18.1.1979

Kun joskus on kuullut ja lukenut intialaisten pyhistä lehmistä ja apinoista, niin on ikään kuin onnitellut itseään, että ei kuulu näin alikehittyneeseen heimoon ja kansakuntaan, joka on hännällisistä, karvapeitteisistä elikoista tehnyt itselleen eräänlaisia jumalolentoja, jotka saa täyttää maan ja syödä kaiken sen, mikä olis tarpeen ihmisten syötäväksi. Tällainen itsetyytyväisyyden tunne on hallinnut mielialaani aina näihin päiviin asti. Eli että meillä Suomessa ei olisi pyhää lehmää. Pikkuhiljaa ajan myötä on kuitenkin tuohon uskooni tullut säröjä ja aivan viimeaikaiset ja ehkäpä jo päättäjienkin ennakkosuosion saavuttaneet kaavailut kuuden sadan taiteilijan viran perustamisesta valtion varoin olisi mielestäni pyhä lehmä kaiken muun tuen lisäksi, mitä maalarit, popparit ja patsaiden tekijät ym. hyödyttömän työn tekijät jo saavat. Näistä töistä ei kansan ”puurojauhot” eli hyvinvointi lisäänny.

Olen aina ollut sitä ”mielipuolta”, että jos nämä ns. taiteilijat eivät saa markkinoitua tuotteitaan vapaille markkinoille, niin se taiteenteko on täysin tarpeetonta. Kun kyseisiin virkoihin hyväksyttäisiin tietysti jo maineen saavuttaneita taiteilijoita, olisi vahinko sitä suurempi.

Onhan näet niin, että harjoittelevan taiteilijan teoksista saa jonkinlaisen kuvan, ymmärrettävän sellaisen, mitä hän on halunnut pensselillään eteemme loihtia. Ja maineen saavuttanut taiteilija pistää epämääräisiä, käsittämättömiä maaliläiskiä kankaalle ja yhtä käsittämätön on nimikirjoituksen laatu jossain kuvan alakulmassa. Onkohan nyt niin, että tuo teoksiensa käsittämättömyys on heidät nostanut maineeseen? Koskaan en haluakaan tulla sellaisen taiteen ymmärtäjäksi, vaikka nykyiseen sivistykseen koetetaan mahduttaa tällainenkin avu. Edelleen mielipiteeni on, että valokuvauskoneella värikuvausta käyttäen saadaan aikaan parhaat taulut ja niihin saadaan kokoa suurentamalla mielen mukaan. Kuva- ym. taidetta voi tietysti harrastaa mielensä mukaan kuka tahansa, mutta jos näistä tehdään valtion palkkalistoilla olevia, siinä joudutaan seitsemän sylen vesille, jossa päätä ei näy. Puoluetuki on yksi surullinen esimerkki tarpeettomasta kansan varojen haaskauksesta. Sekin kasvaa kuin suojasäällä pyörivä lumipallo. Myös taiteilijoita varmaan ilmaantuu palkkalistoille ilman määrää, kun saavat vakituisen vakanssin. Yhteiskuntamme pyörii jo nyt liian vähien tuotannolliseen toimintaan osallistuvien varassa ja niistäkin ainakin maaseudulla valtaosa yli-ikäistä. Olen jo aikaisemmin sanonut: Se on kaiken maksaja jonka nyrkit savessa on.

Siis joka tekee hyödyllisen tuottavan työn. Ja joka kansanosa on kuitenkin huonoimmin palkattu ja jonka työtä ei muutenkaan arvosteta. Tämä osa kansasta ei kestä enää lisärasitteita. Sotaveteraaneille taiteilijaeläkkeitä. He ”taiteilivat” puolikymmentä vuotta suuressa savotassa ja elelevät sairauksien runtelemina, useat hatarissa asunnoissaan minieläkkeiden varassa. Heille ei lisä pahaa tekisi. Monelle heistä Salora TV:n lahjoitus olisi paremmin paikallaan, kun maaherralle tai pääministerille.

Näin sanon, enkä kadu sanomaani.

1.2.1979

Ja niinhän siinä kävi taaskin siellä Puijonmäellä, että suomalaiset olivat täysin ylivoimaisia ja omaa luokkaansa Suomen hiihtomestaruuskilpailuissa. Ei siellä ollut muilla nokan koputtamista. Liekö tuo johtunut siitä, että siellä osanottajien joukossa vierasmaalaisia ollut. Eräs asia erikoisesti jäi mieleen. Ensimmäisiltä sijoilta ei asfaltin tallaajien, eli kaupunkilaisten nimiä pahastikaan näkynyt. Taitaa olla tuo kehitysalueitten elintaso just parahultainen, kuten eteläpohjalaisten sanonta kuuluu. Kärkipaikoillahan kehitysalueilta kotoisin olevat nimet koreilivat eniten. Kova elämä kasvattaa ruista ranteeseen, siltä ainakin näyttää. Asiasta toiseen: Kuuntelin iltana muutamana kun hallitusherrat olivat oppositiomiesten tentattavina, työllisyys ym. päivän tärkeät asiat olivat miltei päällimmäisinä. Johtuipa siitä mieleeni, mahtaako työvoimaministeri Arvo Aallon ajukopassa olla tilanahtaus, kuten viime aikoina muillakin työllisyydestä huolehtivilla, kun he eivät muuta työkohdetta milloinkaan tunne järjelliseksi, kuin rakennustyön. Eivätkö he milloinkaan ala käsittää, että hullut rakennusvuodet ovat auttamattomasti takanapäin. Rakennusmiehiä kouliintui silloin normaalia rakennustoimintaa ajatellen ylisuuret määrät. Maaseudulta siirtyi miestä kuin meren mutaa kaupunkeihin ja taajamiin. Naulasivat timpurilaatikon, saha, kirves, vatupassi ym. kamaa kalusteeksi ja niin oli taas ammattimies valmis.

Mielestäni asia on niin, että kun poistetaan se ehto ammattia vastaavasta työstä, eli että muukin työ pitää kelevata, niin tilastot jo tuollakin toimenpiteellä jonkin verran kaunistuvat. Olen jo aikaisemmin pakissut siitä, että maamme metsissä on loputon työmaa. Se työ on jo alkuvaiheessa tuottavampaa, kun on tarpeeton rakentaminen. Loppuisi tarve tuoda risuhaketta ulkomailta. Hoitohakkuilla, risusavotoilla saataisiin sitä paljon puhuttua kotoista energiaa. Muuttamalla lämpökeskuksia maanlaajuisesti kotoista polttoainetta käyttäviksi, olisi sekin työtilaisuuksia antava. Myös kuljetukset antaisivat valtavasti työtä.

Maailmassa on tälläkin haavaa hyvä, tai paremminkin, varoittava esimerkki siitä, mitä on luottaa ulkomaiseen energiaan aivan sokeasti. Iran, maailman rikkaimpiin öljymaihin lukeutuva, on öljypulassa. Luulisi tämän ”kamahuttavan” päättäjiämme, jotta tekisivät jotain. Yllätys kriisin sattuessa on katastrofaalinen. Maaperässämme ei ole öljyä. Milläs silloin liikut? Millä teet peltotyöt, millä pyörii teollisuus, millä voimalat. Sanon näin: Siirtykää kotoisen puun käyttöön. Helsingissä herrat aikoo alkaa tutkimaan kotoisia energialähteitä, joka on turha homma. Vuosisatoja ilman tutkimatta on lykätty ”pökköä” pesään ja lämmintä on tullut. Junat ovat kulkeneet puun voimalla. On puitu viljat höyrykoneen pyörittäessä puimakonetta. En sano tätä silti, että kaikkea tätä pitäisi heti toteuttaa, mutta kotoinen kaikin soveltuvin osin laajaan käyttöön.

Hoitamalla metsävaramme sen kuin lisääntyy. Nyt suorastaan mätänee puuta metsiin, kun ei sille ole käyttöä. Tämän kaiken tarinan teen varmana siitä, että järjellistä toimintaa suomineidon yliskammarista on turha odottaa. Viisas Salomon sanoi, mitä hän näki auringon alla: ”Minä näin, kuinka tyhmät asetettiin arvon korkeuksiin ja viisaat saivat istua alhaalla. Paneepa ajattelemaan: Onkohan tuo meilläkin niin?

10.2.1979

Tällä erää on jälleen suoritettu kakun jakoa työmarkkinaosapuolten välillä ja tarkkaa työtä on tehty, pennit ja pennin osat lienee halaistu. En haluaisi tällä erää olla työnantajan housuissa. Työpalkan laskuun erilaisine pidätyksineen ei kai riitä enää taskulaskimet paremmin kuin muukaan välineistö, mitä konttorissa käytetään. Tietokonekin voi menettää ”järkensä” kuten tapahtui taannoisissa valtiollisissa vaaleissa, missä Poutiaisen ”lanttu leikkasi” paremmin. Liian tarpeettoman tarkkaa työtä ja sanon näin: Tällaisesta yrittäjän ”sisääntunkeutumisesta” on jo kyllin paljon ikäviä esimerkkejä mihin se johtaa.

Pohjolassa Kemiyhtiö ”entinen leivän isä” on jo kontallaan. Samoin on Kainuun puu. Vaikka Kemiyhtiöstä oli jätkillä tapan sanoa, että hyvä puulaaki, mutta läski on liian ohutta, niin tosiasiaksi jää, että pohjan perän elämä, sen maanviljelyt, sekä muut elinkeinot eivät olisi kehittyneet sille tasolle millä se nyt on, ellei siellä olisi 85 vuoden ajan toiminut mainitun suurtyönantajan kaltainen yritys. Minä kun en osaa alkaa vihaamaan ketään yrittäjää, vaikka nyky-yhteiskunta ylimmästä päättäjästä alimpaan asti koettavat parhaan taitonsa mukaan erilaisten rasitteiden muodossa asettaa kapuloita rattaisiin yritysten kannattavuuden tuhoamiseksi. Ja menettelytapa mikä nyt on käynnissä johtaa varmasti toivottuun tulokseen, ”tasa-arvoisuuteen” missä kaikki ovat yhtä köyhiä. Tällä tavalla pysähtyy yhteiskuntakoneisto, tehtaitten kumina ja jyske, se sampo maanlaajuinen mikä meille on vuodesta toiseen ”puurojauhot” turvannut. Kuten Kalevalassa mainittu sampo jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Olen sitä mieltä, että tämän maan raaka-aineet, eikä parhainkaan työpanos anna oikeutta odottaa että kaikilla olisi mahdollisuus kylpeä rahassa, yltäkylläisessä rikkaudessa. Parhaillaankin me voimme yhteisymmärryksessä toimien säilyttää suomalainen sampo, yrittäjät ja yritykset, käyntikunnossa. Näin menetellen parhaiten turvaamme puutteettoman elämän niillekin, joilla näitä yrityksiä ei ole.

