Lasi on kiehtova materiaali, kirkas ja kiiltävä, valoa taittava, raskas tai höyhenenkevyt, ohut kuin saippuakupla – ja ennen muuta särkyvä.

Lasin vuosituhantisessa historiassa Suomen lasiteollisuus on nuorta. Sen voidaan katsoa syntyneen 1700-luvulla, huolimatta siitä että maamme ensimmäinen, Uudenkaupungin lasitehdas toimi jo vuosina 1681–1685. Yritys oli 1600-luvulla kuitenkin ainoa maassamme. 1700-luvulla merkantilismin aikakaudella lasiteollisuus alkoi herättää kasvavaa mielenkiintoa liikemaailmassa. Valtakunnan emämaan Ruotsin metsiä tahdottiin kuitenkin suojella paljon puuta nielevältä lasinvalmistukselta ja niin huomio kiintyi Suomen metsävaroihin. Maahamme perustettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla kaikkiaan 12 lasitehdasta, niiden joukossa Nybyn lasitehdas Iin pitäjän Olhavan kylään vuonna 1782.

Tehtaan omistajat

[Kuva: Lasiruukin perustaja]
Lasiruukin perustaja Johan Mattsson Nylander.

Nybyn perustaja oli oululainen kauppias Johan Mattsson Nylander. Hän anoi vuoden 1779 lopulla kauppakollegiolta lupaa perustaa lasitehtaan lähellä Oulua sijaitsevalle Toppilan verotilalle, josta hän omisti kolmanneksen. Lupa myönnettiinkin jo 10.1.1780, mutta hanke lykkääntyi, sillä ennen kuin Nylander ehti ryhtyä rakennuspuuhiin Toppilaan rakennettiin tervavarasto, Oulun Tervahovi. Nylander osti nyt Iin pitäjän Olhavan kylästä Säynäoja- ja Vähäsäynäoja-nimiset tilat, jotka yhdistettiin Nyby-nimiseksi tilaksi. Koska Toppilaan suunnitellun tehtaan lupa-aika oli tällä välin ehtinyt kulua umpeen, Nylander anoi uutta privilegiota, joka hänelle myönnettiin 18.9.1782.

Tehdasta ryhdyttiin heti rakentamaan. Paikalle kohosivat tarvittavat asuinrakennukset sekä lähelle merenrantaa lasihytti. Paikka valittiin silmälläpitäen lasinkuljetusta, jonka suunniteltiin tapahtuvan suurimmaksi osaksi vesitse. Puhaltajat, joista osa oli syntyperältään saksalaisia, Nylander hankki Ruotsista. Työt tehtaassa aloitettiin syksyllä 1784.

Näin syntyi vilkas monikielinen tehdasyhdyskunta Olhavan korpeen, seudulle, jota kuulu Lapin kuvaaja rovasti Jakob Fellman on kaunopuheisesti luonnehtinut »karuksi hiisien ja lempojen asuinsijaksi». Tilan maista laaja ala raivattiin maanviljelykselle. Nylander rakennutti sahan, myllyn ja laivaveistämön, jossa rakennettiin useita aluksia, sekä merkitytti omalla kustannuksellaan meriviitoin väylän Olhavasta ulkomerelle ja toisen rannikkoa pitkin Ouluun. Työväkensä tarpeiksi hän kustansi koulun ja papin, vieläpä oman järjestysoikeudenkin. Tunnustuksena monista ansioistaan Johan Nylander sai vuonna 1788 kuningas Kustaa III:lta hovineuvoksen arvonimen.

Vuonna 1789 kohtasi ripeään alkuvauhtiin päässyttä tehdasta onnettomuus, lasihytti paloi. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui tehtaan johdossa muutos. Nylander luovutti vuonna 1792 ruukin, kuten Nybytä tavallisesti kutsuttiin, pojalleen Aristoteles Nylanderille ja vävylleen Adolf Falanderille 1), joista jälkimmäinen otti tehtaan johdon käsiinsä. Johtajan vaihdos sattui Falanderille erittäin otolliseen aikaan. Juuri tällöin alkoi lasiteollisuudessa voimakas nousukausi ja tehtaat pystyivät vaivoin tyydyttämään äkkiä kasvaneen kysynnän. Tämä kiihotti laajentamaan myös Nybytä. Ruukissa työskenteli tuolloin 19 puhaltajaa, mikä on suurin määrä mitä Nybyssä koskaan on ollut. Kaikkiaan sai tehtaan ja maanviljelyksen palveluksessa elatuksensa runsaasti yli 300 henkeä. Nyby olikin maaherra J. F. Carpelanin mukaan tuolloin suurin lasiruukki maassamme. Valmisteista etusijalla olivat ikkunalasi ja pullot.

