[Kuva: Hiliman hotelli]

”Jumalallinen näky, luonnon itsensä muodostama suuri temppeli, jossa pyhä hartaus nousee sielusta, jossa ainoastaan hyvä ja kaunis tulee mieleen. Ja mikä ihmisten paljous!”

Lainaus on nimimerkki Ananiakselta Kalajoen pitäjän 400-vuotisjuhlajulkaisusta vuodelta 1925. Vähän jäljempänä kirjoituksessaan Ananias vielä kysyy:

”Miksi herran nimessä me matkustamme Sveitsiin, miksi Milanoon, miksi Italiaan Genovanlahden Rivieralle? Ovatko ne paremmat kuin kotoiset Rivieramme?”

Tuomi - tai hietapakoilla Ananias tarkoitti tekstissään nykyistä Hiekkasärkkien aluetta, josta on kehittynyt Kalajoen matkailuelinkeinon keskus.

Lähtölaukauksena tälle kehitykselle voidaan pitää Tuomipakkojen ensimmäistä kiinteää palvelupaikkaa, Hiliman hotellia, jonka pystyttivät Hilma ja Jalmari Pahikkala viitisen vuotta Kalajoen 400-vuotisjuhlien jälkeen. Rakennusmestari ja saksanjääkäri Jalmari oli jo luonnollisesti ammattinsa perusteella hotellin varsinainen pystyttäjä, mutta Hilmasta tuli sen sielu ja tunnushenkilö yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Jo kauan ennen Pahikkoloiden aikaa olivat paikalliset asukkaat käyneet Tuomipakoilla virkistäytymässä omalla, hotellia kaipaamattomalla tavallaan. Koska pääosa kalajokisista sai elantonsa maataloudesta, heidän oli yleensä tyytyminen yhteen varsinaiseen vapaapäivään kesässä. Sään piti silloin tietysti olla mahdollisimman lämmin ja aurinkoinen. Tuollaisen päivän koittaessa tapasivat esimerkiksi sukulaisperheet tai vaikka naapurukset lähteä Tuomipakoille usein yhdessä, perhekunnittain. Kulkuneuvona olivat tavallisesti hevosen vetämät kolukärryt. Perillä keitettiin kahvit – usein meriveteen –, isännät riisuivat päällimmäiset vaatteensa, emännät ehkä vain sukkansa, lapsista varsinkin pojat sentään housusilleen. Ei aurinkoa silloin ”otettu”, sitä saatiin. Uimassa kävivät yleensä vain lapset, tarkasti varoiteltuina ja valvottuina. Suosikkipaikka tällaisille ryhmille oli Herrainpakan etelärinne. Pakan eli mäen nimi johtunee siitä, että paikkakunnan herrasväet lienevät keksineet sen rahvasta aikaisemmin sopivaksi paikaksi kauniiden kesäpäivien vietolle.

Korpikirjailijan suosikkipaikka

Hotellia parempi nimike Tuomipakkojen ensimmäiselle kiinteälle matkailuyritykselle olisi täysihoitola. Sen palveluista hakeutuivat nauttimaan vuosien varrella monet kuuluisuudet. Tunnetuimmaksi heistä kehittyi kirjailija Ilmari Kianto, jonka tulo sihteereineen lomanviettoon Kalajoelle johtui ainakin osittain siitä, että kirjailijan suvun (Calamnius) kantaisä oli vaikuttanut paikkakunnalla pappina 1600-luvulla. Vaikutelmiaan täysihoitolasta ja etenkin sen emännästä Kianto ilmaisi talon vieraskirjaan kirjoittamillaan runoilla melko vuolaasti. Esimerkiksi:

Hiekkarannan emäntä

Pahikkalan Hilima,
tämän hiekkarannan emäntä.
Kuka hänet tuntee muut kuin me,
jotka hänet tunnemme
supliikista ja hyvistä ruuista
- totta on se.

Iloinen ihminen ymmärtäväinen,
elämää kokenut kerrakseen.
Myöhään joutunut avioliittoon,
saipas vain miehen hän verrakseen.
Ja sitten on emännän sisko se Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!

Ja sitten on Paavo ja isäntä Vääpelijääkäri,
joka naisille pistää kääreen kuin lääkäri!
Ja vielä on lehmät,
nuo kantturat tuolla,
ja lampaat, joita ei Luojakaan huolla!

