Eero Sipilän vanhemmat Pekka ja Jenni toimivat opettajina Hailuodossa. Kumpikin vanhemmista omasi musikaalista lahjakkuutta. Tämän lahjan peri myös Eero, joka yritti jo koulupoikana saada kideradion välityksellä yhteyksiä ulkomaisiin radioasemiin kuunnellakseen taidemusiikin helmiä.
Sipilä kävi Kokkolan suomalaista yhteiskoulua ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1936. Koulua seurasivat opinnot Helsingin yliopistossa ja Helsingin konservatoriossa eli Sibelius-Akatemiassa.

Sipilän tie kulki kesken opintojen sotarintamille. Hän palveli talvisodassa vänrikkinä ja yleni jatkosodan aikana kapteeniksi. Sipilä haavoittui etulinjan taisteluissa lievästi viisi kertaa. Hän osallistui myös Lapin sotaan. Tunnettu on hänen toteamuksensa: ”Minuun osuivat sekä venäläiset, saksalaiset että omat joukot.” Lausahduksen taustalla oli raskaiden sotakokemusten ohella kouluväen keskuudessa suurta pahennusta ja meteliä nostattanut Sipilän tokaisu: ”Helvettiä kuvittelen paikaksi, jossa kaikki Suomen kansakoululaiset laulavat iankaikkisesti.” Kärkäs arvio kuvastaa Sipilän kriittistä suhtautumista epäkypsiä musiikkiteoksia ja heikkoja esityksiä kohtaan.

Sodasta huolimatta opinnot edistyivät hyvin. Sipilä valmistui vuonna 1941 filosofian kandidaatiksi pääaineenaan musiikkitiede. Helsingin kirkkomusiikkiopistossa aloitetut opinnot antoivat kanttori-urkurin pätevyyden vuonna 1943. Kaksi vuotta myöhemmin Eero Sipilä suoritti urkudiplomin, piti ensi konserttinsa, sai maisterin arvon ja valmistui musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemiasta. Sodasta kotiutumisen jälkeen Eero Sipilä ryhtyi hoitamaan musiikinlehtorin sijaisuutta Kajaanin seminaarissa. Mielessä väikkyi ajatus lähteä jatkamaan opintoja Saksassa, mutta kohtalo määräsi toisin. Sipilä tapasi Saima Seppäsen, josta tuli myöhemmin rouva Sipilä. Saksaan lähteminen jäi, ja lehtorinsijaisuus seminaarissa muuttui vakinaiseksi viraksi, jota Sipilä hoiti vuoteen 1969 saakka.

Sipilän arkea olivat seminaarissa mm. laulun ohjaus, musiikkiopin alkeet, orkesterin puhaltajien harjoittaminen ja jousisoittajien taitojen hiominen. Musiikin alkeiden opettaminen varsin vähäisen koulupohjan omaaville opiskelijoille oli usein raskasta taiteilijaluonteena tunnetulle opettajalle. Sipilän omien sanojen mukaan hän joutui virkaan, jossa piti olla enemmänkin sekatyömies kuin spesialisti. Terävien kommenttiensa ansiosta Sipilä jäi opiskelijoiden mieleen. Eino Salakka muistelee vuonna 1990 ilmestyneessä, osin omaelämäkerrallisessa ”Vastatuuleen”-romaanissa:

”Opettajien kärkijoukkoon kuului ehdottomasti musiikinlehtori Eero Sipilä. Eerolta riitti temppuja vähän joka lähtöön. Tunti alkoi tavallisesti luokkakuoron esityksellä, jota joku oppilas vuorollaan johti. Erään tällaisen esityksen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Sitten lehtori ryhtyi kaivelemaan taskujaan. Vihdoin hän löysi hakemansa ja sanoi kuoroa johtaneelle oppilaalle: – Kas tässä teille markka. Saatte sen palkkioksi suorituksesta, kun onnistuitte viittaamaan kolmijakoisen laulun nelijakoisena ja siitä huolimatta päättämään sen nappiin.”

