Iissä syntynyt lestadiolaispappi V.A.Wirkkula yritettiin lahkolaisuuteen vedoten sulkea ulos kirkosta. Senaatti kuitenkin kumosi tuomiokapitulin päätöksen.

Viktor Alfred Wirkkula (1854–1932) oli aikansa tunnetuimpia pappeja Pohjois-Suomessa. Hän teki pitkän pappistyön Utsjoen, Pudasjärven ja Haukiputaan kirkkoherroina. Wirkkula oli 1800-luvun lopulla vielä melko harvalukuisia lestadiolaisia pappeja. Juuri lestadiolaisen vakaumuksensa ja laajoihin herätyksiin johtaneen voimallisen julistuksensa vuoksi virallinen kirkko pyrki hänet sulkemaan ulos pappisvirasta.

Iin Virkkulasta

V. A. Wirkkula lukeutui 1800-luvulla talonpoikaista lähtöä olevan kasvavan pappispolven eturiviin. Hän syntyi Iissä 25.4.1854 Virkkulan vauraassa kestikievaritalossa talollisen Simon Virkkulan ja pudasjärveläisen Anna Beata Riekin avioliitosta. Myös nuorimmasta pojasta, Simonista, tuli pappi.

Vanhin poika Gustaf toimi Tornion pormestarina ja toiseksi vanhin Karl Fredrik suuren yhtiön kirjanpitäjänä Pietarissa. Tytöt naitiin varakkaisiin perheisiin. Simon Virkkulan talossa kävi paljon arvovieraita ja elettiin hienostunutta säätyläistyylistä elämää.

Opiskeluaikanaan Helsingissä 1874–78 Viktor Alfred kunnostautui laulajana. Hän kuului ylioppilaslaulajiin ja Daniel Hahlin tunnettuun kvartettiin, joka muun muassa avusti oopperoissa.

Juuri vihitty pappi sai 1878 virkamääräyksen Iihin kappalaisen apulaiseksi. Lestadiolainen herätys oli sinne levinnyt jo 1860-luvulla, ja se sai uutta voimaa lestadiolaisen Johan Fredrik Thauvónin tultua 1876 kirkkoherraksi. Nähtävästi Viktor Alfred teki parannuksen lestadiolaisuuteen vuonna 1878. Tuona vuonna hänet myös vihittiin Thauvónin tyttären Jennyn kanssa avioon.

Vaellusvuodet

V. A. Wirkkula joutui myrskyn silmään toimiessaan 1878–80 virkaa tekevänä kappalaisena Haukiputaalla. Lestadiolaisuus oli siellä jo törmäyskurssilla perinteisen kirkollisuuden ja herännäisyyden kanssa. Liike oli kuitenkin vielä kirkon ulkopuolella mutta ohjautui nyt siihen kuuluvan papin johdolla kirkon sisälle. Nuoren papin palavat saarnat johtivat herätyksiin ja kirkkokansan suuriäänisiin liikutuksiin. Siitä valitettiin tuomiokapituliin: ”Papin saarnaa ei voinut kuulla ollenkaan; mikä huusi, mikä voivotti, mikä taputtaen hyppäsi kirkon penkissä.” Lisäksi lestadiolaisuudessa närästi erityisesti se, että eläviksi kristityiksi, ”Jumalan lapsiksi”, katsottiin vain siihen parannuksen tehneet ja kuuluneet.

Tuomiokapituli piti tarkastuksen, keskeytti Wirkkulan viranhoidon ja määräsi hänet vt. kappalaiseksi Rautioon, vankkaan herännäispitäjään rauhoittumaan. Mutta lahjakkaan papin saarnat nostivat sielläkin herätysaallon, joka alkoi vallata alaa herännäisyydeltä. Sitä eivät Kalajokilaakson papit voineet sietää. Papista tehtiin kanteluita, joiden johdosta pidettiin piispantarkastus. Papin lahjat tunnustettiin eikä hänen oppiaan voitu osoittaa vääräksi, mutta hänet – voi sanoa – karkotettiin jo vuonna 1881 hiippakunnan ääripäähän, Inariin.

”Kuin vetten pauhua”

Wirkkula hoiti Inarissa kappalaisen virkaa ja sen ohella vuodesta 1883 Utsjoen kirkkoherran virkaa. Pettymyksekseen Wirkkulaa ei valittu Inarin vakinaiseksi kirkkoherraksi, mutta Utsjoen kirkkoherraksi hän pääsi, ja hän hoiti virkaa vuodet 1887–92. Kun lestadiolaisuuden ankara vastustaja piispa Gustaf Johansson piti vuonna 1886 piispantarkastuksen Inarissa, Pielpajärven erämaakirkossa, hänellä oli seurakunnasta ja sen papista vain kiitettävää sanottavaa. Wirkkulan aikana rakennettiin Inariin uusi kirkko ja pappila.

