. Esimerkiksi kaikki se hyvä mitä oli Mauno Koivistosta ajatellut karisi kuin tuhka tuuleen kun seurasin eräänä iltana televisiosta hänen laukaisujaan, olihan kysymyksessä maataloustuloratkaisu. Näyttää olevan näin, että näille toissilmäisille tämän asian tiimoilta on avautunut heidän mielestään oiva tilaisuus harjoittaa puoluepropakandaa. Hehän esiintyvät pienviljelijän ystävinä suurviljelijää vastaan. Tämä on vaalikalastusta seuraavia vaaleja ajatellen. Menkääpäs pienviljelijät tähän onkeen.

Onkijoina siellä esiintyivät myös Aalto ja Sorsa. On tarkoituksena hävittää viljelijäin yhteistoiminta etujensa puolustamisessa lietsomalla kateutta pienimpien viljelijöiden riveihin. Sanonpa näin: Yksimielisyys on voimaa harvenneellekin viljelijäin ammattikunnalle. Jos tämä yksimielisyys menetetään kuuntelemalla seireenien laulua, huomaa kyllä pienviljelijä pian olevansa suurtilallisen valtion pelloilla töissä. Tämähän on noiden laulajien päämäärä ja tavoite. On sanottu: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Tämä ei meillä pidä enää paikkaansa. Nämä laulajat yrittävät syödä, niin kuin käki elättäjänsä, kuten vanha sanonta kuuluu. He ovat kokonaan jättäneet huomiotta sen, että sosialistisissa maissa erikoisesti tähdennetään vilja- ym. elintarvikkeiden omavaraisuutta. Tähän päämääräänhän siellä ei tosin ole päästy huolimatta viljavammista maista ja paremmista luonnonolosuhteista. Valtion pellolla työskentelevä ei tunne asiaa niin paljon omakseen, että panisi parastaan tuotantoa aikaansaadakseen. Suomalaisella viljelijällä yhteiskunnan asettamien rasitusten kylmää ja karua luontoa vastaan taistellessaan on pakko panna parastaan. Menikin niin hyvin, että oltiin kaikesta viljasta omavaraisia. Kovalla paatoksella puhuttiin viljavuorista, sekin oli pahasta, kun oli kylliksi. Jos näistä omaa leipävarrastaan poikkisahaavista jonkun arvosanan antaisin se sana olisi: Umpikiero! Heidän toimintansa maan taloutta säännellessä on ollut sitä luokkaa, joka on ominaista täyttäymmärrystä vailla oleville. Toinen asia, josta muutama sana: Annan suuren arvon niille miehille, joiden harrastuksen kohteena on hevonen, vaikkapa juoksijasellainen, mutta vielä parempi, jos suomalaisen työhevosen kasvatus pääsisi täysitehoiseen vauhtiin niillä edellytyksillä, mitä siitoskykyistä kantaa enää on jäljellä. On asia näin: Maailman herruudesta taistelevat suurvallat pitävät huolen siitä, että kriisitilanteen aikana öljyä annetaan vain sotakoneitten käyttövoimaksi. Tällä hetkellä uskon yksinomaan vain suuren katastrofin mahdollisuuteen. Lässytykset aseriisunnasta ja liennytyksestä jätän omaan arvoonsa. Koska se on toteutumaton haave. Niin hullua on ihmissuku. Siis hevonen jälleen kunniaan. Yksikin hevonen pitää leivässä montakin perhettä. Sitten se syö sitä mitä vetääkin, siis maan kasvia. Se olisi kriisitilanteessa tämän maan henkivakuutus.

