Hiihtokuningas Juho Ritola syntyi Haapavedellä 4.12.1871. Hänen isänsä, Rito-ukkona tunnettu Matti Ritola, oli pitäjän ensimmäinen hiihtomestari. Ensimmäiset sukset Rito-ukko teki pojalleen pärepölkyn kyljestä reväistyistä liisteistä. Juho Ritolasta kehittyi varhaiskypsä hiihtäjälahjakkuus, jonka kunto kasvoi peninkulmien pituisilla metsästysretkillä ja raskaissa metsätöissä.

Oulun hiihtojen alkuvuosina nuori Ritola joutui hiihtämään iäkkäämmän Aappo Luomajoen varjossa. Vuonna 1892 suomalaishiihtäjät kutsuttiin Tukholmaan kisaamaan muiden pohjoismaalaisten kanssa. Näissä kilpailuissa suomalaishiihtäjät saavuttivat kolmoisvoiton: ensimmäisenä maaliin hiihti Ritola voittaen viidellä minuutilla toiseksi tulleen Juho Räihän, ja kolmanneksi sivakoi Fredrik Liljeberg. Paras norjalainen hävisi Ritolalle kaksitoista minuuttia ja paras ruotsalainen liki puoli tuntia. Palkintojenjako sujui näyttävästi; voittoisaa Ritolaa kannettiin kultatuolissa ja hänen vaivatonta hiihtoaan ylistettiin. Palkintonsa hän vastaanotti kruununprinssin, myöhemmin Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n, kädestä.

Aappo Luomajoen väistyttyä kilpaladuilta Juho Ritola kamppaili hiihtokuninkaan kruunusta Juho Aitamurron kanssa. Miehet ottivat useana vuonna mittaa toisistaan, kahdeksan vuoden aikana yhteensä 12 kertaa. Ritola voitti yhdeksästi, mutta kolmesti nousi Aitamurto ja kukisti kilpakumppaninsa. Ritolasta tuli 1890-luvun hiihtokuningas, joka kiersi hiihtämässä ympäri maata Turkua, Helsinkiä ja Viipuria myöten. Hiihtäjän maine kasvoi ja toi paikalle yleisöä, missä hän sitten kilpailikin. Ritolasta sepitettiin runoja ja tarinoita, ja hänet otettiin kaikkialla merkkihenkilönä vastaan. Persoonaltaan hiihtokuningas ei ollut aivan vaatimaton mies, vaan eräänlainen korskeus kuului hänen sanavalmiiseen ja tuliseen luonteeseensa. Pelkkää voittokulkua ei kuitenkaan ollut aina Ritolankaan ura. Esimerkiksi vuonna 1897 kirjoitti Karjalatar hänen hiihtosuorituksestaan:

”Että Juho Ritola, jonka maine muuten kaikuu kuin sotasankarin Lapin raukoilta rajoilta Nevan ja Mälärin rannoille saakka, tällä kertaa jäi neljänteen sijaan, siihen sanotaan syyksi se, että hän on käynyt liian lihavaksi, mikä muuten hauska ominaisuus ei ole eduksi hiihtäjälle pehmeässä lumessa.”

Kilpauransa aikana Ritolasta kehittyi myös taitava suksien valmistaja, ja hänen suksensa voittivatkin palkintoja siihen aikaan suosituissa suksinäyttelyissä. Tuonaikaisia pitkiä tasamaasuksia kutsuttiin yleisesti haapavetisiksi. Myöhemmin Ritola keräsi suuren määrän suksia Suomen Hiihtomuseon suksenkeruukilpailussa ja sai ensimmäisen palkinnon. Hän oli myös innokas kansanperinteen tallettaja ja keräsi paitsi hiihtoperinnettä myös yli 4 000 sananlaskua Suomen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin.

Kerrotaan, että Ritolan vanhuudenpäivillä oli pitäjän kirkkoherra hänen luonaan vieraillessaan erehtynyt sanomaan, ettei taivaassa Ritolankaan hiihdoilla olisi arvoa eikä niitä siellä ollut kirjattu. Tuosta väittämästä oli entisen hiihtokuninkaan sisu kuohahtanut: ”Vai ei oo tievossa. Kyllä minä hiihin semmoset rekortit, että ne on ylhäällä sielläkin!”

Juho Ritola kuoli Haapavedellä 26.5.1959. Eläessään hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritariristi ja SVUL:n ansioristi.

Vanhemmat

maanviljelijä Matti Ritola ja Maria Junno

Puoliso

Maria Sofia Hintsala

Lähdeluettelo

  • Kansallisbiografia: Juho Ritola.
  • E. V. E.: Hiihtäjämestaria tapaamassa. Kaleva 12.1.1957, s. 9
  • Viirret, Seppo: Ritolasta Pohjoismaiden hiihtokuningas. Pyhäjokiseutu 20.12.2004, s. 11.