Kerran kokeita palauttaessaan Sipilä oli arvellut, että erääseen koepaperiin kirjoitettu pulitauko (po. puolitauko) oli raittiusviikon uusi nimi. Tutussa seurassa Sipilä tunnettiin huumorimiehenä ja menneiden tapahtumien elävänä kertojana.

Eero Sipilä johti vuosina 1951–1960 Kajaanin Mieslaulajia. Hän sai useassa yhteydessä kiitosta kuoron taitavasta harjoittamisesta ja johtamisesta. Sipilä toi harjoiteltavaksi uutta haasteellista ohjelmistoa. Vuonna 1963 Fazer kustansi hänen ja taiteilija, musiikinopettaja Jorma Pukkilan (1924–1998) toimittaman Kuorokirjan, jossa oli 96 sekakuorolaulua seitsemältä eri vuosisadalta.

Urkujen soittoa professori Elis Mårtensonin johdolla opiskelleen Sipilän ensikonsertti Mikael Agricolan kirkossa Helsingissä sai kiittävät arviot. Hänet nostettiin maan nuoren urkuripolven eturiviin. Sen enempää Kajaanin kirkon kuin seminaarin huonokuntoiset urut eivät tarjonneet mahdollisuutta harjoitella konsertteja varten, mutta Sipilä oli aina valmis avustamaan kirkossa.

Sotakaan ei pystynyt katkaisemaan Sipilän elävää kiinnosta musiikkia kohtaan, vaan hän kuunteli asemissa ollessaankin musiikkia Euroopan eri radiokanavilta. Hänen kerrotaan tokaisseen kerran hälytyksen alkaessa: ”Tulkoon ryssät vain, mutta tämän minä kuuntelen loppuun.” Sipilä teki asemasodan aikana myös kontrapunktitehtäviä opettajalleen Sulho Rannalle, jolle hän lähetti palkkioksi tupakkaa. Varsinainen sävellystyö pääsi alkuun vasta 1950-luvulla, jolloin Sipilä sai yksityisesti ohjausta Aarne Merikannolta. Säveltäjänä Sipilää voi pitää kuitenkin itseoppineena. Sipilä oli kriittinen myös oman säveltuotantonsa suhteen. Niinpä hän poisti tai suorastaan hävitti tuotannostaan kaikki ne sävellykset, jotka kuulostivat hänen mielestään vähänkin liian tavallisilta.

Muiden uusklassikkojen tavoin Sipilä suuntasi katseensa menneisyyteen innoitusta etsiessään. Hän oli kiinnostunut gregoriaanisesta kirkkolaulusta ja yleensäkin vanhasta musiikista. Sipilän varhaisissa soitinsävellyksissä näkyi myös Béla Bartókin ja kromatiikan vaikutus. 1960-luvulla tapahtuneen radikalisoitumisen taustalla olivat virikkeet puolalaisen musiikin klustertekniikasta. Modernien vaikutteiden vastapainoksi Sipilä laajensi ilmaisuaan renessanssin ja keskiajan suuntaan. Eero Sipilää onkin pidetty ensimmäisenä säveltäjänä, joka toi vanhaa musiikkia käytännön työhön.
Gregoriaaniset vaikutteet ovat kuultavissa mm. vuonna 1952 sävelletyssä jousitriossa, joka oli ehdolla kansainvälisille musiikkijuhlille Osloon, sekä vuonna 1972 valmistuneessa, lähinnä vapaatonaalisessa ”Lux aeterna” -jousikvartetossa, jota Sipilä itse piti yhtenä pääteoksistaan. Cyril Szalkiewicz (1914–1969) soitti konsertissaan vuonna 1954 Sipilän pianosonaatin. Uusbarokkinen, puhallinkvintetille sävelletty ”Partita” syntyi vuonna 1955, ja se kantaesitettiin Bremenin radiossa.

Eero Sipilän kaiken kaikkiaan noin 25 sävelteosta sisältävässä tuotannossa on useita merkittäviä kuoroteoksia. Hän on kuitenkin jäänyt monen muun saman aikakauden kuoromusiikin säveltäjän – Erik Bergmanin, Einar Englundin, Nils-Eric Fougstedtin, Bengt Johanssonin, Einojuhani Rautavaaran – varjoon. Yhtenä syynä tuntemattomuuteen on pidetty hänen suhtautumistaan sinfoniseen muotoon. Vaikka Sipilä ei väheksynytkään sinfoniamusiikkia, hän ei tuntenut kiinnostusta sen säveltämiseen.

