[Kuva: Iin rautatieasema]Sata vuotta sitten elettiin kiivasta kehityksen aikaa, sillä vuonna 1901 Iihin yltänyttä rautatietä jatkettiin vauhdilla kohti pohjoista.

Iissä aseman paikaksi suunniteltiin ensin joen pohjoisrantaa, Mäntylän talon seutua. Vaadittiinpa sieltä pistoraiteita Raasakka- tai Illinsuvannolle. Lopulliseksi paikaksi valittiin joen eteläranta. Päätöstä saatteli sivuraidevaatimus Haminaan. Yksikään sivuraiteista ei kuitenkaan toteutunut.

Huolimatta siitä, että kuntien päättäjät olivat jo kiirehtineet rautatietä, maapohja piti pakkolunastaa, sillä maanomistajat eivät luovuttaneet sitä vapaaehtoisesti. Rata vaati paljon pengerrystöitä, sillä maasto oli soista. Kerrotaan, että ratapenkkaan vedätettiin Kirkkosaaresta 1500-luvulta peräisin olleiden kirkkojen kivijalka- ja kulmakivetkin.

Koska elettiin sääty-yhteiskunnan aikaa, tuli asemarakennuksissa olla kaksi odotussalia. Säätyläiset matkustivat paremmin ja odottivat junaakin II luokan odotussalissa, missä oli erikseen naisten huone upeine salinkalustuksineen. Rahvaan puolella, III luokan odotussalissa oli vaatimattomammat puupenkit ja sylkykupit sekä ”Spotta ej på golvet” -kyltit.

Asemarakennuksen, henkilöstön asuinrakennuksien ja istutusten lisäksi oli rakennettava tavaramakasiini ja lastauslaiturit. Tienoo valaistiin öljy- ja karpiidilampuilla. Viestintä asemien välillä hoitui langattomalla lennättimellä sähköttäen.

Asemapäälliköt olivat korkeita herroja. Useimmiten he olivat ruotsinkielisiä säätyläiskotien kasvatteja, joiden edesottamuksia kyläläiset seurasivat tarkkaan.

Iissä kerrotaan, että eräs asemapäällikkö solmi avioliiton emännöitsijänsä kanssa. Vihkimisen jälkeen herra lupasi rouvalleen armollisesti: ”Nyt sinä voit sinutella minua.”

Erään asemapäällikön ovelle tuli kerran kaksi nuorta miestä pyytämään ruokaa. Pyyntö ei ollut mieleen, ja asemapäällikkö lupasi: ”Saatte ruokaa, jos pilkotte ensin liiterissä olevan halkoläjän.” Rouva yritti estellä: ”Ja ja, men smöret är så dyrt.” (Mutta voi on niin kallista.) Kun poikia haettiin lopulta syömään, ei liiterissä ollut enempää pilkottuja puita kuin poikiakaan. Hakkuupölkkyyn oli kirveellä lyöty kiinni lappu: ”Voi on kallista, mutta työmiehen työ on vielä kalliimpaa.”

Erään asemapäällikön palkka ei tahtonut riittää lasten kouluttamiseen, vaan mies otti kassasta ”omaa lainaa”. Lähikauppiaan kanssa oli sovittu, että mikäli kassantarkastus yllättää, asemapäällikkö lähettää palvelustytön hakemaan kauppiaalta tarvittavan summan lainaksi ja vaillingin täytteeksi. Hänen aikaansa kassatarkastus aloitettiin mieluusti kahvituksella.

Iijoen ylitys sattui Merikosken kohdalle. Ensin suunniteltiin kahta silta-arkkua, mutta aiotuilla paikoilla ei ollut pitävää pohjaa. Niin rakennettiin yksi ainut silta-arkku keskelle jokea ja sen ylle kaksikerroksinen, rautarakenteinen silta.

Merikosken vedenkorkeuden vaihtelut, tulvat ja rajuus panivat sillanrakentajat sellaisen haasteen eteen, ettei sitä ollut vielä Suomessa ennen tullut vastaan. Kerrotaan, että virta painoi kahden työmiehen ja yhden tyttösen käytössä olleen veneenkin kerran sellaisella voimalla siltapalkkiin, että vene katkesi kahtia. Huonosti olisi käynyt, ellei lähellä olevasta seppä Pernun talosta olisi ehditty pelastamaan haaksirikkoisia maihin.

Yli-iiläinen seppä Mannis-Matti ei uskonut siltainsinöörien taitoihin. Kun sillanrakentajat eivät ottaneet Matin neuvoja todesta, tämä ennusti sillalle surkeaa loppua seuraavan tulvan tullessa. Sillan valmistuttua sillanrakentajat panivat kurillaan Yli-Iissä liikkeelle huhun, että tulva on vienyt sillan. ”Johan minä sen arvasin”, tuumi Matti ja lähti omin silmin tuhoa todistamaan, mutta siltapa olikin tukevasti paikoillaan ja Mannis-Matti sai nenilleen.

Paikoillaan silta voisi olla edelleenkin, ellei Saksan perääntyvä armeijakunta olisi räjäyttänyt sitä syksyllä 1944. Vain silta-arkku säilyi, ja se kannattaa uuttakin siltaa.

Iin Olhavaankin rakennettiin asema ja rautatiesilta. Olhavan pysäkki oli tärkeä paikka junille, sillä siellä höyryveturien ”tentereihin” lastattiin uutta puuta ja vettä.

Oulu–Tornio-rata valmistui 1903. Silloin järjestettiin Iin asemalla suuret juhlat, joihin tuli Helsingistä erikoisjunalla korkeita vieraita, joukossa kolme senaattoriakin. Puheita pidettiin ja maljoja kohotettiin sekä rautateille että isänmaalle. Vieraille tarjottiin aamiainen ja päivällinen, eikä lohta ja poroa puuttunut pöydästä.

Alussa veturit kulkivat noin 25–30 kilometriä tunnissa. Nykyliikkumisen vauhdissa se on vähän, mutta entiseen hevoskyytiin verrattuna junan vauhti herätti hämmennystä, jopa pelkoakin. Muun muassa 1820-luvulla lähetti baijerilainen ylilääkärikollegio maansa hallitukselle kirjeen, jossa varoitettiin, että höyryjunat aiheuttavat vaikeita aivosairauksia sekä matkustajille että katsojille.

Suomen senaatti antoi käskykirjeen rautateiden rakentamisesta vuonna 1857, minkä jälkeen rautatieverkkoa alettiin rakentaa vauhdilla. Oulun ja Tornion välillä kirjelmöitiin ja lähetettiin lähetystöjä kiirehtimään rataa.

Rautatie mullisti tavara- ja henkilöliikennettä, vilkastutti elämää ja yhdisti pohjanperukat muuhun maailmaan. Toisaalta se heikensi tienpidon tasoa ja näivetti kestikievarilaitosta ja vei töitä lukuisilta rahdinvedolla itsensä elättäneiltä hevosmiehiltä.