Kirjailija Kyösti Wilkuna syntyi Nivalassa Vilkunan talossa toukokuun 4. päivänä 1879. Kyöstin vaari, Efraim Kaarlenpoika, ”Eppo”, oli pietisti. Paavo Ruotsalainen ja Wilhelmi Niskanen olivat tuttuja vieraita Vilkulan-talossa, joksi Vilkunaa silloin vielä kutsuttiin. Nöyrää körttihenkisyyttä osoitti, että Niskasen tullessa kylään kävi talon isäntä Eppo kärryjen viereen kontalleen astinlaudaksi, että hänen suuresti kunnioittamansa saarnamies pääsisi helpommin alas.

Kyöstin isää, Kustaa Wilkunaa, suurta ”Wilku-Kustia”, on aina pidetty suvun päänä. Hän oli tarkka talon pitäjä ja kova työmies, halveksi tyhjäntoimittajia, vihasi ryssiä ja ruotsalaisia herroja, oli henkeen ja vereen suomalainen ja kasvatti lapsensa herännäisyyden hengessä. Wilku-Kustin tunnuslauseena oli ”Maa vakavin, Jumala totisin”. Äiti Liisa, o.s. Kaarlela, oli hennompi ja hiljaisempi. Vilkunan talo oli jo silloin paikkakunnan ”napataloja”, jossa vallitsi talonpoikainen, pohjalainen elämäntyyli. Kyösti oli lapsista toiseksi nuorin ja sai elämänsä varrella tukea vanhemmilta veljiltään. August-veljen ja äidin suostuttelun ansiosta Kyösti pääsi kansakouluun, jonka hän suorittikin tavallista lyhyemmässä ajassa.

Päästyään opin alkuun Kyösti olisi hartaasti halunnut jatkaa pitemmälle, mutta tämä olikin suunnitelma, joka oli isä-Kustille vaikea esittää. Rupeaisiko hän, joka vihasi ja halveksi herroja, kasvattamaan tähän tarpeettomaan säätyyn poikansa. August-veli ja äiti keksivät kuitenkin narun josta nykäistä, ja niin Kyösti pääsi kouluun ehdolla, että hänestä tulisi pappi. Oppikoulu alkoi Raahessa toiselta luokalta ja jatkui Oulussa. Koulunkäynti keskeytyi seitsemännellä, ja Kyösti oli vuoden kansakoulunopettajana Kolarissa, minkä jälkeen hän kuitenkin jatkoi ja kirjoitti ylioppilaaksi arvosanalla laudatur vuonna 1903.

Kosketuksen kirjallisuuteen Kyösti sai jo lapsena. Isä-Kusti opetti pojan ”kirjalle”. Korkeimman omakätisesti hän osoitti tukevalla etusormellaan kaikki aakkoset, lausuen niiden nimet jykevästi ja mieliinpainuvasti. Kun oli päästy loppuun, alkoi kuulustelu, ja jokaisen aakkosen kohdalla, jota oppilas ei muistanut, seurasi tukkapölly. Wilku-Kustin opetusmenetelmä veikin nopeasti päämäärään: aakkoset piirtyivät poloisen oppilaan mieleen kuin tulikirjaimet. Vilkunassa luettiin paljon hengellistä kirjallisuutta ja sanomalehti Kaikua. Romaaneihin, ns. ”lorukirjoihin”, suhtautui isä-Kusti kielteisesti. Kuitenkin Kyöstin isänmaanrakkauden lujittajina olivat hänen poikavuosiensa kirjoina historialliset teokset, kuten Välskärin kertomukset, Juho Vesainen, Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, Päivärinnan teokset ym.

Jo Raahessa kolmannella luokalla ollessaan Wilkuna haaveili kirjailijan urasta. Ensimmäisinä Wilkunan kirjallisina töinä voidaan pitää kirjoituksia Valon terhoon ja Veitikkaan, jotka olivat konventin lehtiä, novelleja Louheen ja Nivalan nuorisoseuran Säkeniin. Loma-aikanaan hän kirjoitti Nivalan nuorisoseuralle näytelmän Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ylioppilaskesänään Wilkuna oli Kaleva-lehden aputoimittaja ja myöhemmin toimittajakin. Novelleja hän kirjoitti myös Kaikuun ja Työmieheen. Wilkuna aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa, mutta kirjoittaminen alkoi kuitenkin viedä suurimman osan hänen ajastaan, ja niinpä hänestä tuli Raatajan toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja.