7.5.1980

Minulla on kautta aikojen ollut ehkä hiukan väärä tapa työtä karttavaa ihmistä nimittää laiskaksi. Tätä asiaa olen alkanut tarkistaa mielessäni aivan omakohtaisista syistä. Minäkin, vaikka kakara olenkin, ikäni puolesta sopisin paremmin sinne ”kultaisen ijän” kerhoon kuuluvaksi ja tämä on muidenkin syiden päälle painaessa aiheuttanut sen, että nuo talon asumispuuhat ovat jääneet muistojen joukkoon. Tämä olotila on alkanut miellyttää kovasti ja tätä olotilaa kauneussyistä nimitän mukavuudenrakkaudeksi. Sillä laiska sanalla on kansan korvissa ja ”silmissä” huono kaiku. Silloin ennen ”lihaini päivinä” kun minulla emäntäni kanssa oli ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimus ja tämän sopimuksen tunnollisen täyttämisen eli noudattamisen seurauksena alkoi tulla lapsukaisia ja kun niistä sitten meidän kohdallamme verrattain myöhäisessä vaiheessa valtio alkoi maksaa eräänlaista kuntoisuuspalkkiota eli lapsilisää, kuten nimitys kuului. Tämä nimi oli mielestäni ihmisarvoa alentavaa. Sen vuoksi annoin näistä toimista saaduille rahoille nimeksi: tekijäpalkkiot! Tuo nimitys on kunniallinen sellaisesta huippuisänmaallisesta työstä millä turvataan jatkuvuus tälle katajaiselle kansalle. Jos meillä emäntäni kanssa olisi tämä avunanto sopimus jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, niin eipä olisi minullakaan tuttuja kyläpaikkoja näin ankeiden eläkepäivien ratoksi. Tulipa päivänä muutamana poikia, hae ainakin ”luulevat” äitinsä kertomuksen perusteella olevansa minullekin sukulaisia ja näiden lisäksi vävy ja siitäkös tohina nousi. Metsään vain. Ei puhelemaan Jumalan puille, eikä haastelemaan haavan lehtisille, kuten vanha kronikka kertoo, vaan moottorisahat, kirveet, vesurit ja traktorit mukaan ja saman päivän iltana oli kotimaista lämpöenergiaa, valkokylkistä koivua, vuoden tarve katkottuna ja pilkottuna vuoden tarpeeksi. Ja se on kotona. Herrat Helsingissä ”tutkii” kotimaisen energian käyttömahdollisuuksia. Tiedossani ei ole onko heidät tynnörissä kasvatettu ja runtin reijästä ruokaa annettu., kun tämä vuosituhansien takainen ihmisen käytössä lämmön lähde ei ole heille tutkimatta selvä. Olen kuitenkin varma siitä, että paksuimpaankin kalloon kyllä alkaa mahtua ajatus kotimaiseen polttoaineeseen siirtymiseksi. Öljyä tuottavilla valtioilla on kyllä tehokkaat opetus menetelmät, jos Veikko Vennamo on sanonut kolmessakuukaudessa poistavansa työttömyyden niin tätä asiaa en paljonkaan epäile. Suomen metsissä on loputon määrä työtä ja hoitohakkuilla tuotto sen kuin lisääntyy. Kun tuossa alussa totesin, että olis kyläpaikoista puute ellei avunantosopimus emäntäni kanssa olisi tuottanut tuloksia, niin totean tässä kevätkorvalla käyneeni Lapin maisemissa Kolarissa asti. Kun sielläkin on kansankynttilänä naisenpuoli, jota emäntäni väitti minun tytökseni. Kiitänpä häntä tässä ja hänen perhettään hyvästä vastaanotosta kun tämä Kalajaska on löytänyt tiensä sinnekin asti. On siellä vanhan pohjolan asukkaan kodikasta käydä. Pohjolan miesten jutut on kuulemisen arvoisia ja siellä tulee tuttavaksi heti. Ei siellä esitellä, aletaan vain jutella. Ennen Rovaniemellä ollessani muistuu mieleen muurari, hän oli sillä kertaa uuteen asuntooni muuraamassa tulisijoja. Hänelle piti olla ”savuviinat” muuten uunista tuli huonovetoinen. Kun tämän tiesin sanoin hänelle etukäteen, että kyllä lääkkeet tulee. Kun sitten työ oli valmis ja oli savuviinojen aika, niin siinä jutellessani kun tiesin hänet hiukan ilkikuriseksi kysyin häneltä: ”Oletkos pannut sen suurempia puuesineitä muurauksiin kuin hirren pätkiä ja naulalaatikoita?”, hän vastasi: ”Voi, voi Kemijärvellä muurasin kansakoulua ja panin siellä tyhjän sementtitynnyrin.” Tämähän oli tietysti huuli, mutta kuitenkin hyvä osoitus eräiden ihmisten sanavalmiudesta.