Vanha sanonta kuuluu, on parempi lehmä lypsää kuin tappaa. Tämä sanonta ei ole ajankohtaisuuttaan menettänyt tänäkään päivänä. Vapaassa yhteiskunnassa on itse kullakin lupa hankkiutua yrittäjäksi, eikä se vaadi useinkaan suuria pääomia. Idearikkautta kylläkin. Yleensä kaikki suuretkin yritykset on lähteneet tältä pohjalta.

Jonkun on alkuun täytynyt tehdä työtä vaatimattomissakin olosuhteissa, pistää tulokset ”jemmaan” ja siitä se käynnistyy. Olen jo aikaisemmin pakissut, ettei tässä maailmantilanteessa ole järkevää vaatia reaaliansioiden nousua. Päinvastoin pidän ihmeenä jos ansiotaso pystytään nykyisellään säilyttämään. Ellei valtaosa kansasta tyydy olemaan työmarkkinain alimmalla portaalla niin ylempääkään porrasta ei ole.

Kilpailukykyiseen hintaan tehdyllä työllä, ja vain sillä, yritykset pystyvät takaamaan työpaikat. Ellei tätä tajuta, niin lama meidän osaltamme jatkuu. Suorastaan rikolliseen määrään asti paisutettu virkamiesten ylipalkattu lauma on myös rasite kansan pohjakerroksille. Se on mätäpaise, joka ei parane sillä, että tehdään velkaa velan päälle. Jälleen aikomus on kuuden miljardin luokkaa. Paise senkuin suurenee. Tämä ”jallitus”, kuten suupaltti naapurin isäntä asian ilmaisee, on erikoistunut tälle alalle. Olisi jo heillä aika veisata virren jae: ”Mä tuhlailin kun pohjaton mul’ oisi aarre ollut, nyt olen paljas, alaston ja maksupäiv’ on tullut”.

3.3.1979

Suomen kansa elää jälleen vaalitunnelmissa ikään kuin jotakin uutta odotellessa. Tapahtuuko sitten vaalien tulostenkaan perusteella uutta eli muutosta hallituskoostumuksessa se jää nähtäväksi. Kansalaisilla on ”pääkallonpaikalta” kuultujen ”jyrähtelyjen” ansiosta syntynyt sellainen käsitys, että entinen meno jatkuu olkoon vaalien tulos mitä tahansa. Tarkoitus lienee ikuistaa tämä rappiopolitiikka mitä näinä vuosina on harjoiteltu. Jos yksityinen kansalainen elää samanlaista velan alle vaivuttavaa taloutta vaikkapa vuoden verran, niin kyllä takuumiesten saanti on kiven takana. Sorsan hallituksella on koko kansa takuumiehinä tahtoipa tai ei. Tämän hallituksen kaavailut työttömien niinsanotun ”sivistyneen” köyhälistön sijoittaminen julkisen vallan palvelukseen eli virkamies- ja toimistohenkilökuntaa lisäämällä on ajatus, joka kuuluu sairaitten aivojen tuotteisiin.

Meillä on täällä väkeä, joka ainoastaan kuluttaa turhaan hyödyllisen työn aikaansaannoksia. Lisää tämän sortin väkeä ei tarvita. Kaikella työllistämisellä pitäisi olla johtoajatus, että nyt tehty työ on jatkossakin työtilaisuuksia antava. Useasti mainitsemani metsänparannus ja hoitotyöt ovat tätä laatua. Sitä työtä tehdessä olis paikallaan laulu: Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa j.n.e. Jos koulun käynti vie terveen järjen sekä saa halveksimaan sitä työtä mistä elämä ja hyvinvointi lähtee on edessämme synkkä tulevaisuus.

Pitäisi muistaa, että kouluja käymättömien hiellä ja heidän kättensä työllä on tämä hyvinvointiyhteiskunta rakennettu. Se yhteiskunta, mitä sanottiin agraariyhteiskunnaksi on nyt muuttunut koulutusyhteiskunnaksi ja tulokset alkavat näkyä. Työhön tarttuvat kädet ovat se voima mikä säilyttää tämän jo saavutetun hyvinvoinnin. Tekemätöntä työtä on maa täynnä, mutta politiikan tekijät eivät uskalla suosion menettämisen pelosta tätä alaisilleen esittää. Olen sitä mieltä, että tämä maailmanreissu on monille ihmisille, etenkin maaseudun yli-ikäiselle väestölle liian kova, joten ei ole ihme jos kyllästyminen hallitusherrojen ”leikkimiseen” ja älyttömään näpertelyyn on saavuttanut lakipisteensä. Maaseudun eläjät eivät enää silittele ”myötäkarvaan” omia edustajiakaan. Suurempia huolia kuin kotimaan tapahtumat alkaa aiheuttaa tapahtumat kaukoidässä. Jos ”titaanien” kamppailu alkaa se kyllä koskettaa kaikkia, jo ennen varsinaista alkuakin se on jo koskettanut. Öljynhinnan nousu, joka on vasta alullaan, on sellainen peukaloruuvi, joka saa lännen teollisuusmaat, myöskin meidät, haukkomaan henkeään. Kun sen saanti voidaan meiltä ehkäistä kokonaan ja meillä ei ole mahdollisuuksia sotilaallisin keinoin yrittääkään päästä öljylähteille, kuten lännen suurvalta on jo aikonut käyttää tätäkin keinoa, jos muut keinot eivät auta.

Iranin tapahtumat oli alkusysäys, jonka seuraamukset saattavat olla arvaamattomat. Näiden tapahtumien tiimoilta muistuu mieleen akateemikko V.A. Koskenniemen toteamus: Missä valta ja tyhmyys viettävät häitä, siellä vaaditaan profeettain päitä. Iranissa islamin uskoisten profeetta teloitutti valtaan pääsynsä kunniaksi eräitä kenraaleja. Kaiketi hänen Jumalansa tahtoi niin. Joutuu kysymään: Kuinka paljon onkaan verta vuotanut eri uskontojen ja aatteiden pakkosyötön takia? Ihmiset eivät tule ajatelleeksi, että maailman ”katto” on korkealla. Sen alla on vuosituhansien saatossa syntynyt ja sammunut monenlaisia aatteita ja uskontoja. Sama tulee jatkumaan. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että pitäisi pystyä tulemaan toimeen monella eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Täysin ajattelemattomienkin kanssa myös. Heitäkin uskon olevan aika paljon. Aatevirtaukset oikealta ja vasemmalta ovat ajoittain syyllistyneet ihmisten pakkokäännyttämiseen. Se on vapauden riistoa ja vasta kun erilaiset ajatukset, kiinalaisittain sanoen erilaiset kukat, saavat kukkia, voidaan puhua pysyvästä rauhasta.

17.3.1979

Kyllä nyt on ihmisen turhaa pimeydessä vaeltaa, kun tuota valistusta tulee painetun ja puhutun sanan muodossa kaikista tiedotusvälineillä. On oikein sydäntä lämmittävää se huolenpito, millä politiikan ”parrasvaloihin” pyrkivät miehet ja naiset aikovat meitä ilahduttaa saatuaan valtakirjan Arkadianmäen kivilinnaan. Omasta puolestani surkuttelen sitä poliittista valveutumattomuutta, mikä on hallinnut mielialaani, kun en vieläkään tiedä minkä ”lipun alla” purjehtisin äänestyspaikalle. Naapurit ovat minua valistaneet, että anna äänesi parhaalle valehtelijalle, sillä kaikkinaiset lahjat on heidän mielestään palkinnon arvoisia. Asiaa harkittuani olen tullut siihen tulokseen, että ääneni saa se ehdokas, joka eniten näillä vaalikalastusreissuilla on luvannut toimia sotaveteraanien hyväksi. Nämä puheet aina vaalien edellä ovat olleet täyttä ”puppua” joilla veteraaneja on höynätty vaaliuurnille. Jos nämä puheet olisi muistettu edes siinä muodossa, tai vastedes muistettaisiin, että tuo oman käden oikeudella otettu puoluetuki käännettäisiin sotaveteraanien hyväksi, niin tulisi siinä kansan valittujen ”pärstä” jälleen puhtaammaksi.

Tuota toimenpidettä, jotta tuosta ryöstösaaliiseen verrattavasta luovuttaisiin lienee turha odottaa. Paatunut on heidän sydämensä. Paatuneisuutta vastaan taistellaan myös Espoon Dipolissa. On meneillään konferenssi, jossa selvitellään mistä johtuu, että kaksi veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden aatteen läpitunkemaa kansaa teurastavat toisiaan. Kiina kun katsoi aiheekseen antaa opetuksen pienemmälle hengenheimolaiselleen. Yhteinen aate ei näkynyt olevan esteenä, vaan miekkaan tartuttiin. Siihenkö sitten hukutaan jää nähtäväksi. Kyllä täytyy olla hyvillä puhujanlahjoilla varustettu se henkilö, joka näiden ”kolhujen” jälkeen pystyy saamaan uskottavaksi sen, että kyseinen aate on rauhan ja turvallisuuden tae. Mutta näinhän on käynyt niin monille ihmisten yrityksille. Niistä muodostuu eräänlaisia Baabelin torneja. Tulee ”kielten sekoitus” kuten vanhassa Babyloniassa ja ”torni” hajoaa. Näin kävi aateveljien rakennelmalle. Minullakin on kyllä mielessäni eräänlainen tornin rakennus. Luin sanomalehdestä Kekkoskuumeesta mikä on vallannut Kainuun. Erikoisesti se kekkosen omaisuudeksi luultu maitotonkka kiinnosti. Olisi erinomainen asia kun saataisiin maanlaajuinen keräys, siis kaikki vanhat maitotonkat sinne Kajaaniin. Niistä rakennettaisiin eräänlainen Baabelin torni, jonka huipulta koreilisi pressan pönttö. Ruiskumaalauksella ruostesuojattaisiin. Tällä tavalla saataisiin rakennelmalle ikää. Omasta puolestani luovuttaisin puolikymmentä käytöstä poistettua pönttöä. Sanonpa: Kyllä Kajaani saisi matkailijoita, mikäli tämä ideani toteutetaan. Se olisi Sibeliusmonumenttia muistuttava. Urkupillit vain vähän jyhkeämmät. Jokatapauksessa vetävämpi kuin Saivaaraan suunniteltu kivinen polku. Sulkeudun tällä esitykselläni erityisesti Kajaanilaisten suosioon.

