”Hermano oli voimakkaiden värien ja tunne-elämysten rehellinen tulkki. Juuri tässä tuiki rehellisyydessä olikin Hermanon voima ja heikkous. Hän ei koskaan suostunut maalaamaan muuta kuin sillä tyylillä ja näkemyksellä, jonka hän oli omaksunut. Tälle totuudelle hän oli rehellinen. Luonto ja sen kunnioittaminen oli toinen Hermanon rehellisyyden mitta.”

Näin muisteli maaliskuussa 1986 päätoimittaja Yrjö Talvi hiljattain edesmennyttä Herman Wiirretjärveä, jonka
uran kehitystä komennusmiehestä ja hitsaajasta taidemaalariksi Talvi oli saattanut seurata tarkoin.

Hermanona tunnetun Herman Wiirretjärven elämän käännekohta osui vuoteen 1960, kun hän pyrki ja pääsi Suomen Taidekatemiaan ja päätti sijoittaa komennusmiehenä auton hankintaan ansaitut rahat taideopintoihin. Muutokseen liittyi paluu Pyhänkoskelle pian myllärinä toimineen isän kuoleman jälkeen vuonna 1963. Pyhäjoen partaalle kohosi vuosien mittaan vanhan riihen hirsistä ateljee, joka nimettiin Kaunolaksi. Omaksumansa Wiirretjärvi-sukunimen Hermano kehitti yhdistämällä isänsä sukunimen ja äitinsä Vuoti-tyttönimen tavalliset v-kirjaimet ”tuplaveeksi”.

Taiteilijanuran alkuvuosia leimasi toimeentulon niukkuus. Hermanon epäoikeudenmukaiseksi kokema apurahajärjestelmä sai osakseen ankaraa kritiikkiä lehtien palstoilla. Taidemaailmaan liittynyttä ”pisteitä sulle, pisteitä mulle” -systeemiä hän piti keplotteluna. Matrikkeleihin pääsyynkin kytkeytyi konstailua ja huomionherättämistä. Kalevan aluetoimituksen esimiehen Oiva Luhtaselan vuonna 1984 tekemässä haastattelussa Hermano muistutti, että taiteilijaa ei tehdä kouluttamalla, vaan oleellista oli luovuuden lahja. Lisäksi tarvittiin tekniikan opiskelua, kovaa harjoittelua ja lujaa työtä.

”Nuoren vihaisen miehen” toinen lempiaihe oli luonnonsuojelu. Wiirretjärvi kantoikin suurta huolta luonnon ja erityisesti hänelle rakkaan Pyhäjoen tulevaisuudesta aina kuolemaansa saakka. Liitossa julkaistussa 50-vuotishaastattelussa koirien valjastaminen sai vanhalta suojelijalta ankaran tuomion.

Hermano löysi nopeasti oman ilmaisutyylinsä, jota sävyttivät romanttisuus, symboliikka ja räiskyvä ekspressionismi. Suosikkimaalareinaan hän mainitsi mm. ullavalaissyntyisen Veikko Vionojan ja norjalaisen Edvard Munchin. Hermanon tekotavat vaihtelivat öljyvärimaalauksista hiilipiirroksiin ja piirustuksista mosaiikkitöihin ja veistoksiin. Kaunolan vehmas jokimaisema antoi inspiraation moniin töihin. Suurinta mainetta Hermano saavutti muotokuvien maalaajana. 1980-luvun alussa hän kuului Olli Pohjolan ohella harvoihin vaikeaksi tiedetyn muotokuvamaalauksen osaajiin Pohjois-Suomessa. Omaa persoonallista maalaustapaa edustivat hiiliakvarellit, joissa yhdistyivät hiilipiirros ja värit.

Hermano käytti muotokuvien teossa apuna valokuvaa, mikä mahdollisti työskentelyn rauhassa ja vapaudessa. ”Muotokuva on vaikea ala. Näköisyys on tärkeä ja oma persoonallisuus täytyy säilyä. Kuitenkin muotokuvakin on maalaus. Sen synnytystuskat ovat usein pahemmat kuin maisemaa tehdessä. Täytyy löytyä sellaisia arvoja. Vapaista ihmiskuvista teen semmoisia kuin tykkään. Viivan täytyy pyöriä, siitä henkilöitteni rehevyys. Se on sitä minun ekspressionismia. Se panee jollakin tavalla voimat liikkeelle”, luonnehti Hermano omaa työskentelytapaansa Liitossa vuonna 1983.