22.5.1980

Jos nyt vanhat merkit paikkaansa pitävät, niin maanviljelijöillä on odotettavissa hyvä vuosi. Vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa: Erkki turjus turkki päällä, Urpaanus paita päällä, tämä tarkoitti Urpon päivää. Oli uskomus sellainen, että jos Erkin päivä on lämmin tulee pitkät kylmät ajat jälestä minkä johdosta kylvöjen kasvuun lähtö kärsii. Entisajan ihmisillä oli vuosien ja sukupolvien saatossa kokemuksien kautta muotoutunut monia hyviä sanontoja, joiden arvo ei tunnu vanhenevan. Vielä nykyajan viljelijöilläkin nämä uskomukset ovat vahvasti voimassa. On aikaa yli kolmekymmentä vuotta, kevät oli jotakuinkin aikainen. Olin jo vehnän kylvänyt ja parhaillaan kauramaita muokkaamassa, kun tuli ankara lumisade, tein töitä silloin vielä hevospelillä. Pois oli lähdettävä, kun pelto, vaikka olikin kuiva alkaessa, tuota pikaa meni kuravelliksi. Lähinaapurin pihalle tuulen ajamana muodostui melkoinen kinos. Meillä oli silloin emäntäni kanssa sopiva aika parempaa kylvösäätä odotellessa pistäytyä pohjolassa vanhan tuttavan uutisasukkaana elävän luona. Hän asui järven takana ja tuli veneellä vastaan, olin nimittäin etukäteen hänelle ilmoittanut tulostani. Kova myrsky oli sielläkin. Erään saaren ranta-aallokossa vene keikahti emännän mielestä pelottavasti, joten häneltä pääsi paha hihkaisu. Minä tyynnyttelin häntä ja ison kirjan sanoja lainaten sanoin: Älä pelkää, olenhan minä sinun kanssasi. Oli muuten helluntaipyhien aika silloinkin. Kesähän siitä tuli sitten ja kylvötyöt jatkuivat normaaliin tapaan. Näin toteutuu vuodesta toiseen tuon mainitsemani kirjan lausunto: Ei lakkaa kyntäminen eikä kylväminen, ei kesä eikä talvi, ei vilu eikä helle, niin kauvan kun ihmisiä on maan päällä. Syntymäkylälläni poikasena ollessani eleli vanha mies, joka oli 1866-1867 nälkävuosina syönyt olkileipää. Niin kuin nytkin on paljon tyytymättömiä ihmisiä, niitä oli myöskin minun lapsuus aikanani toiset syystä, toiset syyttä.

Kun tämä olkileivän mies kuuli näitä valituksia, hän tuumasi: ”Huh, huh pojat, kyllä nyt on kullanen aika, kullanen aika.” Hän muisti nämä olkileivän päivät. Hän oli sen ajan torppari. Oli pari – kolme lehmää ja hevonen, ollut paljon lapsia, joista yksi oli enää kotona. Tämä kotona oleva oli ehkä hiukan yksinkertaisuutensa vuoksi jäänyt naimattomaksi ”pesämunaksi”. Hänen isällään oli tapana sanoa: Paljon olen lapsia tehnyt, mutta yhdestä tuli mätä muna. Toinen sanonta hänellä lapsista oli: Semmie sanon teille pojat, että lapset ei köyhytä, mutta unta ne vähentää. Hänellä oli tapana tehdä vähäiset kylvönsä ennen muita hyvin aikaiseen. Kun joku sanoi hänelle että paleltuuhan ne siemenet siellä, kun on vain vähän kuraa roudan päällä, hän sanoi: Huh, huh, pojat, harvoin se on lapsi emänsä vatsaan paleltunut. Kun hän varastetuista puista rakensi navetan, heinäsuojan siihen yhteyteen ja talkoilla naulattu pärekatto oli valmis hän hyppäsi räystäältä alas ja sanoa tokaisi: Huh, huh pojat, siinon navetta, joka ei maksa monta tolppoa. Nämä tolpat eli kaksikymmentäviisi äyriset oli menneet pärenaulojen ostoon Ruotsista. Tästä miehestä olisi paljonkin kertomista, mutta toiste lisää.