20.4.1979

Synnyinseudullani sanottiin, että toista ihmistä, sen sisikuntaa ei tunne muuta kun hampaisiin asti. Monta kertaa käy niin, että se arvostus, jonka on mielessään antanut jollekin henkilölle, häipyy kuin tuhka tuuleen ajan myötä, kun toinen paljastaa sisintään. Näin tapahtui kakaran sisikunnassa kuunnellessani viime lauvantaista kuuman linjan keskustelua. Erikoisesti jäi mieleen Virolaisen Jussin puhe kokoomuksen kovasta linjasta. Ihmettelen suuresti mikä siinä kokoomuksen linjassa on kovaa? Keskustapuolueessa luulisi löytyvän kiitollisuuden aihetta niistä ”palveluksista”, joita tämän maltilliseksi oikeistoksi nimitetyn puolueen taholta on saatu tarvittaessa. Ehkäpä on toive saada vastaisuudessakin. Niin paljon yhtenäiseksi katson näiden kahden puolueen ideologian. Joutuu monesti kysymään: Kenen kahlitsemana Johanneksen kieli laulaa? Ja jos sillä ei ole kahleita, pyrkiiköhän keisariksi? Nyt alkaa tuntua siltä, että tälle vakanssille pyrkijöitä maassamme on useampia. Ihmiset eri aatesuunnissa halutaan erottaa vuohiin ja lampaisiin. Kelvollisiin ja kelpaamattomiin. Kansanvalta ja vaalien tulos ei pelaa jos tämä jatkuu. Peli pitää olla selvä ja rehti. Näitä sanoja käytti eräs ameriikan kävijä, kun joutui korttipelissä väärinpelaajien sakkiin. Samantien hän löi puukon polveensa pystyyn ja jätti siihen. Kaverit jätti kaikki rahat pöytään ja ottivat hatkat. Olihan tuo hurja näyte sisukkaalle suomalaisellekin. Yhtä asiaa he vain eivät tienneet. Kaverilla oli puujalka. No niin, minulla kun ei ole puujalkaa, niin en aijo polveani tärvellä. Lisäksi ammattini vuoksikin lasken Virolaisen Jussin kuuluvan hengenheimolaisiini, mutta tuo eräänlainen ”sukulaisuussuhde” edellyttäisi rehellisyyteen tappionkin edessä. Siis tunnustaa reilusti: Näin on käynyt. Lisäksi Arkadianmäki ei saisi olla pelikenttä sille, kuka voisi hankalampi olla. Ellei kokoomusta, samoinkuin muitakin porvarillisiin lukeutuvia hyväksytä hallituskelpoisiksi, joutuu kysymään, kenen asialla ollaan? Omassa mielessäni olen aina hyväksynyt tämän maan kansalaiset tasa-arvoisiksi päättämään maan asioista, kuitenkin sillä edellytyksellä, että käyttöön otetaan paras mahdollinen asiantuntemus puolueväriin katsomatta. Se on meidän kaikkien etu. Olin 1930 kesällä tilaisuudessa radiosta kuulemaan sitä meteliä mitä eduskunnasta kuului, kun kommunistit ajettiin sieltä pois. Vaalien voittajan, kokoomuksen, syrjinnän johdosta joutuu kysymään: Onko kosto näin suloista? Ja vielä lisäksi, kenen asialla on Vironmäen isäntä? Meinataanko tämä hallitus koostumus ikuistaa? Väittämättä, että hallituspuolueitten saama äänimäärä oli suurempi. Jos tämä syrjintä jatkuu, niin kokoomus paisuu kuin limpputaikina. Pitää ja pätee! Suurella osalla kansaa on sentään joltinenkin oikeustaju. Siis juonittelut pois sieltä missä yhteisiä asioitamme hoidetaan.

9.5.1979

Joskus päivien tiimellyksessä johtuu mieleen aikaisemmin koetut asiat, sekä menetelmät joita on joutunut käyttämään erilaisten vaikeuksien voittamiseksi. Eräs tällainen tuli mieleen vaikeitten hallitusneuvottelujen vuoksi sekä myöskin, jos mahdollista, niiden helpottamiseksi. Tämä juttu juontuu eläinmaailmasta, siltä ajalta, kun kakaralla oli vielä sellaisia kotieläimiä kuin sikoja. Sikahan tunnetaan viisaimpana kotieläimenä. Puhelahja miltei yltää heikompilahjaisten poliitikkojen tasolle. Niiden katseesta ja röhkimisestä oppii tajuamaan mikä kulloinkin oli huolenaiheena. Paremman selvän sai kun poliitikon pitkäveteisestä, kiertelevästä ja kaartelevasta selostuksesta. Joskus sattui niin, että jossakin karsinassa sikojen kasvu aiheutti tilanahtautta ja tuli siirrettyä toiseen, vähemmän ahtaaseen karsinaan. Tästä ei entiset karsinan asukit ollenkaan tykänneet, vaan uusi tulokas joutui heti puremisen tyrkkimisen kohteeksi. Veri roiskui pian joka puolelta ja hengen meno olisi pian ollut käsillä ja niin toimenpide täytyi peruuttaa. Sika on kuitenkin eläin, joka vain hajusta tuntee vieraasta karsinasta tuodun ”serkkunsa”. Niinpä tämän tietäen aloinkin käyttää naisten hyvän hajuisia deodorantteja koko karsinan ”väelle” samoinkuin sinne muutettavallekin sinne muutettavallekin suihkeena runsaasti, ei vain kainalon alle vaan koko kropalle. Uuden tulokkaan hyväksyminen oli täysin yksimielinen. Painuttiin sovussa samalle ruuhelle ja sen jälkeen tyytyväisenä röhkien pahnoille. Haju kun oli sama, tämä asia nuuhkaisemalla saatiin selville. Tämän kokemukseni perusteella ehdottaisin, että kun seuraavan kerran Suomen eduskunta on täysilukuisena koolla joka mies ja nainen, heille annettaisiin voimakas deodoranttisuihke päästä jalkoihin yltävä joka tappaisi kaikki poliittiset ja aatteelliset hajut. Näin he toisiaan nuuhkaisemalla tuntisivat suomalaisen hajun ja hyväksyisivät toisensa. Tätä tarkoitusta varten valmistettavalle suihkeelle annettaisiin nimeksi ”Suomi deodorantti”. Tämä ehdotukseni yhteistä parasta tarkoittaen otettakoon huomioon. Kun tuossa alussa tuli hiukan tölväistyä poliitikkojen kiertelevästä puhetyylistä, niin uskon asian paranevan runsaan naisedustuksen ansiosta, he kun ovat yleensä suorasukaisempia kuin miehet.

Naisten sanavalmiudesta puheen ollen, sattui läheisessä kaupassa keskustelu juuri odotettavista häistä kyläkulmallamme, tästä on aikaa jo toistakymmentä vuotta. Tähän hääkeskusteluun minäkin otin osaa sen vuoksi, että vierelläni sattui seisomaan sanavalmiiksi tunnettu emäntä, jotta kuulisin hänen kommenttinsa. Sanoin: ”Sehän meidän miesparkojen kirouksena on, kun otetaan järki pois ja annetaan akka tilalle”. Vastausta, eli kommenttia ei tarvinnut odottaa, se tuli kuin hyllyltä: ”No ei se ole hääviä meilläkään, kun niiden ”pöpien” kanssa saa sitten loppuikänsä elää”. Olin tyytyväinen saamaani.

5.7.1979

Meillä ihmisillä on yleensä tapana toisia vähätöisiä tai työtä karttavia sanoa laiskaksi. Minä olen omia tällaisia ominaisuuksia nimittänyt mukavuuden rakkaudeksi. Kaiketi tämä johtuu, että ilman muuta pätevää syytä on tullut viivähdettyä poissa näiltä palstoilta. Kuitenkin vaikkapa näin lakkautuspalkalla olevana maanviljelijänä on monta kertaa löytynyt aihetta pistää lusikkansa soppaan ja hämmentää niitä vääriä ulosantoja mitä yleisistä tiedotusvälineistä aina silloin tällöin kuuluu. Taannoin keväällä telkkarissa haastateltiin Kemiran johtajaa. Kysymyksessä oli tili kaikille Kemiran työntekijöille. Perusteena oli hyvä tulos. Tähän hyvään tulokseen oleellisimmin vaikuttavana tekijänä käsitykseni mukaan oli tarpeettoman korkealle kivunneet hinnat. Haastattelija tiukkasi, jotta eikö lahja tili tule veronmaksajien rasitukseksi. Hänkään ei näyttänyt käsittävän että se ensisijaisesti on poissa viljelijän pussista. Lannoitteiden hinnankorotukset ovat sitä luokkaa, että lahjoitettavaa varmaan löytyy jatkossakin. Suomalainen viljelijäväestö näyttää edelleenkin olevan se suuri ja lauhkea pässi, joka vastaanpanematta antaa keritä itseään, jonka kustannuksella harjoitetaan hyväntekeväisyyttä, josta hyväntekeväisyydestä ei suinkaan viljelijää kiitetä. Tällä hetkellä kokoomuksen taholta painotetaan sen asian tärkeyttä, että elintarvikkeiden omavaraisuus pitäisi turvata. Tähän yhdyn ja olen aina ollut sitä ”mielipuolta”. Kukas onkaan sanonut: ”Suomalainen, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun”. Jos tuo lause on sovellettu linnoitukseen, niin minä kakara käännän sen kokonaan siihen, että meillä pitkänkin kriisiajan saavuttaessa meidät, olisi hyvät varastot ja että näitä varastoja ei pidettäisi kirottuna ylituotantona, vaan järjellisten ihmisten hankkimana turvana pahan päivän varalle. En ole niin sinisilmäinen, että uskoisin pysyvään rauhaan, tai maailmanlaajuisesti kriisin mahdollisuudet pyyhkäistäisiin pois paperisopimuksilla. Hitlerin Aatu ei ollut hulluista viimeinen. Hänen aikaansaannoksensa voivat toistua jonkun toisen hullun tekoina. Vaikka tällaista ”suursavottaa” ei syntyisikään niin tuoreet esimerkit Iranista antavat jo opetuksen, jos on halua oppia, tai jos on kykyä jotain oppia. Sekin kun näyttää olevan vähintään kyseenalaista. Onhan noin 3000 vuotta takaperin eräs Siirak niminen mies sanonut: Gusa ei järkke ole, siellä ei oppia oteta vastaan. Jos meillä tuolla ”pääkallon” paikalla , Arkadianmäellä otettais oppia vastaan, niin siellä nähtäisiin, kuinka lännen suurvalta jo osittain kamppailee öljypulan kourissa.