Lasiruukin olisi siis näin ollen pitänyt olla kaikin puolin menestyvä liikeyritys, mutta sillä ei ollut onnea matkassaan. Alun alkaen se oli mitoitettu tuotannoltaan kysyntään nähden liian suureksi. Toisaalta Nylanderilla sen paremmin kuin Falanderillakaan ei ollut lasialan tuntemusta, vaan heidän täytyi ammattikysymyksissä täysin luottaa puhaltajiinsa. Työsuhteissa syntyi kuitenkin usein selkkauksia. Varsinkin taitavista ikkunalasinpuhaltajista oli puutetta ja heitä houkuteltiin siirtymään tehtaalta toiselle. Lisäksi sattui muita onnettomuuksia. Syksyllä 1793 ankara tulva sai veden lainehtimaan yli koko tehdasalueen aiheuttaen pahaa jälkeä lasihytissä. Se halkaisi upokkaita, joissa sulaa lasimassaa pidettiin, ja sammutti uunit, joita ei puhalluksen aikana olisi saanut päästää hetkeksikään sammumaan. Seuraavana talvena sattui tulipalo, joka tosin ei polttanut itse hyttiä, mutta tuhosi muita rakennuksia sekä huomattavat määrät raaka-aineita ja valmista tavaraa.

Vuosi 1794 muodostuikin taitekohdaksi Nybyn kehityksessä. Onnettomuuksista huolimatta tehtaan kehityksen suunta oh tähän saakka ollut ylöspäin, mutta nyt alkoi lasku. Jo samana vuonna työntekijöiden luku väheni ja 1790-luvun loppuun mennessä väkeä tehtaalla oli enää 30 henkeä. Eikä uusi vuosisata tuonut muutosta parempaan. Toimintaa jouduttiin supistamaan yhä ja vuonna 1804 tehdas lopulta sulki ovensa kokonaan. Falander luopui 23.3.1807 lasitehdasprivilegiostaan. Elettiin 1800-luvun alun murrosaikaa. Maassa käytiin sotaa. Suomi erotettiin Ruotsista ja liitettiin Venäjään. Sattui ankaria katovuosia. Nybyn tehdas seisoi.

Olhavan väki vetosi 30.4.1811 kihlakunnanoikeuteen, jotta saatettaisiin korkeiden viranomaisten tietoon »ahdistetun kansan alamainen rukous». Toivomuksena oli, että lasitehtaalle suotaisiin sellaisia etuja, että jonkun kannattaisi panna se uudelleen toimintaan tai että tehdas käynnistettäisiin kruunun varoilla. Nybyn asia saikin näin julkista huomiota osakseen. Maan talouselämä alkoi sitä paitsi vähitellen toipua lamastaan. Niinpä laamanni Julius Conrad Antell uskalsi luottaa lasitehtaan tuottavuuteen ja vuonna 1812 hän hankki osan Nybyn tilasta omistukseensa sekä anoi ja sai lasitehdasprivilegion. Hytti kunnostettiin ja työt aloitettiin vuoden 1813 alussa.

Antell oli tarmokas ja taitava liikemies, mutta hänen levoton luonteensa ajoi hänet nopeasti asiasta toiseen. Ennen Nybyn ruukinpatruunaksi ryhtymistään hän oli Kemin tuomiokunnan tuomarina. Lasitehtaan hoito ei sekään häntä kauaa kiinnostanut, vaan jo vuonna 1816 hän myi tehtaan langolleen Johan Engmanille. 2) Tämän liikeasiat eivät kuitenkaan ottaneet luonnistuakseen, vaan hän velkaantui aina kruunua myöten niin, että joutui vararikkoon. Asiansa taitavasti hoitaneena päävelkojana Antell tuli uudelleen lasitehtaan johtoon. Vuosien 1825–1833 henkikirjoihin hänet on merkitty tehtaan hoitajaksi.

Nybyn isännöitsijäksi tuli Julius Ad. Castrén, joka hoiti tehdasta varsin menestyksellisesti. Ikkunalasia ja pulloja myytiin aina Pietaria myöten. Tapahtuma joka näinä vuosina on varmaan myös vaikuttanut menekkiin, oli Oulun vuonna 1822 sattunut suurpalo, jossa myös Antell menetti kaupunkitalonsa irtaimistoineen. Kun Oulua ryhdyttiin jälleenrakentamaan, oli ikkunalasilla varmaan kysyntää.