Seurakuntalaisten tunnot eivät olleet Lapin perillä yhtä herkkiä nuoren papin saarnoille kuin aiemmissa virkapaikoissa. Lestadiolaisia oli vähän, lähinnä Ivalon suomalaisissa. Wirkkulan uskoninto tasaantui pohjoisen vuosina, mutta ”elämän veden” virta ei ehtynyt.

Jenny-vaimo kertoo kirjeessään sisarelleen uskonelämästä Utsjoella:

”Alfred oli niin vapaa ja yksinkertainen uskossa koko ajan, ja Jumala antoi hänelle voimaa pitää ihania saarnoja kirkossa. Neljänä iltana peräkkäin olivat seurat täällä salissa. Rukousten jälkeen ihmiset alkoivat puhua toisilleen, ja pian syntyi niin voimakas kohina monista äänistä, että se kuului kuin suurten vetten pauhulta monien tuntien ajan. Monet, monet lappalaiset, jotka olivat saaneet sanasta piston sydämeensä, tulivat ja pyysivät synninpäästöä.”

Utsjoen ankarien olojen vaikutusta ehkä oli, että kuusi lasta synnyttänyt Jenny-vaimo kuoli pian Pudasjärvelle muuton jälkeen.

Pudasjärvelle

Wirkkula haki vuonna 1888 avoimeksi tulleeseen Pudasjärven kirkkoherran virkaan. Rintamalinja papinvaalissa oli kärjistynyt lestadiolaisten ja muiden seurakuntalaisten välillä. Koska lestadiolaiset olivat seurakunnassa enemmistönä, Wirkkula valittiin selvällä äänimäärällä. Vaalista kuitenkin valitettiin, ja niin Wirkkula saattoi ottaa viran vastaan vasta 1892.

Pudasjärven piispantarkastuksissa 1890 ja 1895 piispa Johansson tuomitsi lestadiolaisuuden harhaiseksi opiksi mutta oli 1895 jo hyvillään siitä, että maltillisuus oli liikkeessä voittamassa alaa ja ”sairaalloinen kiihko ja tuomion henki” oli katoamaan päin. Se saattoi olla jo Wirkkulan vaikutusta, mutta kun tarkastusjumalanpalveluksessa Wirkkulan saarnatessa sattui liikutuksia, piispa piti sitä pahana ja tuomitsi sen julkisesti.

Piispa Johanssonin tavoin kävi ärhäkästi lestadiolaisuuden kimppuun pohjoisen hiippakunnan piispana häntä vuonna 1897 seurannut Immanuel Colliander, myös Pudasjärvellä. Hänen johdollaan tehtiin viimeinen rynnäkkö lestadiolaisuuden työntämiseksi ulos kirkosta vuonna 1889 säädetyn eriuskolaislain perusteella. Wirkkula joutui keskelle tämän kirkkopoliittisen taistelun tannerta.

Oppi tutkitaan käräjillä

V. A. Wirkkula viihtyi hyvin Pudasjärvellä mutta haki vuonna 1895 avoimeksi tullutta Haukiputaan kirkkoherran virkaa. Hän sai äänestyksessä selvästi enemmän ääniä kuin vastaehdokas, heränneisiin lukeutunut L. A. Malmberg. Tämän kannattajat valittivat valinnasta tuomiokapituliin aiheena vaalikokouksessa mielestään tapahtuneet virheellisyydet. Tuomiokapituli mitätöi vaalin, mutta myös uusi vaali oli Wirkkulalle voitollinen.

Uuden valituksen perusteeksi vedettiin Wirkkulan lestadiolainen hengellisyys, jonka nähtiin olevan kirkon tunnustuksen vastainen ja johtaneen monissa seurakunnissa epäjärjestykseen. Vedottiin siihen, ettei Wirkkula ollut luopunut opistaan.

Vastineessaan Wirkkula osoitti, ettei poikkea opetuksessaan Raamatusta ja kirkon tunnustuskirjoista. Hän jatkoi: ”Jos herätyksiä on saarnani kautta aika ajoin tapahtunut, niin nehän ovat jo aikanaan virallisesti tutkitut. Sehän on saarnaviran tarkoitus saada tunnot herälleen, korvat kuulevaisiksi ja sydämet Jumalan sanaa kätkeväisiksi sekä ihmiset niin uskoon saatetuiksi.”

Tuomiokapituli päätti kuitenkin tutkia Wirkkulan uskonkäsityksen. Sitä varten pantiin toimeen laaja, kaikkiaan 63 todistajan kuulustelu kaksilla Pudasjärven käräjillä 1898–99 ja Oulun raastuvassa 1898. Muun muassa Wirkkulan kilpahakija Pudasjärven kirkkoherraksi, kappalainen Paavo Martikainen todisti, ettei ollut Wirkkulassa huomannut mitään erityistä lestadiolaisten suosimista vaan että hänellä ”ylimalkaan oli kaikkia kohtaan suosiollinen ja kohtelias tapa”.