Kesällä 1930 haisteltiin sitä tuoksua Rovaniemellä, mikä lähti kotimaisella puuspriillä käyvästä autosta. Hajua oli, mutta eihän se ketään tapa. Pääasia oli että kuormat kulki. Maaperämme tuottaa erilaista energiaa tarvitsemamme määrät. Luulisi suomalaisen kehittelytaidon löytävän näille varoille käytännön sovellutuksen. Vieraan energian hintakin hipoo sitä kattoa, jossa kannattamattomuus tulee vastaan. Oman polttoaineen kehitys on meille elämän kysymys. Pollet on syöty makkaroina. Peltokoneet ei kulje ellei kriisin sattuessa kotimaista korvaavaa ainetta ole. Leipä loppuu. Meistä tulee entisiä.

17.7.1979

Todettakoon tässä aluksi se seikka, että tuo ilmavallan hallitsija ei kaikille anna toivomusten mukaan. Roiskii tuota vettäkin mihin sattuu. Meidän perunamaan ohella kastelee myöskin naapurin kuivat ja miltei kuivat heinät. Vesi- ja voimataloudesta huolta kantavat herrat sanovat pohjavesien olevan alhaalla. Kyllä noista viemäreistä toteaa saman seikan. Milteipä tervata sais pohjat. Eikä tätä lähes kalatonta Kalajokeakaan oikeastaan joeksi voi tällä hetkellä nimittää, vaikka se keväisin riehaantuu jopa tulvan kanssa hätyyttelemään.

Olen joskus tästä maanviljelyselinkeinosta sanonut, että parhaiten se kannattaa niille, jotka eivät sitä viljele. Vieläkään ei ole tuota ajatusta tarve toistaiseksi muuttaa. On tapahtunut jo useana kesänä, että esimerkiksi kallishintaista heinänpaalaajaa ei ole paljonkaan voitu käyttää sateisten ilmojen vuoksi. On käännetty heinistä puolta jos toista sopivaa paalausilmaa odotellessa, lopputulokseksi on sitten saatu mustaksi luntuksi muuttuneista heinistä miltei ravintoarvoton paali sekä karjanhoitajalle pölykeuhko. Usein käytetty sanonta: Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia pätee tässäkin, nimittäin se vanha seivästämiskonsti. Sateisenakin kesänä paras heinärehu saadaan tällä menetelmällä. Konetehtaat, työläiset ja kauppa tässäkin esimerkkitapauksessa korjaavat parhaan ”heinäsadon” Kierre viljelijän kannalta on loputon: uutta ja taas uutta vekotinta lykätään markkinoille. Käydään konenäyttelyssä ja siellä ”tauti” menee sisälle, kun hyväsupliikkinen agentti oikein asian valaisee ja hetken mietittyään ”pässi” menee kerittäväksi, ostaa taas uuden vekottimen, Kiire sen kun lisääntyy. Täytyy saada tienattua hintaa. Tästä tarinasta voisi joku päätellä, että olen koneiden vihollinen. Näinhän asia ei ole. Olen itsekin työvoiman puuttuessa joutunut niitä hankkimaan. Tarpeellisessa määrin koneellistaminen nykyaikana on jopa menestymisen ehto. Mutta on syytä kuluttajapiireissä muistaa: Viljelijä on elintarvikkeiden tuottajana lisäksi suuri työllistäjä. Oman perheväkensä lisäksi erilaisten maatyövälineitten, koneitten, lannoiteteollisuuden sekä elintarviketeollisuuden ja vielä pakkausten teossa häärii paljon väkeä.

Sepä siitä. Kun tuossa alussa tuli mainittua kiusasta, minkä sateet aiheuttavat niittymiehille, niin on siitä hyväänkin vähintään saman verran. Kevätviljat ovat erinomaisessa kasvuvauhdissa. Muistuu mieleen taakse jääneiltä vuosikymmeniltä juttu. Silloinkin oli kuten nytkin ilmavallan hallitsijalla ollut aurinko toisessa kädessä ja toisessa vesikippo. Oli kosteaa ja lämmintä. Erään aseman odotushuoneessa oli maalaisisäntä vieruskaverilleen tuumaillut: ”Kyllä nyt on hyvää kesää, sataa ja paistaa.” ”Kyllä se on hyvää. Nyt nousee maasta ylös kaikki, mitä sinne on pantu”, tuumaili tämä toinen, viljelijä hänkin. Tätä juttua kuunteli läheltä kolme kertaa leskeksi jäänyt mies. Hän jutteli, että olis se hullua, jos ne kaikki nousee, kun minulla on siellä kolme vaimoa ja neljäs elää. Mihin niitten kanssa joutuu. Näin nämä isännät. Kullakin on huolensa. Kuitenkin toivon lopuksi poutaantuvia säitä heinämiesten iloksi.

1.8.1979

Kyllä tällaisena kaiken kattavana elintasokilvan ja tuhoamisvimman aikana tulee monta kertaa miettineeksi onko tämä nykyinen ihmissuku demonien riivaama keksiessään mitä tehokkaimmat välineet hävitystyöhönsä. Yksi esimerkki täältä rannikkoalueelta on laajoihin mittoihin paisunut troolikalastus. Tämä menetelmä tuhoaa ja on jo tuhonnut kalakantaa verkko- ja rysäkalastajien mielestä jo siihen määrään, että tämä inhimillisempi pyyntimuoto käy pian kannattamattomaksi. Onhan esimerkiksi verkkokalastus valikoivampi. Sillä pyydetään ”aikuiset” ja jätetään ”lapset” kasvamaan. Vesistöön tällä tavoin jää aina tulevaisuuden lupaus. Jos nuo usein arvokala siian ”pennut” menisivät ihmisravinnoksi, sen paremmin käsittäisi, mutta kun ne valtaosin menevät kettujen ja minkkien rehuksi, vieläpä valtion hintatuen turvin, on asiassa paljon mätää. Kaiken lisäksi sillä on viety monelta rannikkokalastajalta leipä suusta ja ajettu vaikkapa työttömyysjonoon. Kun tällaista ryöstökalastusta vielä sallitaan tuntuu irvokkaalta ne pitkät jaaritukset pilkkijöiden ja jokamiehen kalastusoikeuksista millä on aivonystyröitä vaivattu Arkadianmäellä. Nuo viimemainitut pyyntimuodot ovat ajanvietettä muihin pyyntimuotoihin verrattuna. Näyttää olevan tässäkin asiassa niin, että herrat Helsingissä siivilöivät pois hyttysen, mutta nielevät kamelin vanhan kirjan sanoja lainatakseni.

Toinen asia mikä johtui mieleen taannoin kuunnellessani ”öljykuningas” Uolevi Raaden esitelmää hänen sanoessaan, että kotimaiset energianlähteet eivät voi auttaa jatkuvasti. Tiedossani ei ole minkä ikäinen mies Uolevi on, mutta suuri osa vanhemman polven kansalaisista on kotimaisen energian ”aikaansaannoksena” päivänvalonsa nähneet, kasvaneet aikuisiksi miehiksi ja naisiksi, sekä rakentaneet tämä maan jopa kestämään monia kolhuja verisine sotineen ja taas jälleenrakentamaan ja jälleen kotimaisen energian turvin. Tämän energian muodostivat tuolloin pääosin ihmiset ja vetojuhdat. Nykyinen teknologia toki kotimaisten raaka-aineiden ja luonnonvarojen turvin löytää käyttökelpoisen ratkaisun siihen, että ihmisarvoinen elämä voi jatkua vieläpä öljyn saannin loppuessa. Edellytyksenä tosin on, että valmistelut kotoisen energian hyödyntämiseksi käytäntöön sovellettuna tehdään ajoissa ennen aikapommin räjähtämistä, toisin sanoen ennen kuin öljynsaanti katkeaa. Tämän saman aikapommin päällä istuu koko läntinen maailma. Sotilaalliset valmistelut öljyn saannin turvaamiseksi ovat jo käynnissä. Olen joskus sanonut, että vielä käydään sota viimeisillä öljyillä maailman viimeisistä öljyistä. Ihminen kauheassa ahneudessaan ja asiantuntemattomuudessaan puhkoo meren pohjat ja saa aikaan merten ja rantojen saastumisen, kuten tällä erää Meksikonlahdella. Valtavat tankkerit katketessaan sekä karille ajaessaan ovat saaneet aikaan monta onnettomuutta. Kaiken ohessa menee pohjaan valtaisa määrä terästä. Kaiken tämän tapahtuessa joutuu kysymään: ”Minne menet ihmissuku, miksi niin kiire?” Sarvipääkö johtajana?

11.9.1979

Kun viimeksi noin kuukausi takaperin tuhrasin näitä palstoja, tiesin jo ennakkoon sohaisevani ampiaispesään, vaikkapa tarkoitukseni ei ollut troolikalastajien meiltä pahoittaa, niin kuitenkin se aiheutti eräitä närkästyneitä puhelinsoittoja, joissa kumpikin osapuoli ”piti pintansa”. Osan näistä soittajista tunnen henkilökohtaisesti, olenpa syönyt heidän pyytämiään kalojakin. Kelpomiehiä varmaan kaikki. Kaiketi on kuitenkin niin, että nämä on nykyelämän vaatimukset pakottavat saalistamaan enemmän, kuin käytettävissä olevat luonnonvarat pitemmän päälle sitä sallivat.

Tämä sama juttu jo vanhemmilta ajoilta sananparreksi muotoutuneena, koskien maanviljelijöitä, kuuluu näin: ”Tyhmä on se, joka maansa myö, mutta se vasta tyhmä on, joka siemenensä syö”. Kysynkin näin: ”Oliskohan ne kalanpennut jotka liian tiheän verkon perässä nousevat saaliiksi sitä arvokasta siementä, joka kasvettuaan antaisi paremman tuloksen ja takaisi jatkuvuuden?” Minkkien ja kettujen rehuksi ne on tosiaan liian arvokasta. Pitää ja pätee! Tämän enempää ei tästä. Me kaikki käymme omaa elontaistoamme. Lain ja lakipykälien aitauksien sallimin rajoituksin. Joskus jopa hyppäämällä näiden aitojen yli, tai kiertämällä ne.