Vaikka tehdas oli velkojien hallinnassa, Antell hoiti sitä kuin omaansa. Vuonna 1831 hän vihdoin ryhtyi pesää selvittämään. Monien riitojen jälkeen valtio lunasti Nybyn 25 650 ruplan hinnasta eli juuri valtion lainaa vastaavasta summasta, ja kun tämä saatava oli etuoikeutettu, eivät muut velkojat saaneet konkurssipesästä yhtään mitään. Töitä tehtaassa ei keskeytetty. Ruukinpatruuna Antell johti tehdasta ja suunnitteli myös sen ostamista valtiolta, mutta vuonna 1832 sattunut erittäin ankara kato heikensi hänen taloudellista asemaansa niin paljon, ettei hän rohjennut tehdä kauppaa. Sen sijaan Nybyn tilan ja tehtaan osti vuonna 1834 raahelainen kauppias Zachris Franzén, joka yhtiötoveriensa Fredrik ja Mathias Soveliuksen kanssa ryhtyi hoitamaan tehdasta. Antell joka nautti eläkettä aikaisemmin hoitamastaan Suomen tullihallituksen ylitirehtöörin virasta siirtyi Nybystä asumaan Iihin Akolan taloon, jonne hänen luokseen usein kokoontui laaja seurapiiri.

Nybyn uudet omistajat olivat kauppiaita, jotka saattoivat lasia markkinoidessaan käyttää hyväkseen jo olemassa olevaa asiakaspiiriään. Ruukkia hoiti Olhavassa Mathias Sovelius, Franzén myi lasia Raahessa ja Fr. Sovelius Oulussa. Lisäksi ruukilla oli välittäjänsä Torniossa, Kokkolassa ja Vaasassa, samoin Tukholmassa ja Pietarissakin. Varsinaisella maaseudulla käytävän kaupan hoitivat kiertävät lasikauppiaat, sillä lasitehtailla oli vanhastaan oikeus kulkukaupan harjoittamiseen, vaikka kaupankäynti maaseudulla muutoin oli kiellettyä. Lasi kuljetettiin suurimmaksi osaksi tehtaan omilla aluksilla, joka olivat mm. Annonen, Swalan, Tyra sekä kapteeni C.G. Kecklundin johdolla purjehtiva kuunari Nyby. Tehtaan tuotanto keskitettiin entistä enemmän ikkunalasin valmistukseen ja pidettiin suhteellisen pienenä, niin että myyntitappioita ei päässyt syntymään. Varovaisuus kaikkiin sijoituksiin oli leimaa-antava koko yhtiön seitsenvuotiselle toimikaudelle. Yhtiö purettiin vuonna 1841 ja Nyby joutui nyt koko loppuajakseen Fellmann -suvun omistukseen.

Olhavan lasitehtaan omistaneista Fellmaneista ensimmäinen oli oululainen kauppias, raatimies ja kunnallisneuvos Johan Abraham Fellman, jota seurasi hänen veljenpoikansa kauppias Isak Wilhelm Fellman – »Pikku likaksi» kutsuttu – sitten rovasti Jakob Fellman 3) ja viimeisenä tämän poika apteekkari Karl Jakob Fellman, joka kuoli vuonna 1890 Helsingissä. Suku myi tilan vuonna 1905.

Lasin valmistaminen Nybyssä lopetettiin vuonna 1885. Näin päättynyt tehtaan historia kesti kaikki tauot mukaan luettuna 103 vuotta ruukin perustamisesta laskien. Aika kokonaisuudessaan on ollut mitä värikkäin. Tehtaan yhdeksästä ruukinpatruunasta tuskin ainoakaan oli mikään tavanomainen henkilö. Tehtaan perustaja hovineuvos Johan Nylander on omalaatuisella olemuksellaan ja käytöksellään synnyttänyt ympärilleen kokonaisen tarinoiden joukon. Laamanni Julius Conrad Antell oli aikanaan tunnettu paitsi lukemattomista riitajutuistaan, joita hänellä oli jopa maaherran kanssa, myös sivistysharrastuksistaan. Niin hänen aikanaan kuin myös myöhemminkin oli Nyby paikkakunnan kulttuurielämän keskipiste. Patruuna Johan Engmanin kaudelta voisi kuvata keisari Aleksanteri I:n käyntiä ruukissa tai vastaavasti tehtaan viime vuosilta sitä, kuinka kenraalikuvernööri Feodor Heidén otettiin vastaan Nybyssä kesäkuussa 1884, mutta nämä tarinat ovat jo oma lukunsa.

Työväki

Lasiruukin työväestä keskeisimmällä sijalla olivat puhaltajat. He olivat ammattimiehiä ja varsin arvostetussa asemassa; heistähän koko tehtaan käynnissä pysyminen oli riippuvainen. Nybyn puhaltajien lukumäärä oli tavallisesti 5–6 miestä. Poikkeuksen tekivät vain 1790-luvun alkuvuodet, jolloin tehtaassa työskenteli parhaimmillaan 19 puhaltajaa. Yksi puhaltajista toimi aina hyttimestarina, jonka vastuulla oli työn laatu. Hän määräsi lasiseoksen koostumuksen ja laadun sekä mittasi lasit puhaltamisen jälkeen. Taitavista puhaltajista oli maan lasiruukeissa jatkuvasti puutetta ja heitä houkuteltiin tämän tästä siirtymään tehtaasta toiseen parempaa palkkaa tarjoamalla. Tästä oli seurauksena että puhaltajat olivat sangen liikkuvaa joukkoa sekä että heidän palkkatasonsa muodostui muiden ammattimiesten palkkoja korkeammaksi. Näin Nybyssäkin: ruukin perustaja hovineuvos Nylander houkutteli Somerolla sijaitsevasta Ävikin tehtaasta Nybyhyn Henrik Bertling -nimisen puhaltajan – muut puhaltajat hän hankki Ruotsista Sandön ja Björknäsin tehtaista.

