Maija Märsylä tunnet­tiin tuliluontoisena käsityöihmisenä, jonka käden jäljissä ei ollut parantamisen varaa. Vieläkin tulisempana Maijan tunsivat kotiseutuasioissa hänen kanssaan toimineet. Vanhan Raumankarin alueelta ei poistettu pyykkikiveäkään niin, ettei siitä käyty seik­kaperäisiä neuvotteluja (=taistelua). Maija syntyi Raumankarilla maalaistaloon. Laa­jassa perhepiirissä tuvan lattiaa kulutti parhaimmillaan 19 henkeä, joista 12 lasta. Hä­nen äitinsä synnytti seitsemän lasta, joista kolme kuoli varhain. Maija oli eloonjääneis­tä vanhin. Kun hänen vanhempiensa perhe aikoinaan muutti naapuritaloon, elämä ei siitä paljon hiljentynyt. Vilskeestä pitivät kasvavat sisarusten perheet huolen. Muu­tenkin Laksonmäki tuntui olleen eräänlainen liikenteen solmukohta.

Maija pysyi itse perheettömänä omistautuen työlleen ja kotiseudun historian vaalimiselle. Maalaistalon tyttärien koulutie ei ollut vuo­sisadan alussa pitkä. Maija Märsylän elämänmittainen suru koski koulunkäynnin mahdottomuutta. ”Hyvä työihminen” oli isän ihanne, jolla hän toteutti oman sukunsa perinnettä. Äiti pyrki tukemaan tyttären ha­lua kehittää itseään ja teki mitä voi hank­kiakseen hänelle siihen mahdollisuuksia. Niinpä isän vastustuksesta huolimatta rippikouluikäinen Maija pääsi Keski-Pohjanmaan käsityökouluun, joka piti paikkakunnalla 9 kuukauden mittaisen kurssin. Mutta aamulla oli mentävä ensin navettaan äidin ja kälyn kanssa, jotta pääsi kolmen kilometrin pitui­selle koulumatkalle. Koulu päättyi 1920. Äidin viisautta tarvittiin jälleen vuonna 1924, kun kotiin hankittiin kansantaitaja opettamaan fransun solmiamista. Täti auttoi puolestaan kutsumalla kotiin silmikkoraanunkutoja Fiina Pahkalan, joka opetti Mai­jalle lautaraanun tekemistä. Tämän jälkeen kutomista riitti. Emännät teettivät raanuja omista langoistaan ja maksoivat kaksi mark­kaa raanulta kutojalle. Kotikutojana vierähti runsaat kymmenen vuotta.

Vuonna 1936, kolmekymmenvuotiaana, Maija hankkiutui Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuuskouluun kutoma- ja ompelukurssille. Häntä pyydet­tiin jäämään damastinkutojaksi kouluun, mutta Maija palasi kotiin uskoen, että ”kyllä Keski-Pohjanmaa mulle leivän kasvaa”. Hän toimi opettajana Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran kiertävillä kutomakurs­seilla. Sota-aikana Maija piti pitkin Pohjan­maan rannikkoa tallukkakursseja. Tallukantekotaidon hän oppi karjalaisilta siirtolaisil­ta. Sodan loppuaikana hän siirtyi Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistyksen palve­lukseen ja piti vuosina 1943–44 yhteensä 21 kuuden viikon pituista kutomakurssia. Vuo­sikymmenen loppupuolella hän jäi ammattikutojaksi kotitaloonsa Raumankarin Laksonmäelle. Raanuja ja fransuja syntyi niin koteihin kuin kirkkoihin. Fransukursseja hän pyydettäessä piti ympäri maata. Kotona perinnettä siirrettiin sukulaisten lapsille pi­detyllä omalla kurssilla. Se oli edistyksellinen, sillä mukaan komennettiin myös poi­kia. Vuonna 1976 julkistettiin Maija Märsylän suunnittelema pitäjäpuku, Himanka-puku. Siinä yhdistyvät hamekankaassa raanuntaito ja pellavapuseron koristeena fransukaulus.

Asettuminen takaisin juurille antoi aikaa paneutua kotipitäjän perinteen vaali­miseen. Himangan kotiseutuyhdistyksen johtokuntaan Maija valittiin 1961. Vuotta aiemmin hänet oli valittu yhdistyksen valis­tustoimikuntaan. Kotiseutuyhdistyksen pu­heenjohtajana hän toimi 1963–73. Himan­gan kotiseutumuseoksi kunnostetun lainamakasiinin toteuttamiseen ja hoitamiseen hän osallistui aktiivisesti. Opettipa hän ke­säisin sisarustensa lapsiakin esittelemään tu­risteille museon esineitä. Sitä ennen oli toki osallistuttu kylillä museoesineiden etsin­tään, niiden kuljetukseen kirkonkylälle polkupyörärahtina ja kulloisenkin esineen hellävaraiseen puhdistukseen. Lainamakasiini täyttyi, ja ajatus käsityömuseosta alkoi elää. Vuonna 1975 avattiin Raumankarin Fransutupa yleisölle ensimmäisen kerran. Fransutuvan säätiö perustettiin 1984. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Maijan saattoi nähdä kesäisin esittelemässä Fransutupaa tai ku­martuneena kukkapenkkien ääreen sen pi­halla. Huolimatta heikentyneestä näöstä kukkapenkit niin tuvan kuin kodin ympäril­lä pysyivät kunnossa.

Isän opetus vuosi­kymmenien takaa elovainioilta oli säilynyt: ”Tee lyhyt ja tasainen sänki, kourat ratiin, jokainen korsi kouraan! Sido niin, että se soi!” Viimeisenä kesänään, jonka hän vietti Himangan vanhainkodin sairasosastolla, hän vielä kerran sairaudesta ja heikkoudesta huolimatta lähti kotiseutujuhlille. Häneltä oli pyydetty puheenvuoro, joka liittyi paikkakunnan käsityöperinteeseen. Tapansa mu­kaan hän puhui ilman papereita – ja pitkään. Tämä puhe jäi hänen viimeiseksi julkiseksi esiintymisekseen. Elovainioiden aikaan syk­syllä 1993 soivat kellot Maija Märsylälle. Kotiseututyön lisäksi Maija Märsylä oli Lotta Svärd -paikallisosaston johtokunnassa viisi vuotta ja oli mukana Himangan maatalousnaisten toiminnassa. Hän on julkaissut kirjan Fransua oppimaan, josta on ilmestynyt vuo­sina 1967–85 kuusi painosta, viimeinen täy­dennetty Fransut ja lautaraanut. Yhdessä Anni Kohtalan kanssa hän julkaisi 1979 teoksen Himanka – kotiseutumme. Maija Märsylä on saanut lukuisia näyttelypalkintoja ja kunnia­kirjoja vuodesta 1925 lähtien. Vuonna 1967 hän sai Kotiteollisuuden kullatun taitomerkin n:o 99; valtion taideteollisuuspalkinnon hän sai 1977, Suomen Valkoisen Ristin ritarikunnan l lk:n mi­talin kultaristein 1984 ja Vapaussoturien Huoltosäätiön Sinisen Ristin 1992.

Vanhemmat

talollinen Kaarlo (Kalle) Juhonpoika Märsylä ja Hilda Johanna Luhtio

Puoliso

Maija Märsylä ei ollut naimisissa.