Tässä asiassa ei suinkaan ole nämä mainitut kalastajat syyllisiä. Lainsäädäntö on puutteellinen ja kaipaa korjausta. Toinen asia, joka aina näin syksyisin käytävissä neuvotteluissa, kun sitä yhteistä vielä saamatta olevaa kakkua jaetaan, kiintyy huomio siihen, kun aina vaaditaan taloudellista kasvua. Olen jo aikaisemmin tuonut julki sellaiset mielipiteeni, että meidän on totuttauduttava ajatukseen, että lakipiste on jo pitkäksi ajaksi saavutettu. Taloudellista kasvua ei tule. Meistä riippumattomista syistä jo ulkomaisen energian hinta ja sen epävarma saanti asettavat sellaiset rajoitukset taloudelliselle kasvulle ja vain sen turvin tapahtuvalle reaalitulojen nousulle, että toiveet tähän suuntaan on armottomasti haudattava. Me elämme sen armottoman tosiasian alaisina, kuten kaikki ne maat, joilla ei ole omaa öljyntuotantoa, että päällämme on se pakkopaita, jonka öljyntuottajamaat ovat asusteeksemme antaneet. Joka haluaa lisää kasvua, tai reaaliansioiden nousua, olkoon valmis yhä lisääntyviin ponnistuksiin tuohon päämäärään pääsemiseksi, taikka valmis pienentämään vaatimuksiaan. Tämä koskee kaikkia olkoonpa maa sosialistinen tai n.s. kapitalistinen. Ystäviä tässä tapauksessa meillä ainakaan ei ole. Me joudumme ostamaan öljymme, sekä muunkin energian aina toisten, siis myyjän, sanelemiin hintoihin. Tässä tapauksessa tekee mieli muistella synnyinseudullani kuulemaani viisautta joka kuuluu: ”Voima se on joka valtaa pitää”. Toivomus näin ollen onkin: Asettakaamme itsemme ja vaatimuksemme oikeaan arvojärjestykseen ja vaatimusten suhteen, että niillä on toteutumismahdollisuudet.

20.9.1979

Nyt kun puintityöt jokilaaksossamme alkavat olla kohta päätösvaiheessaan, vaikka ilmavallan haltija onkin toisinaan ”ryppyillyt” on sama vähän viivähtää tai paremminkin sanoen siteerata noiden ”asfalttitietäjien” aatoksia, heillä kun näyttää olevan sellainen käsitys, että leikkuupuimureita, sekä traktoreita ostetaan sumeilematta ilman harkintaa näyttääkseen, jotta näin meillä mällätään.

Kuten tuossa alussa mainitsin ilmavallan hallitsijasta, niin tämä hallitsija aikoinaan asetti melkein ylitsepääsemättömiä esteitä vanhassa kirjassa kerrotun Jobin elämänmenolle, vaikka Job olikin hurskas mies. Nykyisessä olossaan tämä ”herra” osaa, kun sille päälle sattuu, olla paljon hankalampi.

Kuinkahas mones tulva eteläpohjanmaalla tämän suven aikana onkaan meneillään? Maamme pohjoisesta sijainnista, sen lyhyestä kesästä johtuen kylvö, sekä korjuuajat ovat lyhyet. Kaikki työt on tehtävä hyvin tiiviisti ohjelmoituna.

Silloin kun poutapäivä on puimurit ei ole joutilaina. Kallis kone ei jouda seisomaan. Valtiovalta sekä työmarkkinajärjestöt, myöskin teollisuus ovat pitäneet huolen siitä, että kaikilla viljelijän tarvitsemilla koneilla ja laitteilla samoinkuin lannoitteilla on sellainen hinta, että se kyllä lopettaa pröystäilyn halun. Täytyy joka välissä tarkistaa, minkä pörssi kestää. Jos kenelle, niin viljelijäväestölle erilaiset rajoitukset ja rasitteet sekä tulojen pienuus ovat Ojalan laskuopin tukemina johtaneet siihen, että turhia investointeja ei tehdä. Kaupunkien kivikatujen tallaajien tulisi tämä tietää, kun he jatkuvasti ”murtavat suuta ja vääntävät päätä” yhteisistä koneista, sekä koneosuuskunnista. Nämä mainitut asiat on kautta aikojen viljelijäin keskuudessa oivallettu, sekä käytäntöön sovellettu missä se suinkin on käynyt päinsä.

Monta kertaa tietämättömyys asioista antaa hyvän puhevallan ja tämän sävyttämänä annetaan ohjeita asioissa, joista ei käsitetä enempää kuin sika hopealusikasta.

Käsittämättömyys päättäjien taholta on johtanut siihenkin, että meillä ”hölistyjen” viljavuorien tilalla on ammottava kuoppa, joka vaatii täytettä ulkomailta. Vanha sanonta. Pysyköön suutari lestissään olisi ollut sopiva ohjeeksi niille maataloudesta ymmärtämättömille poliitikoille, joiden aikaansaannosta tällainen edestakaisin veivaaminen on.

Nythän jo luvataan pientä palkkiota hehtaarilta rukiin viljelijöille. Vuosi pari takaperin kehoitettiin viljelemään ohraa leipäviljan sijasta. Tämä taas johti siihen, että nyt pelätään voivuorta, sekä sianlihan ylituotantoa, viljelijän kun on kertakaikkiaan yritettävä ammatistaan elantonsa saada. Maanviljelys on elinkeino, jonka eri tuotantohaarojen ”hienosäätö” ei ensinkään onnistu asiaa ymmärtämättömiltä.

Se vaatii siihen ammattiin kouliintuneita miehiä, eikä niiden välttämättä tarvitse olla politiikkoja. Parasta tässä kylmässä ja karussa maassa tuottaa esimerkiksi leipäviljaa niin paljon, että sitä on pahojen päivien ja katovuosien varalle.

Varastojen rakentamisestahan on jo ”hölisty”. Olis se ihme, jos tuon verran olisi ”taju” lisääntynyt. Ja lopuksi totean sen seikan, että se kuvaputkitehdas aijotaan naittaa vakavaraisemmalle Valmetille. Tällä tavalla tuo suurella kohulla aikaansaatu suuri satoja miljoonia markkoja maksava ”susi” saataisiin ikään kuin piiloitettua.

Silmänkääntötemppu. Vai mitä?

6.10.1979

Muistuipa tuossa mieleeni ministereiden palkankorotuksen tiimoilta eräs vanhalta ajalta peräisin oleva peräpohjalainen yrittäjä: Antti Kurtti Kuusamosta, pitkän Liisan poika, joka ei syönyt eläissään muuta kuin silakoita ja voita: Näin hänestä laulettiin vielä 50 – 60 vuotta takaperin. Ja ettäkö minkä takia tuo vanhemman ajan köyhästä lehtolapsesta monien sahojen ja myllyjen ja suuren puufirman omistajaksi kohonneella miehellä olisi joitakin yhtymäkohtia näihin tämän ajan poliittisen elämän tahtiin, näihin ”saalistajiin”, jotka työnantajalta, yhteiseltä kansalta, lupaa kysymättä mätkäyttävät omaan pussiinsa palkanlisää 2400 markkaa kuukaudessa. Sanonpa näin, he, kuten Kurtin Antti aikoinaan, käsittävät että kansan käsi on karttuisa, eihän se ole paljon pekkaa päälle. Kurtin Antilla oli ollut tapana jätkälle tiliä maksaessaan pidättää joka tilistä markka itselleen. Olihan siitä joku tilitettävä huomauttanut senkin markan kuuluvan hänelle. Tähän oli Kurtin Antti sanonut: Ymmärrä nyt hyvä mies, eihän se sinulle paljon tunnu yksi markka, muta minulle se tuntuu, minulla on monta jätkää.” 4800 varusmiestä saivat yhteensä sellaisen ”palkankorotuksen” kuin yksi ministeri. Että kehtaavatkin. Siinä on taas hyvä osviitta palkankorotusvaatimuksille. Kun he sanovat taistelevansa inflaatiota vastaan tuntuu kummalliselta noin huono esimerkki. Myös se asia tuntuu kummalliselta, kun joku ihminen, esimerkiksi tuokin Sorsan Kalle ottaa niin suuren roolin, että lähtee ”lässyttämään” aseriisunnasta suurvaltojen johtajien kanssa. Asiahan sinänsä on maailman paras asia, mutta vaikka valtioiden päämiehet tietävät mitä tuleva kaikentuhoava sota merkitsee, niin kyllä ne pienen valtion ”sorsan poikaa” katselevat samalla tavalla säälitellen, kuin sitä tarun sammakkoa, joka nieleskelemällä ilmaa luuli tulevansa härän kokoiseksi. Sitä sotakoneistoa, minkä suurvallat ja vähän pienemmätkin ovat rakentaneet ei tuhota muuten kuin siinä sodassa, jonka jälkeen maassa on rauha. Rauhan häiritsijä ihminen on siinä rytäkässä kärsinyt tuhon. Tuossahan tuli jo palanen synkältä vaikuttavaa yksinpuhelua. Joskus on kahden ihmisen sotaa ja siitä löytyy hupaisiakin piirteitä. Rovaniemellä yli 50 vuotta sitten eli ja vaikutti ns. pieru Pääkkönen. Väitettiin hänen aivan virheettömästi laskettelevan Porilaisten marssia takareijällään. Hänellä rouvansa kanssa oli työpaikkani lähellä vaatimaton ruokala ja kahviakin tarjottiin pirtin pöydästä. He olivat kumpainenkin perehtyneet virolaisen pirtun nautiskeluun ja se viina ei useinkaan mennyt hukkaan, tuli välienselvittely, jossa tämä tomera rouva piti puolensa.

Eräänkin kerran hän oli saanut miehensä selälleen lattialle, istunut mahan päälle ja saapasta varresta kiinnipitäen takonut otsaan. Ukon olivat sisälle tulleet ruokavieraat saaneet pelastettua hyvin murjotun näköisenä. Tätä entistä Kemiyhtiön kymppiä, siis pomoa muisteltiin, kun hän oli ison Samperin, Kemiyhtiön johtajan, kanssa joutunut huonoihin väleihin ja saanut kutsun lopputilille konttorille. Ukko sai tilin luukulta ja istahdettuaan penkille nosti toista takamustaan ja päästi pitkän pierun. Sitten hän, ärrän särkijä kun oli, sanoi: ”Siinä on Kemiyhtiön viimeinenki rrrieska”. Samperi oli ottanut haulikon seinältä ja hurja mies kun oli ties miten olis käynyt, jos ei Pääkkönen saanut jalkoja alleen.

13.10.1979

Näyttääpä olevan niin, että eräänlaiset luonnonlakeihin verrattavat armottomat tosiasiat olisi otettava huomioon kaikkia yrityksiä perustettaessa ja niitä laajennettaessa. Näiden tosiasioiden eteen tällä hetkellä on joutunut Asko Upo –niminen kalustetehdas.

