Reino Rinne syntyi 17.7.1913 Kitkanjärven Suonnansaaressa metsänvartija August Rinteen ja Reeta Maria Rinteen perheeseen. Kotitalon lähimailla ei ollut sen kummemmin teitä kuin koulujakaan, joten Reino kävi varsinaista koulua vain kuusiviikkoisen kiertokoulun verran. Opinhalua häneltä kuitenkin löytyi. Isä-August oli nuorena saanut oppia tuotteliaalta kirjailijalta ja kansakoulunopettajalta Kauppis-Heikiltä ja ystävystynyt tämän kanssa. Hän oli hankkinut tämän teoksia kotiinsa, ja nämä kirjat olivat sittemmin Reinonkin ahkerassa käytössä. Reino suoritti kansakoulun kansanvalistusseuran kirjekurssilla ja sai myöhemmin paikan Helsingin Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta, jossa hän vietti yhden tiiviin talven. Nuorena miehenä Rinne paiski töitä kymmenen vuotta tukkisavotoissa, ja tämä aika oli sittemmin tärkeä innoituksen lähde hänen kirjoituksissaan.

1930-luvulla nuori kirjailijan- ja toimittajanalku kirjoitteli kyläkirjeitä Kalevaan ja sai kesällä 1938 paikan kyseisen lehden toimituksesta. Talvi- ja jatkosodan aikana Rinne oli sotilaana Kuusamon ja Sallan rintamilla. Talvella 1942 hänet siirrettiin sotavoimien tiedotustehtäviin rintamareportteriksi. Sodan päätyttyä hän palasi takaisin Kalevan toimitukseen. Rinteen vuonna 1945 julkaistu esikoisromaani Tunturit hymyilevät valmistui toimittajan töiden ohella. Samoihin aikoihin hän hääräsi oululaisen kulttuurilehti Kaltion perustamispuuhissa ja toimi myös lehden toimitussihteerinä sen ensimmäisen ilmestymisvuoden. Lisäksi Rinne kuului kirjalliseen Merikoski-kerhoon ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1945–1947. Merikoski-kerhossa synnytetty aloite johti aikanaan Oulun yliopiston perustamiseen, ja sittemmin Rinne promovoitiin kasvatustieteiden kunniatohtoriksi Oulun yliopistossa 1994.

Vuonna 1947 Rinne kutsuttiin Rovaniemelle Lapin kansan päätoimittajaksi. Hän hoiti pestiä vuoden ja palasi tämän jälkeen Kitkalle. Loppukesästä 1950 hän perusti muutamien muiden kuusamolaisten ja posiolaisten henkilöiden kanssa Koillissanomat-sanomalehden. Lehden nimi oli lähtöisin Rinteen kynästä. Tämän jälkeen hän muutti Kuusamoon ja alkoi piakkoin puuhata paikkakunnalle kotiseutuyhdistystä, Kuusamo-seuraa.

1960-luvulla Rinne oli mukana perustamassa Pohjoinen-kustannusyhtiötä. Koillissanomien päätoimittajana hän työskenteli vuoteen 1968 saakka ja jäi sitten vapaaksi kirjailijaksi. Hän aloitti uransa runoteoksella Anna minulle atomipommi ja sai siitä useita tunnustuksia, mm. Valtion kirjallisuuspalkinnon. Kaikkiaan Rinne ehti julkaista elämänsä aikana yli 30 kirjaa. Mittavaan tuotantoon sisältyi niin romaaneja, novelleja, esseitä, runoja, aforismeja kuin pamflettejakin. Hän myös kasasi Pekka Tiilikaisen kanssa kirjan Suomen urheilun tähtihetkiä ja Kalle Päätalon kanssa teoksen Koillismaa kuvina. Rinteen teosten pohjalta on tehty useita tv-filmejä. Niistä tunnetuin lienee ”Luonnon luomaa”, joka on voittanut monia palkintoja.

Tärkeintä Reino Rinteen elämässä oli hänen sammumaton rakkautensa luontoon sekä luonnon ja ympäristön suojelu. Hänen sydäntään lähellä olivat erityisesti Kuusamon kosket. Kun esimerkiksi Koillismaan talouselämä suunnitteli Paanajärveen pumppuvoimalaa, taisteli Rinne uupumatta tämän uhanalaisen rotkojärven pelastamiseksi. Hän mm. kirjoitti teoksen Pamfletti Paanajärvestä, käännätti sen oleellisimmat osat venäjäksi ja toimitutti sen vuonna 1988 silloiselle vaikutusvaltaiselle Neuvostoliiton kirjailijaliitolle. Keskustelu asiasta heräsi, ja lopputuloksena Paanajärven arvo tunnustettiin ja se sai suojelun.

Reino Rinne oli uupumaton Koillismaan luonnon, ihmisen, taiteen ja kulttuurin eteenpäin viejä. Tämä monipuolinen kulttuurivaikuttaja kuoli 88-vuotiaana 6.2.2002.

Vanhemmat

August Rinne ja Reeta Maria Rinne

Puoliso

Anna Rinne

Lähdeluettelo

  • ReinoRinne.com
  • Posion Suonnansaaresta vahvaksi vaikuttajaksi: Reino Rinne teki monipuolisen uran päätoimittajana, kirjailijana ja luonnon arvojen puolesta puhujana. Koillissanomat 7.2.2002, s. 6
  • Ervasti, Seppo: Reino Rinne kotiseutumiehenä. Koillissanomat 25.2.2002, s. 4
  • Hiltunen, Pekka: Kirjailijan elämä on yhtä kivenvierittämistä. Helsingin sanomat 17.7.1993, s. 4