3.6.1980

Saapunut on jälleen päivä jolloin valkolakkeja annetaan ennätysmäärä maamme nuorisolle. Se on luku-uurastuksensa täyttäneiden toiveiden eräänlainen täyttymys. Vai onko se? Kolmekymmentä luvulla valmistui eräiden mielestä liikaa ylioppilaita. Silloin puhuttiin sivistyneestä köyhälistöstä. Silloisten valmistuneiden lukumääristä en muista että vois verrata nykyisiin. Jos noin karkeasti kymmenkertaistaisi, niin ehkä vois päästä lähelle oikeita määriä. Kyllä sivistyneen köyhälistön määrä entisten lisäksi on mahtava. Siinä on Svea mamman valtakuntaan sivistyneitä tiskaajia, sairaala-apulaisia, teollisuus- ym. työläisiä. En luettele näitä työaloja sen vuoksi että halveksin mitään työtä. Sanon tämän sen takia, että kun näistä huomattava osa jatkaa edelleen opiskeluaan on paras asettaa toiveensa järjen rajoihin ja valmistautua ”otsa hiessä” leipää syömään. Mikään terveesti hoidettu yhteiskunta ei tällaisille määrille sivistyneistöä voi tarjota koulutustaan vastaavaa työtä tai tointa. Kassalinjallekin tulee tungosta. Maksukyky loppuu. Kirjaviisaus nykyisessä yhteiskunnassa teknisesti jättiläisaskelin edistyvässä maailmassa on tarpeellisessa määrin välttämätöntä. Mutta massakoulutus on yhteiskuntaa kuluttavaa. Lisäksi jos jollakin on taipumusta ”mukavuudenrakkauteen”, niin tämä ominaisuus koulunpenkissä vielä vahvistuu. Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut erään perustotuuden ja kun sanotaan, että kertaus on oppimisen äiti, niin tulkoon se tässä vielä toistettua: Työmiehen ja maanviljelijän känsäinen koura on se voima joka saa maaperän rikkaudet käyttökelpoiseen muotoon suussa sulavaksi ja päälle pantavaksi. Kun Sundqvist eräässä televisiohaastattelussa sanoi, että maatalouselinkeino on keskustapuolueelle poliittinen elinkeinokysymys, niin toistanpa tässä, se on tällekin demarien johtomiehelle todellinen elinkeinokysymys. Se on elinkysymys koko ihmisten suvulle. En pitäisi yhtään mielettömänä ajatusta, että ne valkolakkiset joko viljelijäväestöön kuuluvat tai muut joilla tai joille mahdollisuus avautuu siirtyvät nuorentavana voimana maalle päästämään yli-ikäisiä viljelijöitä ikeestään. Ei työ miestä pahenna, ellei mies työtä, vain tahallaan huonosti tehty työ on häpeäksi.