Verrattain kauan tämä yritys sentään sai jatkaa ”seslongin” tekoa, jotta onhan siellä raha ollut ”kauttakulkutavarana”. Että näinkin kauan eri kalustetehtaan ovat näitä selänpilaajia saaneet markkinoitua, johtuu ihmisten hyvistä ansioista jälkeenjääneinä vuosina. On kannettu asumuksen avarampaan huoneeseen sohvakalustot ym. hienoutta ja kun niitä nykyään on suorastaan joka perheellä, niin jatkuvan menekin takaisivat vain uudet perustettavat perheet. Tosiasiahan on, että maamme alkaa olla vanhusten ja eläkeläisten maa. Nuoria perheen perustajia ei ole joten ”seslongin” kauppa ei käy.

Kun tuossa tuli puhuttua selänpilaajista, josta sivumennen sanoen olen aikaisemmin pakissut, palautan vielä mieleen. Kaikki kalusteet, nykyiset, istuttakoon niissä tai vaikka pantakoon pitkälleen, ovat noin 15 sm liian matalia. Nojatuolit ja sohvat antavat huonon asennon istujalle. Siinä saa istua rojottaa kun sammumispisteessä oleva humalainen ”pehva” melkein lattiassa kiinni. Vakiovarusteena tällaisessa kalusteessa pitäis olla vintturi mukana, jotta faari ja muori saatais pystyyn. Ilman järkevää ajattelua näitä on tehty ja ajattelemattomuudessa niitä on ostettu. Lisäksi se ihmisen jäänne menneiltä ajoilta, kun hän vielä asui puussa, se ”häntäruoto” heikkoine nikamineen joutuu liian ahtaalle, kun sen varassa on koko kropan paino ”hännän” ottaessa tukea istuimen takavaatteesta. Lukijoiden on syytä kokeilla, jotta onko totta. No jaa! Toinen syy että yrityksiä kuolee ja työntekijöitä lomautetaan on se, että maailma on tullut täyteen monista tavaroista. Teollisuushalleja, suurella kohulla rakennettuja, on paljon tyhjillään. Niidenkään rakentaminen nykyisessä laajuudessaan ei ollut mikään autuaaksi tekevä oppi. On vahvasti niin: Että suomalalainen yhteiskunta natisee liitoksistaan niin kuin jo vauraampana pidetyt yhteiskunnat. Lisäksi meillä on vapaa maa, jossa saa vapaasti peittelemättä sanoa kaikki puutteellisuudet. Siitä ei panna telkien taa. Ikävä vain, että sitä hyvää mitä meillä on jätetään sanomatta. Nytkin, huolimatta työttömyydestä, kaikilla on parempi oli kuin 1930-luvun pulavuosina, vaikka sai olla töissäkin. Ns. kassalinja eli työttömyyskorvaus antaa paremman tuloksen kuin silloiset työpalkat. Talvisodan alussa olin Sallan rintamalla. Kaverit siinä haasteli keskenään, että jos suomalainen Venäjälle loikannut saadaan vangiksi, niin jäsen kerrallaan kiskotaan irti. Hillitsin kavereita, jotta ei pojat näin. Ne lähti sinne elantoa hakemaan, kun kotimaassa ei ollut työtä. Ei aatteen vuoksi. Tunsin monta jotka sinne salateitse meni, sekä monet tulivat takaisin. Kunnon miehiä he olivat. Ankea aika heidät sinne ajoi. Nyt on aika paljon parempi. Pistetään elämä ”säästöliekille”, sekä odotellaan vieläkin parempaa aikaa. Elintärkeästähän meidän ei tarvitse tinkiä.

24.10.1979

En mielelläni tunnustaisi, että vanhojen asioiden muisteleminen välttämättä olisi jossain määrin yhteydessä ikävuosieni määrään, mutta kun syys on harmaa ja sataa, ihmismieli maassa mataa noin hieman runollisesti sanottuna, niin ei liene pahitteeksi pieni juttu ja lisäksi tosi sellainen eräästä elämän ”taiturista” jonka tulin tuntemaan yli viisikymmentä vuotta sitten Rovaniemellä, Niukkala-niminen liikemies. Hän oli aikaisemmin asunut Kokkolassa, jonne sanoi rakentaneensa Niukkalinnan, siis sen nimisen talon, 101 huonetta kehui siinä olevan. Tultuani tänne Keski-Pohjanmaalle, totesin asian todeksi Kokkolassa käydessäni. Siellä erään suuren, jo rappeutuneen, lautatalon nurkassa koreili nimi: Niukkalinna. Tämäkin koreus on tietysti purettu pois uuden rakentamisen tieltä. Niukkala oli hänen mahdollisuuksiensa mukaan arvioituna suorastaan liikenero. Hänestä pohjolan jätkillä oli tapana sanoa: ”Kaikki loppuu aikanaan, mutta puute ja kurjuus ja Niukkalan kuiva liha ei milloinkaan”. Niukkalalla oli tapana, kun tukkisavotoista hevosmiehet palasivat ja veivät usein ”kaakiksi” ajetun hevosensa Ouluun markkinoille myytäväksi hevososastolle. Savotassa parhaiten kuntonsa säilyttäneet hevoset menivät kaupaksi eteläpohjanmaalle, mistä ne usein syksyisin oli tuotukin. Niukkala taas osti sitä ”pohjasakkaa” loppuunajettuja kaakkeja monta vaunulastia. Kun häneltä kysyttiin mitä tuollaisilla eläimillä tekee hän vastasi: ”Jaa, jaa! Näillä ajetaan pohjolassa tukkeja. Hassahtaneeksi häntä monet olivat luulleet. Rovaniemellä Niukkala teurasti kaakit, parhaat palat suolattiin ja nostettiin katolle verkkojen alle telineisiin kuivumaan seuraavaksi talveksi savottamiesten evääksi. Tästä johtui tuo sanonta Niukkalan kuivasta lihasta. Ala-arvoisemmat ruhon osat hän valmisti makkaraksi. Kaikki teurasjätteet hän syötti sioille omassa sikalassaan. Mitään ei mennyt vieraille, hän osti lähettyviltä viljelyskelpoista metsämaata ison palasen. Kaakit saivat ennen ”penkkiin” joutumistaan suorittaa raivaustyön. Useampi polle peräkkäin aisojen väliin, vaijeri kuusen latvaan ja näin sai suurempikin puu näyttää kasvualustansa maan laadun. Se oli sen ajan raivaustraktori. Hänellä oli tapana sanoa: ”Asia on sellainen kissa, että se naukuu ja jos joku asia käy hiukan lyhyeksi, niin se jatkuu siitä, kun panee makkaraan lisää vettä”. Kyllä kuoret pitää! Tuosta sanonnasta olisi outo luullut olevansa konnan parissa, sellainen hän ei kuitenkaan ollut. Hän kaiken toimeliaisuutensa ohella oli myös leikkimielinen huuliveikko. Rehellinen yrittäjä. Hän oli kerran autoliikkeen omistajalta saanut pienoisautorenkaan mallisen tuhkakupin joululahjaksi ja kun hänellä oli tapana käydä verstaallani asioimassa hän kysyi: Missähän täällä asuu se muurari (nimi jääköön mainitsematta), hän oli minulle muuraamassa ja jälestä huomasin sen tuhkakupin häipyneen siitä pöydältä missä olimme juoneet kahvia. Tämän muurarin asunto oli parinsadan metrin päässä työpaikastani hyvin nähtävissä ja jäin seuraamaan, hänen mentyään sinne, mahdollisia toimenpiteitä. Hän nykäisi oven rivasta, mutta muurari paremmin kuin hänen vaimonsakaan ei ollut kotona. Mökki oli pieni, yhdellä ikkunalla varustettu. Niukkala pani kädet torvelle jotta olisi paremmin nähnyt hämärään huoneeseen, kun hän sitten palasi pajalleni hän sanoi: ”Eihän siellä ketään ollut kotona, mutta kun minä katsoin ikkunasta, niin mitä minä näenkään? Eiköstä vaan se tuhkakuppi mötkötä siellä keskellä pöytää, mutta en minä sitä häneltä pois vaadi. On vain vastaisen varalle hyvä tietää minkä sortin muurari hän on”.

2.11.1979

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja varsinkin sen jälkeen paimenpoikana ollessani naapurin pojan kanssa laulettiin: ” Suomessa ne kaikki miehet reppuryssiksi vaihtuu, rikas aina rikastuu ja köyhä parka laihtuu j.n.e.” Tuollainen viisun pätkä johtui mieleeni katsellessani sanomalehdistä sekä kuullessani radiosta ja töllöttimestä yhtä ja samaa ”veisuuta” matkailuelinkeinon kehittämisestä. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina pohjolassa liikkui paljon kolmannen valtakunnan miehiä polvihousuissa, sekä reppu telttakankaineen selässä. Silloisena aikana Hitlerin Aatun organisoidessa pystyyn maailmanvalloitus- ohjelmaansa heillä lienee ollut tehtävänä myös tutustua ”maastoon”. Se viisi saksanmarkkaa mikä heille kerrottiin annetun mukaan näille kiertomatkoilleen ei tietystikään hyödyttänyt suomalaisia hotelleja paremmin kuin muitakaan majoitusliikkeitä . Kolmannen valtakunnan johto antaessaan näin pienen matkakassan olikin tietysti edellyttänyt, että nämä reisantit käyttävät eli soveltavat käytäntöön oman avun periaatetta ja sen he totisesti tekivät. He kerjäsivät ja en sano, että varastivat, vaan ottivat itse. Kävivätpä kakarankin peruna- sipuli- ja juurikasvimaata verottamassa. Erään kerran emäntäni oli juuri leiponut ja kaiketi lämpimän leivän tuoksu houkutteli kaksi ”Aatun” poikaa sisälle, asuntomme kun oli Petsamoon menevän tien ohessa, toinen näistä avasi suunsa, viittasi sormellaan suuaukkoa kohti ja sanoi: ”Leipee hamprima”. Minä sanoin emännälle: ”Myy noille saksmanneille leipää”. Emäntäni kääri heille leivät ja maksuksi tuli suomea rääkäten: ”Ja kitos, kitos!” Tiedossani ei ole, onko se vitsi saksalaisista, kun kerrotaan heidän kehuneen Suomea matkailijoille ystävällisenä maana, kun täällä on tien varressa telineille laitettu maitopönttöjä ja pohjolassa on poroja, josta saa lihaa auton perälle. Linja-autoseurueilla kuuluu myös olevan tullessaan omat muonavarastot, joten saalis tällaisista matkaajista on hyvin kyseenalainen, jotta jääkö heiltä, vai vievätkö he?