Hovineuvoksen seuraaja Adolf Falander valitti puhaltajien puutetta maaherra Carpelanille 3.5.1793 osoittamassaan kirjeessä seuraavasti: »Ikkunalasinpuhaltajia houkutellaan tehtaasta toiseen, mistä on seurauksena, että he saavat harjoittaa millaista omavaltaisuutta tahansa. Ja työpalkat nousevat alituiseen». Ja Falander jatkaa: »Kun oppipojan kouluttaminen tulee tehtaan omistajalle maksamaan 1000–1500 riksiä, niin ei puhaltajien puutetta voitane helposti poistaa, niin kauan kuin ei ulkomaisten työläisten maahan tuloa oikein tuntuvasti helpoteta tai ellei myönnetä jonkinlaista palkkiota tai korvausta sille tehtailijalle, joka on suurin kustannuksin valmistanut tällaisia työläisiä.»

Tässä on ongelma, johon lasitehtaissa yritettiin jatkuvasti löytää ratkaisua, mutta huonoin tuloksin. Vaikka tehtaiden omistajilla olisikin ollut halua ja varoja kasvattaa oppipojista ammattimiehiä, ei se niin vain käynyt. Lasinpuhallus oli tiukimmin suljettuja ammatteja. Se periytyi mieluimmin vain isältä pojalle, eikä taitoa haluttu siirtää vieraalle. Puhaltajat jarruttivat tietoisesti koulutusta ja pysyttivät ammattimiesten joukon suhteellisen pienenä. Tämä näkyy Nybyssäkin paitsi puhaltajien puutteena, myös siinä että tehtaassa jatkuvasti työskenteli samoihin sukuihin kuuluvia miehiä. Heistä mainittakoon vain Nybyn ensimmäisiin puhaltajiin kuulunut Anton Faller, jonka suku on tunnettu miltei kaikissa maamme lasitehtaissa, edelleen Wilhelm, Jonas Wilhelm ja Carl Gustaf Creutzer taikka 1830-luvulla Nybyssä ikkunalasia puhaltanut Gustaf Winck, jonka sukua olivat tehtaan viimeisiin puhaltajiin kuuluneet »Isoksi ja Pikku Vinkiksi» kutsutut veljekset.

Puhaltajien nimiluettelolta tarkastellessa tulee kiinnittäneeksi huomiota myös siihen, että ainoa suomenkielinen nimi koko 100-vuoden ajalta on Johan Kyröläinen (eli v. 1786–1836). Kaikki muut nimet ovat ruotsin- tai alkuaan saksankielisiä. 4) Puhaltajien kieli olikin miltei poikkeuksetta ruotsi. Kun ruukin muu työväki oli palkattu seudun suomenkielisestä väestöstä, ilmeni varmaan usein kielivaikeuksia. Ruukissa olikin kehittynyt oma ammattikielensä, jossa sanat olivat ruotsista suomenkielisiksi väännettyjä. Esimerkiksi pulloja mitatessaan apupojat sanoivat joko »lokom» (lagom = sopiva) tai »lite long» (litet för lång = vähän liian pitkä). Kuvaavia ovat myös käytetyt nimitykset: puhaltaja oli ploosari (blåsare), apulaiset intraakareita (indragare) ja sulattaja melttari (smältare) jne.

Tehtaan väkeen kuuluivat edelleen kuivaajat, lämmittäjät, kantajat, hyttirenki, lasimassaupokkaiden eli pottien valmistuksessa avustava savenpolkija, puuseppä, joka mm. valmisti esineiden muotteja ja pakkauslaatikoita, sekä seppä, jonka tehtäviin muiden ohella kuului parimetristen puhalluspillien valmistaminen.

Varsin tavallista oli että ruukissa työskenteli useita saman perheen jäseniä, heidän joukossaan myös naisia ei vain piikoina vaan myös itse lasinvalmistuksessa. Nyby näyttääkin olleen ainoita lasiruukkeja Suomessa, jossa on aina käytetty naistyövoimaa. Naiset työskentelivät nimenomaan lämmittäjinä, kuten 1830-luvulla Greta Tuisku, Maria Ravaska tai Brita Orava, jonka suku oh kuulunut Ruukin työväkeen sen perustamisesta lähtien.