Kyösti Wilkuna solmi avioliiton Johanna Niskalan kanssa vuonna 1905. Opiskeluaikana Wilkunalla oli hyvinkin ristiriitaiset tunteet uskontoa kohtaan, mutta elämän kokemukset opettivat hänet kunnioittamaan kotinsa hengellistä perintöä ja hädän hetkellä turvaamaan aina Jumalaan.

Poliittisessa näkemyksessään innostunut opiskelija haki myös paikkaansa. Wilkuna lukeutui nuorsuomalaisiin; Kaikua lukevan isänsä perintönä ja etenkin kansallisuuskysymyksessä hän oli vanhasuomalaisten ystävä. Helsingin aikaan hän kirjoitteli Työmieheen, näki työläisväestön olevan ns. ”oikeata kansaa” ja itsetietoisesti selitti joissain yhteyksissä olevansa sosialisti, johon väitteeseen kuulijat kylläkin epäröiden suhtautuivat. Siihen aikaan porvarilliset valtapuolueet kilpailivat kumpaan leiriin työväestö saataisiin; niinpä nuorsuomalaiset perustivat tässä tarkoituksessa Perustuslaillisen työväenpuolueen ja vanhasuomalaiset vastaavasti Suomalaisen työväenliiton. Wilkunan poliittisen näkökulman selkenemiseen vaikutti marraskuun suurlakko: se herätti yhteenkuuluvaisuuden tunteen Suomen kansan kanssa, ja siihen Wilkuna osallistui valkokaartilaisena. Tuosta ajasta saa laajan käsityksen Wilkunan romaanista Vaikea tie. Suurlakon jälkeen Wilkuna siirtyi Kaiun Helsingin-kirjeenvaihtajaksi ja kävi kuukauden reissulla Mikkelin sanomain päätoimittajana.

Vuonna 1907 ilmestyi ensimmäinen novellikokoelma, jonka nimi oli yksinkertaisesti Novelleja. Novelleissa tulee voimakkaasti esiin se perinnöllinen vakavuus ja aiheiden synkkyys, joissa hän kuvaa lapsuudestaan tutuinta maalaisväestön ja heränneitten elämää. Kyösti Wilkunan ystävä V. A. Koskenniemi kirjoitti: ”Tässä esikoisteoksessaan on Kyösti Wilkuna, kuten sanottu, kuvannut etupäässä kotiseutunsa ihmisiä. Siten on hän ikäänkuin maksanut velkansa synnyinseudulleen lahjoittamalla sille kirjan, jossa sen ihmiset voivat tuntea omat ilonsa ja surunsa.” Eino Kaliman arvostelu julkaistiin otsikolla ”Tämän vuoden huomattavin kaunokirjallinen uutuus”. Toinen kirja oli kertomuskokoelma Yksin elämässä vuonna 1908. Teoksen katsottiin olevan kirjailijan synkkäsävyinen ripittäytyminen.

Vuonna 1909 majoittui venäläinen vallankumouksellinen D. Adajef Wilkunan kotiin puoleksi vuodeksi. Korvauksena täysihoidosta hänen piti opettaa kirjailijalle venäjää. Wilkuna oli tuntenut voimakasta vetoa historiaan jo lapsesta lähtien; koulussa hän oli ollut innokas historian opiskelija, ja niinpä hän oli omalla alallaan kirjoittaessaan kokoelman historiallisia kertomuksia. Kirja sai nimekseen Aikakausien vaihteessa, ja se ilmestyi vuonna 1910. Harvoin mikään teos on saanut lämpimämpää vastaanottoa. Arvostetuin ja pelätyin arvostelija, kirjallisuuden professori Eliel Aspelin-Haapkylä, kiitteli teoksen Uudessa Suomettaressa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkintolautakunta kiirehti antamaan vuosina 1909 ja 1910 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista annettavan palkinnon Wilkunalle, mikä vaikutti siihen, että valtion kirjallisuuspalkinto jäi häneltä saamatta. Palkittavia oli paljon, ja Wilkunan katsottiin näin jo palkintonsa saaneen. Tapahtui vääryys, sillä Aikakausien vaihteessa olisi ehdottomasti ansainnut tuon arvostuksen.