Ja kukko se kanoineen kiekuu ja raakuu,
ja lopuksi on talossa kaksikin kisua.
Nyt kukkuvi käki kun kirjoitan tätä,
vaan matkailijoilla on kiire ja hätä!
Me lähdemme täältä kuin mustalaiset,
eläköön Kalajoen kaikki naiset!

Hilma Pahikkala rakasti musiikkia. Hän lauloi mielellään, sepitteli lauluja ja soitti harmonia. Siksi sellaiset vieraat kuin laulajatar Anna Mutanen olivat erityisen mieluisia Hilmalle. Esimerkiksi oopperalaulaja Wäinö Solan tiedetään myös vierailleen Tuomipakoilla. Siitä on todisteena valokuvakin. Monen monia kuuluisuuksia Hilman vieraana kävi. Heidän välityksellään Tuomipakat ja sen täysihoitola kehittyivät peräti valtakunnallisiksi nähtävyyksiksi. Maakunnallisesti ja paikallisesti tuon hiekkaisen ranta-alueen suosio kasvoi etenkin juhannuksenviettopaikkana. Tuomipakkoja alettiin 1930-luvun puolivälin tienoilla kuitenkin yhä useammin kutsua Kalajoen Hiekkasärkiksi. Osasyynä nimen muuttumiseen oli ilmeisen alueen tuomikannan nopea hupeneminen, sillä kasvava kävijöiden joukko riipi kukkivia tuomenoksia turhan innokkaasti mukaansa. Hilma ja Jalmari muistivat siitä kyllä aina pontevasti varoitella. Kesäisin heidän hotellinsa palveli myös perhejuhlien pitopaikkana. Talvisin se toimi Hiekkasärkkäin hiihtojen keskuksena. Monena vuonna hiihtojen kirkkain tähti oli Jussi Kurikkala, myöhemmin myös Arvo Kippola.

Pahikkoloiden jälkeen Hiliman hotellin omistajaksi tuli Sotainvalidien Veljesliiton Kalajoen osasto vuonna 1963. Se järjesti Hiekkasärkillä, hotelli keskuksena, menestyksellisesti ”kaupallis-matkailullisia” juhannusjuhlia Juhannusneito-kilpailuineen. Tanssilavakin saatiin silloin alueelle. Sotainvalidien voimat tällaisen toiminnan pyörittämiseksi kuitenkin vähenivät, joten heidän osastonsa myi hotellikiinteistön Kalajoen kunnalle ”kymmenen vuoden maksuajalla” toukokuussa 1976. Hotellin toimintaa jatkettiin sitten uusin muodoin ja vaihtelevin voimin, mutta rakennuksen kunto heikkeni niin pahasti, että helmikuussa 1987 se valvotusti poltettiin. Sitä ennen oli Kalajoen kunnanhallitus saanut pohdittavakseen kuntalaisaloitteen, jossa ehdotettiin Hiliman hotellin perusteellista kunnostamista tai sen rakentamista uudesta värkistä entisen paikalle. Aloitteen johdosta kunnanhallitus perehtyi asiaan itse paikalla, mutta ratkaisuksi tuli rakennuksen polttaminen palokunnan harjoituksena.

Pahikkalat täysihoitoloineen olivat kuitenkin saattaneet alkuun huiman matkailuelinkeinon kehittämistyön: leirintäalue perustettiin vuonna 1962, matkailulautakunta viisi vuotta myöhemmin. Vuonna 1964 valtio rakennutti Hiliman hotellia ”korvaamaan” Matkailuhotellin, ja vuonna 1971 Kalajoen Matkailukeskus Rantakalla Oy aloitti hotelli Rantakallan rakentamisen. Laajahkoja maankäytön yleissuunnitelmia tai erilaisia sijoitus- ja kehittämissuunnitelmia tehtiin jo 1970-luvulla useita. Myöhempinä vuosikymmeninä tällainen toiminta mutta myös tehtyjen suunnitelmien toteuttaminen on vain kiihtynyt.

Seitsemänkymmenen vuoden takainen Tuomipakkojen idylli on lähes kokonaan kadonnut, mutta vain harvat nykyihmisistä osaavat sitä enää kaivatakaan, ja uudet suuret suunnitelmat odottavat Hiekkasärkillä toteuttamistaan.