Paikkakunnan väki kulki työssä asuen kotonaan ja he saivat palkkansa rahana. Puhaltajille ja sulattajille sen sijaan kuului rahapalkan lisäksi asunto sekä viljaa ja vaatetta. Puhaltajien asunnot sijaitsivat Nybyssä Oulusta pohjoiseen vievän maantien itäpuolella ja käsittivät tavallisesti pirtin ja kamarin.

Väestään ruukki pyrki pitämään huolta niin ruumiin kuin hengenkin puolesta. Hovineuvoksen aikana Nybyssä oli koulu ja pappi, joka sai lukea ansiokseen kaksinkertaiset virkavuodet, koska Nylander itse kustansi nämä laitokset. 5) Sen sijaan Nylanderin anomus, että Nybystä muodostettaisiin oma Iistä erotettu seurakuntansa, hylättiin 1793. Nylander hankki Nybylle myös oman järjestysoikeuden, mutta Falander luopui tästä hankalasta ja kustannuksia tuottavasta järjestelmästä vuonna 1794 ja ruukki siirtyi jälleen Oulun maistraatin valvontaan. Omaa pappia ei ruukissa liioin 1800-luvun puolella ole ollut, sillä sekä Antellin että Engmanin yritykset oman papin saamiseksi Nybyhyn raukesivat senaatin evättyä kaksinkertaisten virkavuosien myöntämisen.

Rakennukset

[Kuva: Nybyn lasitehdas. Pehr Otto von Graven maalaus vuodelta 1801.]
Nybyn lasitehdas. Pehr Otto von Graven maalaus vuodelta 1801.

Nykyisellä Nybyn tilalla 6) ei lasitehtaan aikaisista rakennuksista ole jäljellä kuin laamanni Antellin 1800-luvun alussa rakennuttama päärakennus, sekin uusittuna sekä myöhemmin rakennettu harvinaisen suuri kivinavetta. Tehtaan toiminta-aikana rakennuksia oli kuitenkin alun neljättäkymmentä, kuten vuonna 1831 suoritettu omaisuudenarviointi luettelee: 15 huonetta käsittävä päärakennus, 6 työläisten asuntorakennusta, 2 tallia, 3 navettaa, 2 leivintupaa, 2 pirttirakennusta, yht. 14 erilaista ulkohuonerakennusta, tuulimylly, hienoteräinen saha, mylly, kivitamppi, upokkaiden valmistusrakennus, 3 kaksikerroksista aittaa ja itse lasihytti, tehtaan sydän.

Hytti sijaitsi koko olemassaoloaikansa samalla paikalla merenrannalla – paikka on nykyään maan kohoamisesta johtuen paljon etäämmällä rannasta kuin alkuaan. Rakennuksesta on olemassa yksi ainoa kuva, Pehr Otto von Graven maalaus vuodelta 1801. Siinä kuvattu hytti on järjestyksessä toinen. Ensimmäinen paloi vuonna 1789. Toisen kerran tuli hävitti hytin 1818 ja kolmas rakennus paloi 1907 seisottuaan sitä ennen käyttämättömänä yli 20 vuotta.

Kesällä 1970 suoritettiin paikalla tutkimuksia ja laadittiin mittauspiirros. Hytistä on lisäksi tehtaan viimeisen omistajan Karl Fellmanin pojan insinööri K. A. Fellmanin laatimia luonnoksia sekä useita silminnäkijöiden kuvauksia. Kaikkien niiden perusteella rekonstruoituna hytti oli suuri ikkunaton lautarakennus, jossa oli ulkonema jokaisella neljällä seinällä. Seinät ja erittäin jyrkkä, korkealappeinen katto olivat tervatut. Kerrotaan ohikulkijoiden usein luulleen hyttiä kirkoksi, ja jyrkkine kattoineen se todella sellaiselta saattoi etäältä katsoen näyttääkin.

Uunien lukumäärä on hytissä eri kausina vaihdellut. Pohjia on edelleen näkyvissä useita ja näin ollen on jälkikäteen vaikeaa saada niitä täsmällisesti sijoitetuksi piirrokseen. Alkuaan hytissä oli paikka kahdelle sulatusuunille ja tehtaan ollessa laajimmillaan uuneja oli kolme, mutta koko 1800-luvun ajan sulatusuuneja oli yksi ja se sijaitsi keskellä hyttiä, kuten piirrokseen on merkitty. Sulatusuunin lisäksi hytissä oli tuhkauuni, useampia jäähdytysuuneja, hiekkauuni, ikkunalasin oikaisu-uuni, pottien kuumennusuuni, komeroita ja valssikamari. Punahehkuisten uunien kajossa tässä suuressa hämärässä verstaassa työskentelivät puhaltajat apulaisineen. Puhaltajat seisoivat sulatusuunin ympärille rakennetuilla lankkutelineillä, ikkunalasinpuhaltajat toisella ja pullojenpuhaltajat toisella puolella uunia.

Raaka-aineet, valmistus ja kauppa

[Kuva: Lasiruukin leima]
Lasiruukin leima.

