Mies hiihtää keskellä kesää Oulua kohti. Iistä asti hän on lähtenyt. Moni ihmettelee tätä hyvinkin huvittavaa näkyä. Uskaltaapa joku kysäistä hupimielessä hiihtokelin luistavuutta ja saa vastaukseksi: ”Noo – se on – vähän maita myöten”

Tämä hiihtäjä oli iiläisten hyvin tuntema Kalle Paakkari. Hän oli ”kylähullu” sanan positiivisessa merkityksessä. Kallella oli hyvin värikäs ja mielenpainuva elämänkaari, joka kesti 72 vuotta. Kallen elämän ääripäät olivat 16.6.1874 ja 13.9.1946.

Ennen sotia syntyneille Kalle oli hyvinkin tuttu mies Iin kyläkuvassa, ja hänestä on säilynyt paljon juttuja nuoremmallekin polvelle.

Valtionhiihtäjä tai Valtion suurhiihtäjä oli kyläläisten antama nimitys Kallelle eikä aivan suotta. Kalle oli hyvin ylpeä saamastaan tittelistä. Kallen hiihtoura kulki Osuuskaupan hiihdoista aina Oulun hiihtoihin, jossa hänellä oli aina punaisin, suurin numeroin kirjailtu numerovaate

Kallella kuitenkin oli hiihtokilpailuissa omat säännöt, ja hän tuli aina ensimmäisenä maaliin. Kalle oikaisi aina suorinta tietä paluuladulle ja odotteli hetken ja kansan hurratessa hiihti ensimmäisenä maaliin. Kyllä toimitsijat ja yleisö Kallen temput tiesivät ja osasivat suhtautua Kallen ”voittoon” siihen sopivalla tavalla.

Kun Oulun hiihdon kilpailijat asettuivat lähtöriviin meren jäällä ja vaikenivat, huomasi yleisö heti, missä Valtionhiihtäjä seisoi, sillä Kalle piti suuriäänistä puheenporinaa jo lähdössä. ”Oikeille” hiihtäjille hurrattiin maalissa, mutta Kallelle hurrattiin jo lähdössä. Muut hiihtäjät olivat jo lähteneet, niin Kalle puhua paukutti vielä yleisön kanssa. Sitten hiihtäjä hiihti muutaman sata metriä ja alkoi taas puhua paukuttaa yleisön kanssa. Ja kansa hurrasi. Ja viimein Kalle sitten lähti etsiskelemään sopivaa oikolatua ja jälleen kansan hurratessa saapui maaliin ylivoimaisena ”voittajana”. Pääsi Kalle tulosluetteloihinkin, sillä Kaleva-lehdessä oli v. 1905 tulossivulla maininta ”30 kilometrin hiihto, 32:s Herra Paakkari, Ii”.

Myöhemmin Kalle kertoi totena tarinaa, että hänen ollessaan menossa Ouluun hiihtämään oli valtio soittanut Tuiran asemalle, että ei saa liikoja maksuja periä Herra Kalle Paakkarilta, sillä hän on Valtionhiihtäjä ja kilpahiihtoon menossa. Olipa Kalle muutenkin tehnyt ”änskää” Valtion Rautateille. Hän osti junalipun Iistä Ouluun mutta eipä sitten noussutkaan junaan. Kalle arveli näin tehneensä kiusaa Suomen valtiolle.

Kalle kulki kylällä ja ansaitsi rahaa kerjäämällä tähän tyyliin: ”Kysynpähän sinulta, että kumman annat ennemmin – annatko hilikun, nikkeli puolasen – vai annatko koko markan.” Kalle lupasi, että jos annat koko markan, niin en tule vuoteen samoissa asioissa käymään, ja se lupaus piti.

Joskus Kallen ei tarvinnut tahtoakaan rahaa, vaan kylänväki oli kerännyt jopa kolehdin Kallelle ja pyysi häntä puheen pitoon. Kallehan alkoi muistella hiihtoaikojaan ja puhui, koska oli jo tilinkin saanut: ”Öhöm, öhöm. Köyhän kansamme aikakautena ei tunnettu mitään historiallista kehityskautta. Me vain hiihettiin lasareetin sillan alta ja tultiin Kansantalolle, siellä meille tarjottiin kuumaa mehua.” Jos löytyi lisää lantteja, Kalle saattoi vielä jatkaakin puhetta, mutta lanttien määrä ja puheen pituus olivat suoraan verrannollisia keskenään.

Kallella oli hyvä muisti vielä vanhoilla päivilläkin. Kalle poikkesi eräänä lauantai-iltana johonkin tupaan ja katseli siinä, onko tarjolla kahvia, jota siinä tuvassa tavallisesti oli. Nyt oli kuitenkin siivouspäivä, ja kahvi oli jo työn touhussa tullut juotua. Emäntä kuitenkin ehdotti vieraalle, että tule viikon päästä yhden aikoihin uudelleen, niin silloin on kahvia. Talonväki unohti jo sopimuksen Kallen kanssa, mutta Kallepa ei unohtanut, sillä viikon päästä Kalle asteli pirttiin kellon luo ja tuumasi: ”Sepä näyttää kello olevan kohta yksi.” Kahvia löytyi Kallellekin.

Kalle oli ollut huutolaisena Lammin talossa nykyisen Yli-Iin ja Iin rajamailla, ja häntä oli siellä kohdeltu kovin huonosti. Kalle oli kovaääninen puhuessaan. Sen takia lapset huusivat Kallelle tämän kulkiessa Iin raittia: ”Viekää Mölä Lammille.” Kalle ei varmaan tästä kovin pitänyt mutta ymmärsi varmaan sen, kun huuto tuli lasten suista. Aikuiset eivät Kallea kiusoitelleet vaan pitivät paremminkin häntä ”merkkihenkilönä”.

Sodan jälkeen Iijoessa oli väliaikainen silta, jossa kulki juna- ja muu liikenne samaa kantta. Junan tullessa puomilla estettiin muu liikenne junan tieltä. Kalle oli sillalla joutunut väistämään junaa ja vanhana miehenä oli yrittänyt pois junan lähietäisyydeltä, mutta junan astinlauta oli osunut Kallea jalkoihin. Häntä oli lähdetty viemään Ouluun sairaalaan, mutta Iin kuuluisuuden elämänlanka katkesi syksyiseen päivään vuonna 1946.

Lähdeluettelo

  • Kurttila, Pertti: "Valtion suurhiihtäjä" Kalle Paakkari: Kalle vain – näin meidän kesken. Teoksessa Elämän kaaresta Iitä kulkien… Iin kotiseutuyhdistys, 1994.
  • Sanomalehti Kaleva: Iin pitäjän ihmeitä.
  • Leo Pakanen, 2011.