Wilkuna oli tuottelias: hän kirjoitti novelleja Sydäntalvi-joululehteen ja toimi kirja-arvostelijana Uudessa Suomettaressa ja Ajassa. Sitten hän päätti rakentaa huvilakodin Jorvakseen; tonttia lohkottiin ja töitä aloiteltiin marraskuussa 1911. Huvila tuli kuitenkin odotettua kalliimmaksi, ja jatkuvat rakennus- ja rahahuolet painoivat. Kirjoittaa piti paljon, ja rakennustyöt ja niiden valvonta veivät miehen liian tiukoille. Kuitenkin tuona aikana julkaistiin jo aiemmin kirjoitettu historiallinen kertomus Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar. Taloudellista tilannetta se ei helpottanut, sillä kustantaja oli lunastanut teoksen oikeudet jo aikaisemmin.

Jorvaksessa valmistuivat teokset Tapani Löfvingin seikkailut isonvihan aikana osa I v. 1911 ja osa II v. 1912. Kirjasta on otettu lukuisia painoksia, sillä aina uudet nuorisopolvet ovat vaatineet sen luettavakseen. Viimeiset luostarinasukkaat jatkoi historiallisten teosten sarjaa. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Naantalin luostariin uskonpuhdistuksen aikaan, ja sitä pidettiin liiankin realistisena, sillä kirjailija oli karsinut teoksesta kaiken maalailun ja romantiikan. Haaksirikkoiset oli kokoelma, jonka novelleista useimmat olivat jo aikaisemmin julkaistuja. Kokoelman niminovelli on Wilkunan onnistuneimpia kertomuksia – siinä olisi ollut hyvät ainekset romaaniin.

Vuonna 1913 Wilkuna kirjoitti voimakkaan runon Tulkohon sota. Syksyllä julkaistiin kahdeksas teos, joka on nimeltään Suomalaisia kohtaloita ja joka sisältää 16 kertomusta. Kirja henkii voimakasta isänmaanrakkautta. Keväällä 1914 ilmestyi Riennon toimitus: piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta. Kirja on tarina Wilkunan toimittajakaudelta Oulussa, mielenkiintoisia taustoja Kalevan alkuajoilta. Syksyllä ilmestyi Aikojen yöstä, kertomuksia isänmaamme historiasta. Jouluksi perhe muutti Nivalan Seppälään.

Wilkuna otti voimakkaasti kantaa ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäiseen tulevaisuuteen. Muistetaan hyvin hänen kahdeksan arkkia pitkä kirjeensä, joka on piilotettuna hävinnyt jonnekin Vilkunan talon vintin muhiin, ja julkinen puhe nuorisoseuran iltamissa. Vuonna 1915 ilmestyivät sitten omaelämäkerrallinen Vaikea tie ja Erämaan lapset, joka saavutti hyvän menekin. Wilkunalle oli kertynyt vakinainen lukijakunta.

Kuten Wilkunan teoksista ja toiminnasta olemme havainneet, askarteli hänen ajatuksensa mielellään Suomen itsenäistymiseen kohdistuvissa haaveissa. Tämän huomasivat myös jääkäriliikkeen aktivistit, ja jo lokakuussa 1915 häntä pyydettiin värväämään kotiseudultaan miehiä Saksaan sotilaskoulutukseen siltä varalta, että voimaa tarvittaisiin Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Wilkuna suostui värväriksi heti ja epäröimättä, vaikka hyvin tiesi, että toiminnan paljastuttua olisi odotettavissa mahdollisesti kuolemantuomio.

Vuosina 1915 ja 1916 ilmestyi vihkoina Suomalaisia sankareita, joka oli yhteisteos Santeri Ivalon kanssa. Wilkuna valmisteli I-osaa noina epävakaina aikoina, ja teoksen sankaritarinat olivat osaltaan nostattamassa nuorison innostusta itsekin tekemään sankaritekoja isänmaan hyväksi. Suoran toiminnan miehenä Wilkuna teki värväystyötään avoimesti – olihan hän Nivalassa tuntemansa kansan keskellä. Kuitenkin hänet keväällä 1916 ilmiannettiin, vangittiin ja vietiin Ouluun ja sieltä Pietarin Shpalernajaan. Ankaran tuomion odotus päättyi kuitenkin Venäjän vallankumoukseen, ja vangit vapautettiin maaliskuussa 1917. Vankilareissun Wilkuna kuvaa kirjassaan Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa. Shpalernajasta palanneita juhlittiin sankareina, ja yleinen innostus itsenäisyysaatteen hyväksi kukoisti. Nivalassakin ns. ”palokunta” harjoitteli tarpeen varalle, ja ala-osastoja perustettiin sivukylille. Wilkuna ja maisteri Raivio kulkivat perustamassa palokuntia myös naapuripitäjiin: Haapavedelle, Kärsämäelle ja Haapajärvelle.