Se, että minulla on saksalaisista tällaiset käsitykset on sentään aikalailla kokemusperäistä. Rovaniemen lentokentän takana olevaan metsäsarkaani hakkasivat kilometrikaupalla 6 – 7 metriä leveitä linjoja. Kannot lähes metrin korkuisia. Puut jäi sinne sekavana rykelmänä. Minä kuljin tulkin kanssa heidän neuvomanaan parakilta toiselle saadakseni korvausta, mutta sama kierous joka vastaanotolla. Korvaus jäi saamatta. Näinhän se on vieläkin. Suomen on täytynyt maksaa sotakorvauksensa viimeistä piirtoa myöten. Koko Pohjois-Suomen hävitys on edelleen korvaamatta ja pysyy.

Jos matkailijoissa eri kansallisuuksissa on suurelta osalta sentään rehtiäkin väkeä, niin valtaosalle kansaa näistä hyötyminen on toiveunelmaa. Suomalaisten suunnitellessaan matkalle lähtöä olisi paras tutustua kauniin kotimaamme nähtävyyksiin, jotta saisi oman maan tuntemisesta edes arvosanan ”välttävä”. Varmasti parempi kuin lähteä ulkomaille hotelliin palamaan, tai hankkimaan salmonella sun muuta sisussairautta. Tämäkin matkailu tuli hyvän ajan mukana eräänlaisena kerskakulutusmuotona. Pienempituloinen saa varmaan tinkiä monesta tarpeellisemmasta saadakseen matkakassan kokoon.

Ja kuinka paljon jääkään näkemättä, vaikkapa reissun käy Kanarian saarilla. Mutta se viisas Salomon on sanonut. Ei silmä saa kylläänsä näkemästä, eikä korva kuulemasta. Pitää paikkansa. Se vanhanajan ”reppuryssä” jätti asiakkaalleen rahan vastineeksi jotain tavaraa. Nämä matkailualan kauppiaat antavat asiakkaalleen keventyneen rahapussin, salmonellatartunnan ja maksavaivat. Viimemainitun halvan viinan ansiosta.

7.11.1979

Joskus on minunkin sisikuntani vaatimukset sitä sorttia, että tekee mieli olla tuon nimimerkin edellyttämän tapainen. Ei suinkaan sillä tavalla, että kävisin jonkun ryysyihin käsiksi, sillä sen verran on mieltä päässä, että tällaisen erehdyksen tehtyäni vastapuoli tällaista kakaran ”keuhtanaa” puistelis kuin piru kerjäläistä. Joutuis imupaperin kanssa keräämään jätteet talteen. Ja ettäkö mistä tuollainen tuohtumisen puuska? Kun vielä aivan ilmeisen ”hourion” päivänäkin tuli lähdettyä tuonne Kalajoen osuuskaupan syyskokoukseen ja siellähän vasta kummia kuului: Ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin että silmä tarkkana seurataan puolen kymmenen sivukylän myymälän myyntinumeroita, jotta milloin saatais lyödä lappu ”luukulle”, jotta suljettu! En jaksa käsittää sitä romutushalua, johon aiheet saadaan suoraan johdattelemalla järjestämällä pääkaupalle monia sellaisia erikoistarjouksia, joita ei aina kaikkiin sivumyymälöihin anneta. On aivan luonnollista, että monen muun sivumyymälästä puuttuvan tavaran ohessa on tullut asiaa keskuspaikkaan, jonka seurauksena päämyymälän myyntitulokset ovat kaunistuneet ja kuitenkin se, että sivumyymälä kaikki tarpeet huomioon ottaen puutteellisine varastoineen on ollut ohjaamassa asiakastaan keskuspaikkaan, on jäänyt huomiotta. Sikäli kun tällainen sivukylien kauppojen romuttaminen annetaan tapahtua, en usko näistä syrjittyjen sivukylien asukkaista löytyvän sitä jalomielisyyttä, että he sen jälkeen pahemmin päämyymälän ovea narisuttavat. Ihmisluonne on tällainen. Ei ole halua pahan tekijää palkita. Senjälkeen sieltä ehkä muutama kallispalkkainen johtajakin on pakko pistää ”laputussakkiin” Nythän on kauppoja vara valita. On vain ikävää, että tällainen osuustoiminnallinen liike, jonka meitä ennen eläneet ovat perustaneet periaatteelle: Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, aijotaan kuten ”helppo heikki” kääriessään markkinain loputtua telttansa kokoon lopettaa. Alussa mainitussa kokouksessa jäi vielä paha sivumaku suuhun, kun johtaja erän puheenvuoron päättyessä sanoi tuon puheen jättävänsä omaan arvoonsa. Aikooko hän olla tämän seudun Idi Amin? Vai pyrkiikö reki eelle hevosesta, vaikka on asiakkaidensa palkkalistoilla?

14.11.1979

En ole vielä eläissäni ollut sellaisen ”suitsutuksen” kohteena, kuin viime viikkoisen pakinani jälkeen. Useinhan käy niin, että kun astuu vähän isokenkäisenä pidetyn varpaille niin ruusujen sijasta saa risuja. Nyt kuitenkin minä sain niin sydäntälämmittäviä puhelinsoittoja, vieläpä käytiin kotona kiittämässä, jotta vieläkin on niin hyvä olo, ei oikein tiedä missä käsiään pitäisi.

Kalajoen osuuskaupan seinien sisälle on patoutunut nykyisen johtajan takia niin paljon katkeruutta ja nyt kakaran pakinan ansiosta se purkautui aivan dramaattisella tavalla.

Soittaessaan eräs rouva sanoi tuhansia kiitoksia ja sylin täydeltä ruusuja. Vieläpä hän pussata mojahutti puhelintorveen. Sekös lämmitti vanhan sydäntä. Ympäri pitäjää tuli pitkin päivää kiitosmainintoja. En ole koskaan ollut niin onnellinen sen päivän jälkeen, kun noin 50 vuotta takaperin pieni tyttölapsi raahasi minut vihille.

Jotta ilon päivät eivät näytä minulta loppuvankaan.

Osuuskaupan olisi toiminnassaan otettava oppia osuusmeijerien toiminnasta. Meijeri nimittäin käytännöllisesti katsoen oon kaikkia maidonlähettäjiä yhtä lähellä.

Maidot haetaan autolla syrjäkyliltäkin. Hinta laatuluokittain sekä saman rasva- ja valkuaismäärän mukaan on sama olkoon maidonlähettäjä meijerin vieressä tai 10 kilometrin päässä. Tässä toteutuu osuustoiminnan periaate, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Jos osuuskaupassa noudatettaisiin samaa käytäntöä, niin pääkaupalta sivumyymälöihin tavarankuljetus pitäisi tapahtua rahtiveloituksetta. Ovathan nämä saman liikkeen jakelupisteitä. Nämä kulut ovat, jos oikein menetellään, koko liikkeen kustannuseriä. Mutta kun on tarkoitus maata autioittaa ja saada näyttää sivukylien palvelut tappiollisiksi apuna käyttäen vielä pääkaupan erikoistarjouksia, niin tähän kieroon päämäärään pääsemiseksi näillä kyllä on tehoa.

Kun viime pakinassani esitin kysymyksen johtajasta puheenollen, vai pyrkiikö reki eelle hevosesta, eräs soittaja kysyi, mitä minä sillä tarkoitin. Minä selitin, että minä ainakaan en ole hevonen, enkä pyrkisi ”hevostelemaan” vaikka olisin osuuskaupanjohtaja. Kalajokiset eivät sitä suvaitse. Tuo sanonta juontaa alkunsa pohjoiselta synnyinseudultani. Jos siellä alaikäiset vanhemmilleen ”naputtivat” vastaan ja näsäviisaasti antoivat neuvojaan, niin usein sai kuulla: Jopas siinä meinaa reki mennä eelle hevosesta. On muistettava, että osuuskaupanjohtajakin asuu toisten talossa. On jäsentensä ja asiakkaittensa palkkalistoilla, kuten myymälähenkilökunta sekä sivumyymälöitten hoitajat. Me jäsenet ja asiakkaat arvostamme jokaista hyvin tehtävänsä hoitavaa myyjää ja muuta kaupan palveluksessa olevaa.

Arvostaisimme johtajaakin jos hän olisi sen ansainnut. Hyvän johtajan avuihin pitäisi kuulua myöskin hyvä käytös alaisiaan kohtaan. Meillä oli kerran tällainen johtaja: E. Sarlin. Hänestä pitivät sekä asiakkaat että henkilökunta. Hyvän, hienosti käyttäytyvän, kanssaihmisensä huomioon ottavan johtajan alaisuudessa henkilökunta tekee parhaansa. Katkeruutta ei synny. Johtaja kyllä tietää, kuka on kauhukakara. Sopii purkaa kiukkunsa tännepäin eikä haukkua ”kalajaskan” päätoimittajaa.

21.11.1979

Jos vielä jatkaisin sitä kahdessa edellisessä pakinassa käsittelemääni asiaa, niin minusta voitaisiin sanoa kuten pohjolan jätkä toiselle kiukuttelevalle jätkälle: ”Tairatpa olla Sorankylästä kun olet niin riiranhaluinen”. Hän oli etelän miehiä joita entisinä aikoina kulkeutui paljon pohjolan savotoille. Pohjolaiset eivät puhu tuollaista murretta. Tämänvuoksi aijonkin haudata ”sotakirveeni” siihen suuntaan. Tuli uusi asia, kun tuo Paavali toitotti sieltä kotipellon pientareelta minun kaljupäisyydestäni, joka on kyllä tosi, mutta tuollainen totuus ei hivele missään tapauksessa, kun minullakin oli päivänpolttavana asiana laittaa kirjeenvaihtoilmoitus lehteen keittäjän haalimiseksi. Tässä kyllä minun osakkeeni meni nollille. Kiitos Paavalin! Nykyään kun naiset rakastaa hyvin karvaisia uroksia. Ei ole kaljusta kilpailijaksi feminiinimarkkinoilla. Toisaalta kenen on syy, että on tukka mennyt? Eiköstä vaan Paavalin. Kuten tuosta ylläolevasta kuvasta näkyy, minulla oli tukkaa ja partaa silloin kun näitä juttujani aloin tässä lehdessä pakista ja tarkoitus oli, että mahdollisimman monelle, kun se keskiviikon numero tulee useille muillekin ilman tilaamatta. Paavali ilkikurisuudessaan suvaitsi minut tukasta nostaa mille viikon päivälle tahansa, joten ei ihme jos kaljuuntuu. Tuosta toimenpiteestä aiheutunut murhe voi olla myös osasyynä. Seurustelumme jatkumisen varmistamiseksi on syytä tilata tämä Kalajaska. Senkin vuoksi kun tässä on Kalajoen asiat parhaiten tapetilla. Sitten vielä huolimatta siitä, että hän tuolla alussa mainitulla kirjoittelulla pilasi osakkeitani naismaailmassa on hän sentään maailman mukavin mies. Luonnollisesti kuitenkin minun jälkeeni. Ettäs tiedät Paavali! Ja sitten asiasta toiseen, kun ne politiikan tekijät, jotta äänestäjien luottamus näihi poliittisiin sotarahtsuihin

28.11.1979

Johtuipa tuossa mieleen tämän lehden ”apostoli” Paavalin kirjoituksesta kun hän puhui painovirheistä ja muista epäselvyyksistä joita lehtitalossa, kuten muuallakin ihmisten maailmassa, tapahtuu ja jotka Kalajokilaakson talossa varmaan kuitataan ketään vainoamatta hurtin huumorin säestämänä.