Puhaltaminen tapahtui Nybyssä koko tehtaan käynnissä oloajan vanhoja perinteisiä menetelmiä noudattaen. Esineet puhallettiin joko vapaasti tai muotteihin. Kaikki Nybyn valmistama lasi, mitä sekä julkisissa että yksityisissä kokoelmissa on säilynyt, on väriltään vihreää tai ruskeaa, mikä johtuu raaka-aineena käytetyn kvartsihiekan sisältämästä raudasta. Nybyn tileissä tosin mainitaan myös »valkoinen» lasi, mutta todennäköisesti sekin on ollut väriltään enemmän tai vähemmän kellertävää tai vihertävää.

Lasiseoksen perustan muodostavan kvartsihiekan lisäksi tarvittiin puuntuhkasta uutettua potaskaa. Näitä molempia raaka-aineita tehdas sai omalta paikkakunnalta, mutta myös osti hiekkaa mm. Etelä-Suomesta ja Tanskasta, potaskaa Skoonesta. Edelleen ostettiin kalkkia, suolaa, hiekkakiveä ja arsenikkia – potteihin tarvittavaa savea hankittiin Hollannista. Lasimassaa sulatettaessa käytettiin tavallisesti myös esineiden lasimurskaa ja sitäkin on jopa ostettu. Nybystä on löytynyt huomattava määrä lasileimoja, joissa on saman eteläruotsalaisen Björknäsin lasitehtaan leima, mistä Nylander hankki ensimmäiset puhaltajansa. Björknäs lopetti toimintansa samoihin aikoihin kun Nyby perustettiin, ja on mahdollista että Nylander tuolloin osti Björknäsistä lasijätettä raaka-aineeksi uuteen tehtaaseensa.

Missä suhteessa näitä raaka-aineita Nybyssä on kulloinkin käytetty jää kuitenkin salaisuudeksi, sillä hyttimestarit valmistivat lasiseokset aina omien salaisten reseptiensä mukaan ja veivät ohjeensa mennessään siirtyessään tehtaalta toiselle. – Samoin esineiden mallit ovat yhteisiä useimmille vanhoille tehtaille kautta Suomen ja Pohjois-Euroopan, joten niidenkään perusteella ei aina voi valmistajatehdasta määritellä.

Koska Nyby valmisti erittäin paljon ikkunalasia ja koska nimenomaan tämän lasin valmistaminen vanhaa puhallusmenetelmää käyttäen on kokonaan lopetettu – muiden esineiden puhaltajan voi sentään lasitehtaassa vielä tavata – kuvattakoon ikkunalasin valmistusta hieman tarkemmin.

Puhaltaja otti työnsä aloittaessaan lasimassasta pillinsä päähän aloituksen eli postin. Sitten hän korkealla telineellään seisten alkoi pilliä heiluttaen venyttää postia niin että se vähitellen venyi noin 1,5 metrin pituiseksi lieriöksi. Lieriö oli vielä kummastakin päästään umpinainen. Puhaltaja aukaisi ensin toisen pään kuuman lasimassan avulla. Sitten lieriö irrotettiin pillistä veteen kastellulla leikkuuraudalla ja lopuksi leikattiin pituussuunnassa auki kuumaa lasimassalankaa avuksi käyttäen. Se oli nyt valmis vietäväksi oikaisu-uuniin, missä oikaisija suoritti lasilieriön oikaisun valssaten ja karkaisten sen. Valmiit lasilevyt pakattiin puulaatikkoihin myyntiä odottamaan.

Ikkunalasi oli väriltään vihertävää ja rakkulaista. Nämä vihreät ruudut ovat kuitenkin 1700-luvun lopulla suorittaneet suorastaan kulttuuritehtävän tuodessaan kirjaimellisesti valon savupirtteihin. Myöhemmin ikkunalasin vajavainen laatu alkoi olla esteenä menekille eikä 1800-luvun jälkipuoliskolle tultaessa kukaan enää ostanut vihreitä ruutuja jos valittavana oli myös kirkasta väritöntä lasia.

Varsinaisista lasiesineistä ovat ensisijalla pullot, joita valmistettiin eniten ikkunalasin jälkeen.