15.8.1980

Pätevien syiden päällepainaessa on tämä palstani huolimatta oikeasta intiaanikesästä ollut ”jäissä” kuukausitolkulla. Jos joku nyt kysyisi mitä nämä pätevät syyt ovat, niin tunnenpa olevani selityksen velkaa: On asia näet niin, että tämä kapitalistinen yhteiskunta on järjestänyt elämäni sellaiseksi, että saan jatkuvasti elää sillä ”päivänpuolella.” Kun talviloma loppuu, in kesäloma alkaa ja eihän lomailijan sovi kiireellä ja hosumisella pilata kesäänsä pilata. Sen vuoksi, että meilläkin tässä maassa esiintyy paljon tyytymättömyyttä tähän järjestelmään, olen ajukopassani miettinyt keinoja tyytymättömyyden aiheiden poistamiseksi. ”Pollani” on säteillyt niin, että ennen kuin tämä järjestelmä voi kerskua paremmuudellaan sosialistiseen järjestelmään nähden, täytyy päästä siihen, että heti kun ihmiseltä lapsilisät loppuu hänet siirretään vanhuuseläkkeelle. Eihän ole mitään laitaa siinä, että työhön tottumaton nuori heti lapsilisien loputtua ajetaan työhön, tahi hakemaan työtä, jota useinkaan ei löydy. Omassa lapsuudessani lähes 60 vuotta takaperin annettiin paljon parempi koulutus työelämään siirtymiseksi. Kun minäkin 13-vuotiaana menin rengiksi taloon, olin valmiiksi valmennettu lapsesta asti koulutettu työntekoon. Ei ollut mitään stressiä eikä vaikeuksia. Peli oli selvä. Jos ei työtä tee, ei syömänkään pidä. Tiesi varmasti, että itsensä puoleen piti kääntyä, jos toivoo elämäänsä jatkuvuutta tai parannusta. Tähän asti eletty elämä on antanut oikeutta tällaiselle ajattelutavalle. Sillä jos ei sanoma olis mennyt perille, ei näitäkään rivejä syntyisi. Olisin silloisen olon mukaan pois elävien kirjoista. Näin ensimmäisen maailmansodan jälkeen nälkäänkuolleen pariskunnan. He olivat viimeiset ruokatavaransa antaneet lapsilleen. Lapset jäivät eloon tämän uhrautumisen ja kyläläisten avun turvin. Kun keväällä ennustin Erkin päivän kylmien jälkeen hyvää kesää viljelijöille, on tuo ennustus tähän asti pitänyt paikkansa. Heinä saatiin latoon kuivina. Paalauskoneet pääsivät oikeuksiinsa. Jos vielä viljankorjuu käy yhtä häiriöttömästi, on kesästä muodostunut toiveitten mukainen. 1930 kesä oli vähintään yhtä kuuma ja kuiva. Olin silloin Rovaniemellä. Kuuteen viikkoon ei satanut. Hevosmiehillä oli silloin kärryissä puupyörät, joiden selkäraudat ravistuivat niin, että ajettaissa usein irtosi kokonaan. Kun minäkin olin ”raudan rääkkääjä”, kohteliaat sanoivat sepäksi, niin kärrytyötä riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun ulkoisen kuumuuden lisäksi kivihiiliahjo, jopa kaksi, roihusi nokan alla, uskoin saaneeni sellaisen koulutuksen, että kelpaan tulen pitäjäksi itse Belselbubille. Ikäni kai on aiheuttanut sen, että sellainen kuumuus ei tunnu enää sopivalta joten ”vanhan kehnon” työmaahan en pane papereita vetämään. Lopuksi toivon hyvää kesän jatkoa kaikille ”jyvän piilottajille” ja mikseipä muillekin.

18.10.1980

Sen verran on nuo eletyt vuodet iskeneet koloja olemukseeni, että vähiäkin askareita toimittaessani luulen olevani kiireissäni.

Kuitenkin jäi sen sysimiilun polttamisen yhteydessä ikään kuin ”hampaan koloon” tämän lehden Paavalia vastaan, kun hän halusi itse tulla tätä toimitusta seuraamaan. Paavalilla kuitenkin tapansa mukaan oli ”koiran pää povessa ja ketun häntä kainalossa”, kun hän laittoi kauniin tyttölapsen minulle avuksi miilun sytytykseen. Hän tietysti ajatteli, että kun tällainen ilmestys tulee vanhan kakaran avuksi, niin menen niin paljon sekaisin, että puut palavat ”poroksi. Kun siinä yhdessä Liisan kanssa sytyttelimme tulta miilun päällä, jonka jälkeen lapioimme palavan nuotion miilun sisään, jaksoimme hyvin pysyä asialinjalla kuten eräällä politiikan kärkimiehellä on tapana sanoa. Liisalle tämä asialinjalla pysyminen oli varmaan luonnollista ja helppoa. Vain ikääni muistelemalla se muodostui minullekin helpoksi. Kokemani perusteella voin Liisaa suositella avuksi toisillekin hiilen polttajille.

Lopputulos oli hyvä. Hiiltä tuli loppuijäkseni. Olen nimittäin tullut mielestäni sen verran lapseksi toisen kerran, että askartelen kaikenlaista ja varoitan kaikkia, jotta älkää hyvät ihmiset rynnätkö tänne päin siinä toivossa, että täältä tapaatte sepän. Olen vain entinen sellainen, eli oikeammin ”raudan rääkkääjä”. Kun tässä jälleen sellainen luuloteltu kiire painaa päälle jätän tärkeimmät asiat toiseen kertaan. Kuitenkin siitä lapsellisuudesta puheenollen maailman mahtajia näyttää tämä tauti vaivaavan koko elämän ajan.

