Lempi Johanna Mattila kävi kansa­koulun Haapa­järvellä. Sen jälkeen hän kävi Haapa­veden koti­talous­opiston ja toimi koti­talous­neuvojana Suo­lahdessa, Aäne­koskella, Kainuussa ja koti­pitäjässään Haapa­järvellä. Vuosina 1925–28 hän kävi Oulun läänin­sairaalan sairaan­hoitajatar­koulun ja oli siten sairaan­hoitajaksi valmis­tuttuaan saanut jo moni­puolista kokemusta työ­elämästä, mikä näkyy hänen kirjal­lisessa tuotan­nossaan. Vuonna 1931 hän muutti Oulaisiin, missä hän toimi sairaan­hoitajana Oulaisten parantolassa suorittaen siellä varsinaisen elämän­työnsä.

Pitkän työ­rupeaman katkaisivat vain sota-aikaiset lotta­komennukset sota­sairaaloihin. Ollessaan talvi­sodan aikana Kokkolan sota­sairaalassa hän luki sairaalan vieras­kirjasta ruotsin­kielisen runon, joka lohdutto­muudessaan järkytti häntä. Runo jäi mieleen, ja seuraavana kesänä sairaan­hoitaja ryhtyi käsille saamiinsa resepti­liuskoihin kirjoittamaan omia ajatuksiaan runon muotoon. Runoja alkoi syntyä, ja niin Hanna Mattila sai lisää uskoa omiin mahdolli­suuksiinsa kirjallisen ilmaisun alalla.

Samoihin aikoihin hän osallistui erään lehden novelli­kilpailuun ja sai kolmannen palkinnon. Kymmenen novellia julkaistiin. Vuonna 1941 Hanna Mattila ryhtyi kirjoit­tamaan laajempaa kertomusta, josta hän ajatteli alun perin romaania. Välille sattui komennuksia, ja käsi­kirjoitus seurasi mukana Kannasta myöten. Kun kirjoitus­konetta ei ollut, hän kirjoitti tekstiään käsin ja musteella. Sattumalta hän sai ostaa käytetyn koneen, opetteli nopeasti kone­kirjoituksen ja jatkoi kirjoitus­työtä.

Sodan loppu­vaiheessa julisti Kirja­paja romaani­kilpailun, mutta Hanna Mattila ei malttanut osallistua kilpailuun, vaan lähetti käsi­kirjoituksen suoraan kustantajalle arvellen juuri Kirja­pajan voivan olla kiinnostunut sen tapaisesta työstä. Pian tuli vastaus: romaani­käsi­kirjoitus oli hyväksytty ja julkais­taisiin nimellä Kukkatyttö. Vain teoksen nimi oli muutettu ja yhtä lausetta oli korjattu. Esikois­teos ilmestyi 1944 ja pääsi toiseen painokseen. Hyvä menestys antoi rohkaisua, ja Hanna Mattila alkoi kirjoittaa jatko­romaania edelliselle. Se sai nimekseen Leena (1945) ja sen jatko taas Leppälahden emäntä (1946). Vuonna 1950 ilmestyi neljäs romaani Kohtalon kehä, jota oman aikansa arvostelu piti Hanna Mattilan parhaana.

Esitellessään Hanna Mattilan kirjailija­kuvaa ja teoksia oululainen kamari­neuvos Atte Kala­joki toteaa, että kaikissa näissä romaaneissa on hyvin näkyvänä uskon­nol­linen tendenssi, mutta ei mikään ahdas ja pessimis­tinen maailman­katsomus, vaan valoisa kristil­lisyys. Teoksia kannattaa voimakas pyrkimys hyvään, ja ne todistavat myös henkilö­kohtaisista sisäisistä taisteluista ja yksilön nöyrtymisestä Jumalansa edessä. Hanna Mattilan erikois­harrastuksia olivat kirjallisuuden lukemisen ohella kielet: ruotsi ja saksa. Atte Kala­joki luonnehtii Hanna Mattilaa hiljaiseksi ja vaatimat­tomaksi, itseään korostamat­tomaksi, mutta kaikkiin tehtäviinsä vakavasti paneutuvaksi vakaumuksen ihmiseksi.

Vanhemmat

maanviljelijä Juho Juhonpoika Mattila ja hänen 2. puolisonsa Johanna Kaarlentytär Kuona (Järvikuona)