Sipilän kuoroteoksista mainittakoon ”Himmel och jord skola förgås”, suomenruotsalaisen Elmer Diktoniuksen (1896–1961) teksteihin perustuva ”Fot mot jord”, ”Miserere” sekä orkesterille, sekakuorolle ja kahdelle solistille sävelletty ”Te Deum laudamus”. Sipilän yksi läpilyöntiteos oli vuonna 1963 psalmin 127 tekstiin sävelletty ”Super flumina Babylonis” -motetti. Uuden Suomen arviossa Cantemus-kuoron konsertista syksyllä 1964 Seppo Nummi luonnehti teosta ”arktisen karuksi, mutta jylhän vaikuttavaksi”. Nummen mukaan ”clusterit, glissandot, hurmiokas puhe kuuluvat säveltäjän arsenaaliin, mutta tehoja käytetään hillitysti, määrätietoisesti ja osuvasti”. Yleisradion kamarikuoron välityksellä teos esittäytyi mm. Lontoon ja Pariisin konserttiyleisölle.

Useimmat Sipilän kuoroteosten kantaesitykset hoituivat jonkin Harald Andersénin johtaman kuoron – Radion radiokuoron, Cantemuksen, Klemetti-opiston kamarikuoron tai Chorus Sanctae Ceciliaen – toimesta. Edellä mainittu ”Te Deum laudamus” valmistui vuonna 1969, mutta se sai odottaa kantaesitystään kolmisen vuotta. Teos kuultiin ensi kerran Kallion kirkosta lähetetyssä suorassa radiolähetyksessä 9. toukokuuta 1972. Teoksen esittivät Radion sinfoniaorkesteri ja kuoro johtajanaan Okko Kamu. Solisteina kuultiin Heljä Angervoa ja Pekka Sirolaa. Saksalainen Reinhold Birk kiitti sävellystä aikamme merkkiteokseksi. Myös YLE:n musiikkiosaston toimituspäällikkö Paavo Helistö on nostanut Te Deumin yhdeksi 1970-luvun suomalaisen musiikin kärkiteoksista.

Yksinlaulutuotannossa herätti suurta huomiota saksalaisen runoilijan Wilhelm Buschin runoihin sävelletty laulusarja ”Schein und Sein” – ”Ulkokuori ja todellisuus” –, jota esittivät Jorma Pukkila ja Matti Lehtinen.

Eero Sipilän sävellyksiä on esitetty monien Euroopan maiden ohella Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa. Paavo Helistö on kirjoittanut: ”Me voimme vain ajatella kiitollisuudella radioaparaatin keksijää sekä hailuotolaista nuorukaista; vanhan musiikin kätköistä ovat löytyneet kuoromusiikin täydellisimmät helmet.” Myös akateemikko Joonas Kokkosen kerrotaan antaneen tunnustusta säveltäjäkollegalleen: ”Eero Sipilän varhainen kuolema oli menetys Suomen taiteelle, Sipilä tiesi, osasi ja uskalsi.”

Eero Sipilä kuoli sydänkohtaukseen ainoastaan yhdeksän päivää ”Te Deum laudamus” -teoksen kantaesityksen jälkeen.

Puoliso

Saima Seppänen

Lähdeluettelo

  • Säveltäjä Eero Sipilä – Kainuun Sanomat 20.5.1972.
  • J. L. Suomela, Hailuoto III. Oulu 1979.
  • Eino Salakka, Vastatuuleen. Hämeenlinna 1990.
  • Eija-Riitta Airo-Karttunen, Eero Sipilä. Säveltäjä ja musiikin sekatyömies – Kaltio 1:2005
  • Kajaanin mieslaulajat (12.12.2006).
  • Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus. Contemporary music (12.12.2006).
  • Kuorosuomi. Lyhyt johdatus suomalaisiin kuorosäveltäjiin (http://www.sulasol.fi/kuorosuomi/saveltajat.htm, toimimaton linkki) (12.12.2006).