Nimittäin yksikään talonpoikaisella järjellä varustettu ihminen ei usko mihinkään liennytykseen, eikä aseriisuntaan. Kuitenkaan näiden papparaisten kuvat eivät väsy tästä lässytyksestä. Ihminen näyttää olevan sellainen eläin, että se haluaa pettää ja tulla petetyksi. Jopa itsepetoksen avulla.

Aseriisunta on mahdollista vain, kun löytyy kyllin paljon kieltäytyviä. Näin sanon ja pitää paikkansa.

4.11.1980

Totean vain, että syksy on tullut, sataa ja myrskyää. On kulunut jo 41 vuotta siitä kun tähän ajankohtaan oli meillä silloin vielä verrattain nuorilla miehillä kutsut savottaan, kun naapuri oli haastanut meidät pieneen ystävyysotteluun hieman hirtehishuumorin säestämänä. Olihan Suomi varustautunut sotaa varten joten ojennuksen tarpeessa olimme. Kuvaavaa oli se, että minullakin oli kahdet saappaat, toiset jalassa, toiset repun ”katolla”. Suomen hyvin varustettu armeija hyvin auliisti jakeli vyön ja kokardin, sekä vanhan venäläisen kolmen linjan kiväärin ja niin miehen sotisopa oli valmis. Olisi luullut naapurin pötkivän pakoon tai sitten kuolevan nauruun tuollaista itseluottamusta omaavan ”kuvatuslauman” edessä, mutta ei heitä kyllä päällekarkaamisinto loppunut. Se karkuun lähtö tuli jossain määrin meidän osaksi. Siviiliväestö Sallan suunnalta missä kakara oli pelkäämässä oli pötkinyt pakoon eli evakkoon. Kiire oli ollut joten muun tavaran ohella myös kotieläimiä oli jäänyt metsään ja teiden varsille harhailemaan. Eräässä kartanossa pojat yrittivät tällaista harhaillutta sonnia saada hengiltä että saisivat muonatäydennystä kuormiin. Sonni kuitenkin, kuten urokselle sopii, kamppaili urhoollisesti henkensä puolesta. Kirves jonka kantapuolella he naputtelivat sonnia otsaan oli huonossa varressa, minä menin teräväreunaisen melko raskaan pajavasaran kanssa siihen. Pojat sanoivat ei se sillä kuole, kun ei kirveelläkään. Minulla oli silloin terve oikea käsi ja niin siinä sonnin otsaan tuli vasaran pään kokoinen reikä. Sonni tietysti ”nöyrtyi” ja pojat pääsi jatko-operaatioon, siis ratkomaan sonnin lihoiksi. Erään tien risteyksessä oli pistetty lehmä, jotta meidän luutnantti ei antanut nylkeä eikä pudottaa sisälmyksiä pois, kun naapuri oli kannoilla. Siinä sitten lehmä nostettiin rekeen. Pakkanen oli jo ennestään kohmettunut lehmää, joka jäätyi kivikovaksi. Seuraavassa pysähdyspaikassa kokki keitti saunan padassa kaurapuuroa ja sauna lämmitettiin kiukaan kauttakin ja sitten se luutnantin käskystä se jäätynyt lehmä nostettiin saunan lauteille sulamaan tarkoituksena, että viimeinkin saataisiin teurastustyö suoritettua loppuun. Pojat oli sillä välin syöneet lihakäristyksiä joten kaurapuuro säästyi sinne saunan pataan. Kokki meni kysymään luutnantilta että mitä sille puurolle tehdään kun ei pojat sitä jaksaneet syödä, kun lihakäristys oli täyttänyt mahat. Luutnantti sanoi, että pankaa vaikka laatikkoon eli säkkiin, kun on sota-aika ei passaa ruokaa panna hukkaan. Kokki meni komppanian päälliköltä kysymään. Pitääkö se tuo kaurapuuro panna säkkiin, kun tuo Harkki niin määrää. Tähän komppanian päällikkö luutnantti hänkin: Mitä puuroa säkkiin, perkele hulluksiko on tullut, ei nyt siinä pisteessä vielä olla. Antaa jäädä sinne.