Valitus senaattiin

Todistukset olivat vähintään yhtä paljon Wirkkulalle myönteiset kuin häntä arvostelevat. Hänen todistettiin olevan lestadiolainen ja saarnaavan synnit anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, mutta se jäi todistamatta, miten opetus poikkesi kirkon opista.

Tuomiokapituli päätti kuitenkin, että Wirkkulan lestadiolaisuus oli näytetty toteen ja että lestadiolaisuus oli lahko, johon kuuluva ei voi tulla kysymykseen nimitettäessä kirkkoherraa Haukiputaalle. Virkaan nimitettiin pastori Malmberg. Wirkkula kannattajineen valitti päätöksestä senaattiin. Se totesi jääneen näyttämättä toteen, miten Wirkkulan opetus poikkeaisi Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta. Lestadiolaisuus, jota laki ei tuntenut, ei siihen riittänyt.

Näin senaatti kumosi tuomiokapitulin päätöksen ja nimitti Haukiputaan kirkkoherran virkaan V. A. Wirkkulan 1.4.1901 lukien. Jo aiemmin vuonna 1889 oli Vaasan Hovioikeus kumonnut vastaavanlaisen kirkkoherra Aatu Laitiseen kohdistuneen harhaoppisuuskanteen.

Kirkolliskokouksessa oli samanaikaisesti käsiteltävänä aloite, jonka mukaan tuomiokapitulin oppia ja tunnustusta koskevista päätöksistä ei olisi ollut valitusoikeutta. Sitä ei saatu kuitenkaan voimaan. Wirkkulan tapauksesta pyrittiin saamaan tietynlainen ennakkotapaus lestadiolaisten pappien ja sitä myötä koko herätysliikkeen sulkemiseksi kirkon yhteydestä.

Oulun hiippakunnassa kääntyi tuuli uudeksi piispaksi vuonna 1900 tulleen J. R. Koskimiehen myötä. Hän suhtautui lestadiolaisuuteen ymmärtävästi ja sovinnollisesti ja arvosti heidän rippiään, uskonkäsitystään ja uskollisuuttaan kirkolle.

Rakastettu rovasti

Wirkkula ehti palvella Haukiputaan kirkkoherrana vielä yli 30 vuotta. Hänestä tuli nopeasti kaikkien putaalaisten pappi. Jo vuonna 1907 saattoi piispa Koskimies todeta: ”Minulle on jo ennestään tunnettua seurakunnan ja opettajan välillä vallinnut luottamus, keskinäinen arvonanto ja rakkaus.” Korkean kiitettävä oli piispan arvostelu Wirkkulan taitavuudesta ja ahkeruudesta myös tämän viimeiseksi jääneessä piispantarkastuksessa vuonna 1931.

Wirkkulaa kiitettiin hyväksi saarnamieheksi, kansanpuhujaksi, jonka hehkuva ja lämmittävä julistus kokosi taajoin joukoin kuulijoita. Wirkkula pysyi lestadiolaisena, mutta hänen hengellinen katsantonsa avartui sitäkin kautta, että hän luki ahkerasti sekä kotimaista että ulkomaista uskonnollista kirjallisuutta. Seurakuntalaiset tunsivat hänet lämminhenkisenä kansanmiehenä.

Välittömästä kanssakäymisestä laumansa kanssa kertoo tarina palkanmaksusta. Wirkkula nautti palkkansa vielä vanhan järjestyksen mukaisesti luonnontuotteina. Eräs isäntä toi Wirkkulalle pahasti kuloutuneita, sateen pilaamia heiniä ja ruumenensekaisia pikkujyviä. Kun Wirkkula tästä hieman huomautti, isäntä myönsi asian mutta lisäsi, että ”eiväthän ne sinun saarnaskaan aina oo niin hääppöisiä”. Leppoisa rovasti saattoi vain naurahtaa näille sattuville sanoille.

Ennustamaansa ”kaikkein suurimman piispan tarkastukseen” Wirkkula sai siirtyä 19.2.1932. Perheen pappisperinteitä jatkoivat vielä hänen poikansa Eino Wirkkula Iin kirkkoherrana 1920–50 ja Alfred Virkkula monen pohjoisen seurakunnan, viimeksi Haukiputaan, kirkkoherrana 1940–52. Mainittakoon vielä, että Eino Wirkkula avioitui 1908 isänsä Haukiputaan kilpahakijan L. A. Malmbergin tyttären Helmi Maria Malmbergin kanssa.

Vanhemmat

talollinen Simon Wirkkula ja Anna Beata Riekki

Puoliso

Jenny Thauvón