Niitä kielikukkasia ja painovirheitä on sattunut kautta aikojen ja niin varmaan edelleenkin. Ei se ole mikään vaarallinen asia. Rovaniemellä asuessani minulle tuli paikallinen ”Lapin Kansa” –niminen lehti ja esimerkkinä siitä miten korkeakoulusivistyksen saanut henkilö voi tuottaa kielikukkasen oli erään metsänhoitajan korkealentoinen kirjoitus metsänhoidosta ja joka kirjoitus päättyi hyvin lennokkaaseen lausuntoon: ”Meidän on luotava katseemme kauan tulevaisuuteen, sekä etsittävä keinoja metsiemme puuvaraston vähenemiseksi ja varsinkin sen laadun huononemiseksi.” Itselleni sattui erään kerran kun minulla oli osoiteilmoitusosastolla samaisessa lehdessä joka numerossa lähes 12 vuoden ajan sovitun suuruinen ilmoitus, johon sai muuttaa tekstiä aina sen mukaan mitkä työt kulloinkin olivat ajankohtaisia. Oli silloin pula-aika ja rahan niukkuuden vuoksi ihmiset halusivat ennakkoon tietää mitä mikin työn suoritus maksaa.

Oli syksytalvi ja savottaan lähdön aika. Mainostusvuorossa oli hevosen kengitys sekä myös taksat. Minulla oli aina kenkiä ja nauloja varastossa, mutta usein hevosen omistaja, joko entiset kengät laittaen tai toi tullessaan uudet kengät, ehkä tietämättä että niitä oli pajalla saatavissa. No minun ilmoitustekstiini tuli mitä on taksa pajalla pantavilla kengillä ja omistajan kengillä sitten eri taksa. Olin erään isännän kanssa lähdössä Lapualle ja Rovaniemen asemalta ostin matkalukemiseksi Suomen Kuvalehden. Selailin sitä, tuli viimeiset lehdet ja siellä kielikukkasten ja painovirheiden joukossa oli minunkin ilmoitukseni saksittuna ja viereen oli piirrettynä seppä kengitystyössään. Isännältä oli jo toinen saapas vedetty pois ja kiskaistu se hevosen jalkaan. Omistaja oli jo toisen saappaansa menettänyt ja seisoi vieressä orvon näköisenä. Tällaisista pikkuhairahduksista usein selviää huvittuneena, jopa niistä saa oppia vastaisen varalle. Myös isommista n.s. kömmähdyksistä selviää isommitta vaurioitta, kun tunnustaa tosiasiat. Meille kaikille on yhteistä, että erehdyksiä tulee. Kun viime pakinassa jo lupasin haudata ”sotakirveeni” mikä todella pitää paikkansa, mitä tulee Kalajoen osuuskaupan asioihin. Niin täytynee kuitenkin Kalajoki-lehdessä nimimerkki ”sivusta seurannut” kirjoituksen johdosta kysyä. Mikä näissä kirjoituksissa oli tärkeää? Toiseksi: käsittääkö hän lukemansa? Kehoitan sivusta seurannutta lukemaan uudestaan jos vaikka käsitys selkenisi. ”Sivistyksessäni” ei ole tähän varaa, törkeyksiin nimittäin. Toiseksi, kyllä siinä ”bonukset” menee nollille, tai pakkasen puolelle vaikkapa näitä törkeyksiä käyttäisi johtavassa asemassa olevatkin.

Esimerkkinä voin mainita: Puhelimessa ei ole tapanani pitää haukkujaisia. Joillakin on varaa siihenkin. Toiseksi, kylällämme on kehoituksestani aikaisemmin jo tupaillan yhteydessä koetettu kyläläisiä valistaa siihen, kuinka tärkeää on keskittää ostokset omaan kylämyymäläänsä. Syyskokouksessahan oli jälleen lupauksia siitä, että näitä valistustilaisuuksia järjestetään vastaisuudessakin. Tässä asiassa olen sivusta seuranneen kanssa, että ostokset keskitetään, täysin samaa mieltä. Kyläkauppojen säilyttämisen puolesta puhuvat kaikki järkisyyt. On säästeliäämpää, että yksi osuuskaupan auto kuljettaa tavarat eri myyntipisteisiin kuin että kymmenet, ehkä satamäärin autoja rullaa syrjäkyliltä keskustaan. Lisäksi tälläkin hetkellä maailman tilanne ei anna takeita siitä, että yksityisautojen liikkuminen tässä määrin voisi jatkua. Meiltä voidaan ottaa liikut pois, kun pannaan öljyhanat kiinni. Vielä haluan huomauttaa sivusta seuranneelle, kun osuusmeijerit eivät kelvanneet esimerkiksi osuustoiminnasta. Lihakunnan osuusteurastamon päämaja on Kuopiossa. Sen alueisiin kuuluu koko peräpohjola ja lappi. Valtavin osa koko maan syrjäseutuja. Teurasauto joutuu monesti syrjäisestäkin kolkasta hakemaan usein huononkin kulkuyhteyden takaa teuraan.

Sama päivän hinta pätee siellä, niin kuin rintamaillakin. Tämä käytäntö on osuustoimintahengen mukaista. Rintamailla ja taajamissa ei saa ”kasvaa” niin että laitapuolet unohdetaan. Kun sivusta seurannut kysyi tarkoittaen tämän lehden levikkiä, että lisänneekö, nimittäin nämä kirjoitukset. Kuulemani mukaan juuri näin on tapahtunut. ”Sivusta seurannut” on esimerkki siitä, että seurattu on. Paavalin ”kotipellon pientareessa” 14.11. esittämät ajatukset tulisi myös lukea. Hän on ollut täysin asiallinen. Ei suden eikä lampaan puolta. Jos joku haluaa syypäitä etsiä, niin täällä se on. Törkeyksien kirjoittamiset kiistän perättöminä. Kuten tuossa alussa mainitsin, minulla ei ole varaa siihen.

19.12.1979

Muistelenpa tässä aikaa 31 vuotta takaperin. Oli joulukuun 6 pv. Juhlittiin itsenäisyyttä. Vuosiluku 1948. Olin sukupaperien perusteella sopinut ay. sonnikaupasta teollisuuspohatta Wilhelm Schaumannin kanssa. Matkustin juhlapäivistä huolimatta Jepualle Kepon kartanoon missä oli korkealuokkainen jalostuskarja. Oli aamuvarhainen saavuttuani perille ja kun juna mikä sopi paluukyytikseni lähti vasta illalla, niin minulla jäi aikaa seurusteluun tämän hienon herrasväen kanssa. Juhlapäivän ansioksi suurelta osin lienee laskettava se, että minkäännäköistä kiirettä kartanon työväellä enempää kuin palatsin puolellakaan ei ollut. Päivän mittaan jouduin useammin kuin kerran itseltäni kysymään onko tämä edes totta, että tällainen herra näin antaumuksella keskusteli kanssani niistä asioista mitkä jossain määrin olivat minunkin tietopiirini sisäpuolella. Siitä, että hänen puheensa oli aitoa, rehellistä, osaaottavaa, varmistuin kun kartanon pitkäaikainen pehtoori, siis työntekijä kyyditsi sonnin ja minut asemalle hän jutteli tähän tapaan: ”Tässä kartanossa on hyvä olla töissä, vanha herra oli jo hyvä mies, mutta tämä nuori herra on loistomies”. Kun pitkäaikainen työntekijä antaa isännästään tällaisen lausunnon täytyy sanoilla olla katetta. Tulihan siinä laskettua pientä leikkiä, kun tämä herra kysyi minkäikäiseksi arvioin hänet. Vaikka hänen ulkonäkönsä olikin selvästi nuorekkaampi kuin omani, sanoin hänelle: ”Kyllä te minun ikäinen olette.” ”No kuinka vanha te olette?” 41, vastasin. Tämä herra pudisti päätään kiellon merkiksi, johon minä jatkaen kuljailuani sanoin: ” No te olette sitten vanhempi”. Herraa nauratti kovasti selittäessään olevansa 30 vuotias. Kun hänen tanskalaissyntyinen rouvansa tuli konttorin puolelle hän kysyi tältä: ”Minkä ikäiseksi luulet tämän herran arvioineen minut?” Rouvan arviointi ei osunut oikeaan, joten herra selosti hänelle, että olin arvioinut hänet yli 40-vuotiaaksi. Tämän hienon rouvan suu meni hyvin tyytyväisen näköiseen hymyyn hänen siirtyessään salin puolelle, jonka johdosta herra uskoi minulle kuin salaisuutena: rouvani tykkäsi siitä, että minut arvioitiin vanhemmaksi, kuin mitä olen, hän kun on 7 vuotta minua vanhempi. Sitä kuljailua en lähtiessäkään tullut oikaisseeksi. Lähtiessäni herra lausui toivomuksen uudesta tapaamisesta, mikä oli minunkin toivoimukseni, joka kuitenkin on jäänyt toteutumatta. Tätä herrasväkeä ei raha eikä omaisuus ollut tehnyt röyhkeäksi. Ystäväni Kortelaisen Vilho, vanha pohjoisen asustaja kuten minäkin, muisteli eräästä toisesta suuresta herrasta, entisestä Kemiyhtiön johtajasta ukko Samperista, kuten hänen nimensä väännettiin vähän suomalaisemmaksi. Jätkän piti töihin kysyessään sanoa: Herra Huugo Sandberg, Pohjolan kuningas, leivän isä. Sen jälkeen seurasi lakki kourassa hyvin nöyrä pyyntö päästä töihin. Eräs jätkä oli hänkin töihin pyrkimässä ja kun hän sain nuo Samperin vaatimat tittelit lueteltua hän vilkaistuaan kerran naamatauluun jatkoi: ”Mutta kuva mitä kauhein!” Tämä iso herra oli jätkän mielestä ruma mies. Tuohon oli Samperi sanonut: Ei ikinä ole sinulle Kemiyhtiössä töitä.