Meidän vastapelurimmekin piti kiirettä, joten pensapullot kiireesti saunan nurkan niin kuin muidenkin nurkkien alle ja sinne jäi kaurapuuro pataan ja lehmä saunan lauteille. Kun luutnantti seuraavassa pysähdyspaikassa moitti poikia, nämä kun olivat ottaneet talon kaikki tulisijat käyttöönsä, kuka käristi padassa, kuka pannussa, toiset ”römpsän” kannessa. Hän sanoi: ”Tuo nyt on perhanan moista lihan tuhlausta, tekisitte yhteisiä käristyksiä isommalla astialla”. Eräällä pojalla oli juuri römpsän kansi kädessään, siinä muutama lihanpalanen, hän kallisteli sitä luutnantin nenän alla: ”Tämäkö tuhlausta näin pienellä astialla, onhan niitä palvattu kokonaisia lehmiä nahkoineen”. Toiset räjähtivät nauramaan ja luutnantti häipyi ovesta ulos. Olihan se lehmän savustaminen hänen syynsä ja ansionsa.

13.11.1980

Kesä on taaksejäänyttä elämää taas jälleen kerran. Talvi painaa päälle. Tällainen on kiertokulku ollut ikimuistoisista ajoista. Tämä todettakoon. Se että tämä tuli ikään kuin ”alkuvirreksi” johtui siitä, kun hyvin pieni ilkitöihin sonnustautunut ryhmä saaristolautturit alkoivat lakkoilla vuoden ankeimpana aikana. Kyllä nämä lakkoilijat joutais viedä ulkosaarelle hyvin vähin eväin miettimään tekonsa kataluutta. Arvellaan että vapaassa maassa on oikeus tällaiseenkin. Siltähän se nykyään näyttää. Kuitenkin tällainen pieni maa ei ole kauvan vapaa, jos tämänkaltaisen kurittomuuden annetaan jatkua. Kun sanotaan maan työvoiman olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa, niin samoin joka niemen notkon saarelman asukkaan kaikilla syrjäisemmilläkin asuvien jokapäiväisen elämän tarpeitten tyydyttäminen kuuluu kaikkien saman maan kansalaisten asiaksi. Tällaisessa tapauksessa olisi pantava puolustusvoimien kalusto, sellainen mikä saaristoliikenteeseen sopii, tyrmäämään pienen avainryhmän mielivalta. Kurittomuus ei kuulu vapauden olemukseen. On enempi kuin ihme elleivät päättäjät tätä tajua.

Vai onko se sentään ihme? Jos yksityinen kansalainen tekee vahinkoa toiselle vaikkapa särkemällä jonkun saaristolaisen veneen täten estäen asianomaisen liikkumisen asioillaan, häneen kyllä yltää lain koura. Nyt näyttää että isompi pahanteko saa hiljaisen siunauksen. On toinen asia, mistä on paljon porua mutta vähän villoja nimittäin ne terveyskeskusmaksut. Kaikki jaarittelu niistä markoista on jatkuvaa vaalikalastusta. Tällä purnauksella on yksinomaisena tarkoituksena voittaa ”sieluja” puolelleen. Silloin kun näille samoille herroille annetaan roimat palkankorotukset, vastaanpurnaajia ei löydy mistään ”kuppikunnasta”. Kyllä siinä on kärpäsestä tehty härkänen kun muutamasta markasta pidetään porua kuukausitolkulla. Minäkin kyllä haluaisin pitää porua nyt kun kävin tutustumassa veronäyttelyyn. Vaikka synnyinseudullani oli tapana sanoa: Silloin on ihmisen paras olla, kun ei mieli särje päätä eikä raha revi kukkaroa. Siis että kumpaisetkin ovat tyhjät. Pään tyhjyys ei tosin ole mikään vakava asia, päinvastoin hyvä, kun on sen verran höperö, että yksistään naurahtelee. Siinä ei sitten ota mitään asiaa oikein raskaasti, mutta se kukkaron tyhjyys ei nykyään naurata. Kakaraltakin verottaja vei koko vuoden eläkerahat. Annankin tässä sellaisen neuvon ikääntyville ja vielä muillekin viljelijöille, jos teillä on joku vanha konerahkine myytävänä, niin ajakaa se verottajan pihaan, sillä sinne se kuuluu. Se on yhteiskunnan kone. Tässä täytyneekin ottaa sama ruokajärjestys kun siellä pohjoisessa eräällä huutolaisella. Hän kuvaili talon ruokajärjestystä näin: Aamulla ei annettu mitään päivällä ei sitäkään ja illalliseksi lämmitettiin niiden loppuja. Tämähän kyllä käy – dietistä.