Aktivistien Uusi Päivä -lehti julisti itsenäisyysajatusta koko valtakuntaan. Henkeä luotiin kokouksin ja puhein, joita Wilkuna oli innokas pitämään. Varsinainen Nivalan suojeluskunta perustettiin marraskuussa 1917 ja melko pian perustamisen jälkeen Kyösti Wilkuna valittiin sen päälliköksi. Suomi julistettiin itsenäiseksi. Nuorisoseurantalo oli suojeluskunnan päämajana. Aseita kaivattiin, ja niitä Wilkuna kävi hommaamassa Etelä-Pohjanmaalta. Loppiaisen aattona 1918 saatiinkin Ouluun menevästä asekuormasta purkaa Nivalaan 20 kivääriä, panoksia ja neljä käsipommia. Wilkuna valittiin luottamus- ja toimihenkilöksi Kalajokilaaksosta Pohjois-Pohjanmaalle perustettuun Oulun Riippumattomuusklubiin.

Vapaussota syttyi tammikuussa 1918. Wilkuna kutsuttiin Valkoisen Suomen päätoimittajaksi. Tässä tehtävässä hän ei kuitenkaan kauan viihtynyt vaan lähti Oulun ensimmäisen rintamakomennuskunnan mukana kohti Tamperetta ja taisteluja. Vapaussodan jälkeen Wilkuna innostui heimokansojemme vapauttamisesta, oli mukana järjestämässä Viron-iltamia ja osallistui Aunuksen-retkeen. Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta on Wilkuna kirjoittanut teokseen Kun kansa nousee; siinä on tavallisen valkoisen soturin välittömiä, sensuroimattomia mielipiteitä ja kokemuksia tuoreeltaan. Vuonna 1919 ilmestyivät Lähimmäisiäni ja kaksiosainen historiallisten novellien kokoelma Miekka ja sana. Kirjallisuushistorian tutkijat pitävät sitä kirjailijan parhaana teoksena.

Vuonna 1920 Wilkuna muutti perheineen Lapualle ostamaansa Marielundiin, josta olisi helpompi kouluttaa jo oppikouluikään tulleita lapsia. Vuonna 1921 ilmestyivät sotilaskirjaset Kurin merkitys ihmiselämässä ja Suomalaisten osuus maailmanhistoriaan. Niin ikään valmistui Suomalaisia sankareita, osa II. Wilkuna päätti monta kertaa luopua politiikasta, mutta isänmaansa asioita harrastavana ei voinut heittäytyä välinpitämättömäksi vaan tempautui tuon tuostakin mukaan, kirjoitti lehtiin ponsia ja kannanottoja, piti puheita ja oli mukana lähetystöissä.

Viimeisiksi töiksi Wilkunalta jäivät näytelmät, joita olivat mm. kuvaus Lapuan taistelusta nimeltä Voiton päivä, Napuen juhlia varten kirjoitettu historiallinen kuvaelma Vala ja Lapuan sankaripatsaan paljastustilaisuudessa esitetty näytelmä Kotiin. Hallituksen muodostaminen julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1928, ja näytelmä Barabbas on vieläkin painamatta. Viimeiset näytelmät vuodelta 1922 olivat runomittaan kirjoitettu historiallinen murhenäytelmä Niilo Skalm ja perhekuvaus Anna Hallman.

Jo kouluaikoinaan Wilkuna uskoi elävänsä 63-vuotiaaksi – kirjeissään veljilleen hän mainitsee tuon iän monesti –, mutta hän ei kuitenkaan jaksanut niin kauan, vaan kuoli joulukuun 12. päivänä 1922, 43 vuoden ikäisenä. Arvokkaimmaksi muistoksi Kyösti Wilkunan elämäntyöstä kohoaa se isänmaallisuuden henki, jonka hän loi tekojensa ja tuotantonsa välityksellä juuri sinä tärkeimpänä hetkenä, kun Suomen perustuksia rakennettiin.

Vanhemmat

talollinen Kustaa Vilkuna ja Liisa Kaarlela

Puoliso

Joensuussa 17.12.1905 kotitalonsa palvelijatar Johanna Niskala, syntynyt 21.7.1877 Nivala, kuollut 1.9.1970 Lapua, vanhemmat talollinen Abram Niskala ja Anna Lisa Koskela