Ensimmäisen oman näyttelynsä Herman Wiirretjärvi piti vuonna 1963. Hänen töitään oli esillä myös monissa yhteisnäyttelyissä, joita järjestivät mm. Suomen Taiteilijat ry, Pohjois-Suomen Taiteilijaseura, Ylivieskan Seudun Taideyhdistys, Ylivieskan alueen Kuvantekijät, Raahen Taiteilijaseura ja Oulun Taiteilijaseura. Hän otti osaa niin ikään Oulun läänin aluenäyttelyihin.

Wiirretjärven teoksia hankittiin mm. Kalevan, Oulun taidemuseon, Ylivieskan kaupungin, Kalle Länsitien ja Juhani Vilkin kokoelmiin. Pyhäjokiseutu tilasi 25-vuotisjuhlavuotenaan Hermanolta kolmen kustannus- ja kirjapainoyhtiön edesmenneen hallituksen puheenjohtajan – Toivo Y. Mikkelän, Väinö Isolan ja S. P. Kangasahon – muotokuvat. Maalaukset paljastettiin joulukuussa 1978.

Ateljeekodista Kaunolasta itsestään muodostui taideteos ja nähtävyys, jonne opastivat kärrytien varren voimakkain värein maalatut luonnonkivet. ”Usein sain tuoda hänen luokseen pitkämatkaisia vieraitani. Monet Helsingin ihmiset sain opastaa Hermanon Kaunolaan ja näitä käyntejä muisteltiin vielä pitkään”, kirjoitti Yrjö Talvi.

Maalaustyönsä ohessa Wiirretjärvi toimi useilla paikkakunnilla opettajana niin kansalaisopistojen taidepiireissä kuin taideleireillä. Hänen osaamistaan hyödynnettiin myös näyttelyjen juryttäjänä. Aikaa riitti myös yhdistystoimintaan, mm. Ylivieskan alueen Kuvantekijöiden varapuheenjohtajana, sekä kaitafilmaukseen. Hermano tallensi Pyhäjokialueen Kotiseutuliiton kameralla 1960-luvun puolivälistä erilaisia kotiseututapahtumia ja kuntafilmejä. Hän kuvasi myös entisajan työtapoja ja elämää. Merijärven Kotiseutuyhdistys siirrätti sittemmin nämä kansatieteelliset tallenteet videolle.

Kotiseututyö kaikkinensa oli läheinen asia Herman Wiirretjärvelle, samoin runous ja kirjallinen ilmaisu. Nuoruuden harrastuksiin kuului myös urheilua. Lajeina olivat jousiammunta ja nyrkkeily.

Pyhäjokiseudun toimittajan Seija Pehkosen laatimassa 50-vuotispäivähaastattelussa esittäytyi tasapainoinen, nuoruuden kuohuista seestynyt taiteilija, joka totesi: ”Olen vanhetessani oppinut, etten ota töitä stressiksi asti. Ei tarvitse, koska olen jo luonut elämiseni puitteet. Viihdyn ja tulen toimeen. Aktiivinen osallistuminen vaatii viitseliäisyyttä ja siitä olen paljolti luopunut. Tietenkin minussa on yhä jäljellä tahto, että näytän mihin pyrin ja pystyn, olivatpa arvostelut ja asenteet mitkä tahansa.”

Kun työtilannekin oli hyvä, elämän osaset näyttivät olevan paikallaan. Pian 50-vuotispäivän jälkeen diagnosoitu ankara sairaus uuvutti kuitenkin Hermanon, Kaunolan suuren sielun, jo 51-vuotiaana. Viimeisen leposijansa hän sai Pyhänkosken hautausmaalla, näköetäisyydellä rakkaasta Kaunolasta.

Lähdeluettelo

  • Hermano elää tuotteliasta kautta – Liitto 8.1.1983.
  • Seija Pehkonen, Hermanosta täysi-ikäinen – Pyhäjokiseutu 20.10.1984.
  • Oiva Luhtasela, Pelkkää luovuutta ei voi oppia. Hitsipilli vaihtui siveltimeen – Liitto 20.10.1984.
  • Kuolleita Herman Wiirretjärvi – Kaleva 17.2.1986.
  • pee/tee (= Yrjö Talvi), Hermano on poissa joukoistamme – Pyhäjokiseutu 1.3.1986.
  • Terttu Tohola, Kotiseututyötä Merijärvellä – Palasi matkalta. Merijärven kunta 1866–1991. Oulainen 1991.