Vanhin malli on kapeakaulainen, pulleamahainen pullo, jota 1600-luvulta periytyvää mallia valmistettiin vielä 1800-luvulla. Usein nämä pullot on varustettu lasileimalla, jossa on joko tehtaan tai tilaajan nimi. Tämän mallin rinnalla Nyby valmisti halliraporttinsa mukaan jo 1790-luvulla ns. ranskalaisia ja englantilaisia pulloja. Nimet viittaavat mallien alkuperämaihin. Molemmat ovat sylinterimäisiä, englantilaisen pullon kaulan ollessa vähän lyhyempi ja hartiaosan voimakkaampi kuin ranskalaisessa pullossa. Näitä kapeita pulloja oli helpompi säilyttää kyljellään viinivarastoissa kuin pulleita edeltäjiään, ja niitä ostivatkin etusijassa viiriinsä tynnyreissä tuottavat liikkeet. Mutta erimallisia pulloja ostivat myös mm. apteekkarit sekä yksityistaloudet. Viimemainituissa harjoitettiin sitä paitsi yleisesti aina vuoteen 1865 sallittua viinan kotipolttoa; ja hyvinä viljavuosina oli pulloillakin hyvä menekki! Tähän tarkoitukseen valmistettiin suuria, aina 5 kannun (13 l) vetoisia pulloja. Mallistoon kuuluivat edelleen kulmikkaat viinapullot eli kanttiinit sekä pienet litteät taskumatit. Nämä olivat koristeettomia tai muotissa painetulla kierre- tai pystyrihlakoristelulla varustettuja.

Mainittujen pullomallien ohella esiintyy erikoinen pisaranmuotoinen, pyöreäpohjainen pullo, jonka mahdollinen esikuva on nk. fiasco, viinipullo. Nyby valmisti näitä pulloja 1790-luvulla, ja kun pulloja on arveltu nimenomaan vanhimmiksi mineraalivesipulloiksi, on mahdollista että Oulun juuri tuolloin kukoistuskauttaan elänyt terveyslähde olisi kuulunut tämän mallin tilaajiin.

[Kuva: öljylampunjalka]
Öljylampunjalka.

Mallistoon kuuluvat edelleen 1800-luvun myyntitilien mukaan: erikokoiset apteekkipullot, mustepullot ja purkit, kukkaruukut, maitokehlot, tuopit, viini-, ryyppy- ja juomalasit, kermakannut, huhmaret, suppilot, suola-astiat, kynttilänjalat, öljylampunsäiliöt, yöastiat, lapsentutit, ruutisarvet ja piipunvarret, kierretyt kukkaruukunkepit ja lasipallot, joita viimemainittuja puhaltajat usein valmistivat joutoaikoinaan lahjaesineiksi.

Tuotannon laajuudesta jonkinlaisen kuvan antavat seuraavat eri kausilta olevat luvut: Vuonna 1795 tehtaan ollessa laajimmillaan valmistettiin 10.100 ranskalaista ja 12.400 englantilaista pulloa, 8.535 1, 2 ja 3 kannun putelia, 26.000 1/3 kannun leimattua pulloa, 3.220 ½ tuopin ja 12.800 ¼ tuopin pulloa, 4.300 taskumattia, 740 kanttiinia ja 50.000 pientä apteekkipulloa.

Antellin aikana kuljetti kaljaasi Canobus vuonna 1813 Olhavasta Tukholmaan 16.000 ⅓ kannun, 3000 4 kannun, 200 2 kannun ja 150 1 kannun pulloa, 300 purkkia, 2000 juomalasia, 1200 erilaista viinilasia, 150 tuoppia ja 50 vesipumppua – siis vain yhden laivan yhteen paikkaan kuljettama lasti. Vuonna 1814 vei priki Aurora 15 kirstua ikkunalasia Tukholmaan, ja seuraavina vuosina esineiden määrä ja valikoima vain lisääntyy.

Vuonna 1850 valmistettiin 640 laatikkoa ikkunalasia, 5400 pulloa, 400 tuoppia, 1000 maitokehloa, 120 tus. juomalaseja, 100 tus. ryyppylaseja.

Tehtaan viimeisenä käynnissä olovuonna 1885 puhallettiin 300 laatikkoa ikkunalasia. Määräsatamien joukossa olivat kotimaan lisäksi Tukholma, Göteborg, Gevle, Öresund, Malmö, Norrköping, Ystad, Kööpenhamina, Lyypekki, Riika, Tallinna ja Pietari. Nybyn kauppa-alueen voi näin ollen sanoa käsittäneen koko Itämeren piirin erityisesti 1800-luvun toisella neljänneksellä.

Ulkomaankaupan tärkeimmällä sijalla oli kuitenkin aina Ruotsi. Jo Nylander perusti Tukholmaan kaupan. Tästä Skeppsbrolla sijaitsevan Paulinin talon puodista sai 1790-luvulla ostaa mm. 34 tuumaa korkeita ja 24 tuumaa leveitä ikkunaruutuja 32 killingin hintaan, »mitä myyjä piti erittäin kohtuullisena lasin hyvään laatuun ja suuruuteen nähden». 1830-luvulla Tukholmassa kauppias M. Fagrell myi Nybyn lasia erittäin menestyksellisesti. Vähitellen Ruotsin suomalaiselle lasille asettaman tullin korotukset alkoivat kuitenkin tehdä kaupan kannattamattomaksi. Kaiken lisäksi määrättiin keisarillisella asetuksella vuonna 1839 5 % vientitulli lasille. Nybylle tämä oli paha isku. Vuonna 1844 anoikin J. A. Fellman yhdessä Porin Tuorsniemen lasitehtaan omistajan F. A. le Bellin kanssa, että keisari suostuisi tullittomaan vientiin. Anomus hyväksyttiin, mutta sekään ei enää pelastanut tilannetta. Vienti muodostui entistä vaikeammaksi, ja nyt oli osasyynä myös se, ettei Nybyn lasi enää tyydyttänyt laatuvaatimuksia. Niinpä Pietarissa Nybyn lasin syrjäytti etusijassa saksalainen kirkas lasi, ja 1840-luvun tilit osoittivat lapiollisia lukuja. Kööpenhaminasta jopa palautettiin Fellmanin vuonna 1857 sinne toimittamasta ikkunalasierästä suurin osa, ja myös Ruotsiin lakkasi vienti vähitellen kokonaan.