16.12.1980

Kuten eräs hupaisa pienten kirjojen kirjoittaja, sanon minäkin jotta: Tulipa häntä käytyä nuorten tuottajain pikkujoulussa jotakuinkin kutsuttuna vieraana. Esitin siellä niin vanhanaikaiselta kalskahtavaa ajatusta kuin että hevoskasvatus jälleen käyntiin sillä materiaalilla mitä maassa on enää jäljellä. Valtiovalta ei näytä tajuavan maailman tilannetta, joka lievimmin sanottuna on uhkaava. Aseita kuljetetaan valmiusasemiin ja kun ”savotta” alkaa, niin öljyn saanti on poikki. Tilanteen kärjistyessä eri maissa olevien öljyvarastojen käyttötarkoitus yksinomaan on saada ihmisiä hengiltä eikä suinkaan ihmisten elättäminen. Olen elänyt kahden maailmanpalon ajan ja olen nähnyt, että pakon edessä ihmisten vaatimukset elämisen laadun suhteen tasoittuvat. Jos joku nyt ehkä hymähtää ja meinaa että kakara on ”vanhoissa varsissa” kun meinaa hevosvoimaan palauttaa, niin kysyn millä pelillä esim. talvella liikutaan kun hanget peittää tienoot. Millä hankitaan lämmitykseen tarvittavat puut metsästä. Öljyillä lämmittäminen armotta loppuu. Se kerskakulutus mihin kaikki maailman hyvinvointivaltiot ovat tottuneet tulee saamaan armottoman lopun. Se aikoinaan viisautena lausuttu ajatus. Jos haluat rauhaa niin valmistaudu sotaan, ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Jos me valmistaudumme ”sotaan” turvaamalla elintarvikehuoltomme, sitä ei suinkaan voida katsoa ketään toista kansaa vastaan suunnatuksi toimenpiteeksi. Ei ole yksinomaan huonojen sääolosuhteiden syy, että se viljaomavaraisuus mikä meillä takavuosina oli on nyt taaksejäänyttä elämää. Valtiovallan toimenpitein mahdollisuudet kannattavaan viljantuotantoon tuhottiin. Hölistiin viljavuorista. Puolan sosialisoitu talousmuoto antaa hyvän esimerkin siitä mihin allikkoon joudutaan kun maan, luonnon ja säidenkin armoilla elävän viljelijän toimet valtiovallan taholta kahlitaan.

Jos joku ajattelee siellä pääkallon paikalla olevan kaiken järjen pesäpaikan, niin eiköhän se surullisen kuuluisa kuvaputkitehdas ole sen järkimäärän pätevä mittari. Kyllä Sorsan Kalle ynnä hänen kumppaninsa joiden päätöksellä sekin aikaansaannos näki päivänvalon joutaisi vetää lakki silmille, kääntää housun takapuoli eteen, sekä kääntyä nurkkaan häpeämään.

On surkeaa kun käytännön elämää pääsevät politiikan tekijät peukaloiman. Suunsoitto yksinomaisena taitonaan. Talouselämän käytännöllisen ja tietopuolisen koulutuksen saaneille tällaiset säätelyt kuuluisivat.

Lopuksi terveiset sinne lehtitaloon ja hyvät ihmiset antakaa olla laitimmainen kerta kun lakkoilette. Vaikka toisaalta puuroni oli yhtä sakeaa vaikka lehtiä ei tullutkaan.