Jäljellä olivat kotimaan markkinat. Lasia myytiin edelleen etupäässä Pohjanmaan rannikkokaupungeissa ja Kuopiossa. Maaseutukauppaa hoitivat kiertävät lasikauppiaat. Niinpä aivan tehtaan lopettamiseen saakka Olhavassa ja muissa lähikylissä oli useita lasinkuljettajia, jotka pitivät tointa pääammattinaan. Syksyisin kelin tultua he ostivat kuormallisen ikkunalasia ja muuta lasia. Tämä ensimmäinen kuorma heidän täytyi usein saada velaksi ja monen vielä timantti lasin leikkuuta varten. Matkansa he sitten suuntasivat, kuten sanottiin »Savoon», mutta heidän reittinsä kulki joka suuntaan Nybystä. Missä he matkan varrella näkivät rikkinäisen ikkunan, he poikkesivat taloon ja tarjoutuivat korjaamaan ruudun. Näin lasinleikkaajat matkasivat reittiään kunnes varasto alkoi loppua. Takaisin he palailivat toista tietä ja entisen kuorman maksettuaan ostivat uuden. Sama kauppias teki talvessa kaksi jopa kolmekin matkaa sen pituudesta riippuen.

Lasin menekki oli luonnollisesti koko ajan yleisestä taloudellisesta tilanteesta riippuvainen. Yleiset nousu- ja laskukaudet heijastuivat selvästi tehtaan myynnissä. Ensimmäisen sysäyksen tehtaan lopettamiselle antoi 1860-luvulla ankarien katovuosien seurauksena syntynyt paha pulakausi. Tuotantoa jouduttiin supistamaan, ja vaikka teknilliset uudistukset muualla tekivät tuloaan lasiteollisuuteenkin, Nybyssä toimittiin vielä 1880-luvulla samoin periaattein kuin sata vuotta aikaisemminkin. Suunnilleen sama tuhkalasin resepti oli yhä käytössä, jota Nybyn ensimmäinen hyttimestari Henrik Söderberg oli käyttänyt. Ja kun Nybyn vihreää lasia ei enää saatu markkinoiduksi, tehdas lopetti toimintansa.

Nybyn toiminnassa ilmennyttä vanhoillisuutta voisi toisaalta pitää kielteisenä piirteenä, toisaalta se on tutkimuksen kannalta myönteinenkin: Nybyn lasi edustaa tällaisena eheästi kautta linjan perinteistä hyttimestarityötä. Ruukin tuotanto antaa erinomaisen kuvan siitä uraauurtavasta lasinvalmistuksesta, jolle teollinen tuotanto myöhemmin perustuu. Ja mikä myös varteenotettavaa, Nybyn nykyajan mittapuun mukaan varsin heikkotasoinen lasi miellyttää silti meitä yksilöllisellä muotoilullaan ja kauneudellaan.


  1. Adolf Falander 1767–1847, pso Sofia Magdalena Nylander.
  2. Johan Engman, pso hovineuvos Nylanderin veljen »Kivi Tanelin» Daniel N:n tytär Margareta.
  3. Isak Wilhelm Fellmann 1828–1900, Jakob Fellmann 1795–1875.
  4. Puhaltajat 1830-luvulla: Petter Wahlberg (hyttimestari), Carl Gustaf Creutzer, Johan Reinhold Kargus, Johan Kyröläinen, Gustaf Ramberg, Christian Ramberg, Johan Reiss, Olof Strömmer, Caspar Svedberg, Gustaf Winck.
  5. Turun konsistori määräsi Nybyn papiksi fil.kand. Benjamin Siniuksen, jolle Nylander maaherra Carpelanin puoltamana anoi kaksinkertaisia virkavuosia 1786. Myöhemmin ruukinsaarnaajana toimi Carl Abram Lars Samuelsson Keckman (1766–1803), joka meni naimisiin Nylanderin viidestä tyttärestä yhden, Johanna Marian kanssa.
  6. Omistaa mv. Toivo Takaluoman perikunta.