”Tuskin kukaan, joka on päässyt niinkin pitkälle kuin minä nyt, on lähtenyt niin vaikeista olosuhteista kuin minun on ollut lähdettävä. Minulla ei ollut muita suksia, kuin joistakin laudanpätkistä vesitetyt liistakot, kun alle 10-vuotiaana aloitin hiihtämisen. Mietin mielessäni minkähänlaisia hirmuja mahtavat olla ne voittajat.? Tuleeko minusta koskaan sellaista.? Kunpa minullakin olisi mahdollisuuksia.!

Toisellakymmenellä aloitin säännölliset harjoitukseni, mutta en tiennyt miten harjoitella. Poikavuosinani olin tavattoman innokas kalastaja. Joka sunnuntaina juoksin kesisin 10 kilometrin päähän meren rantaan ja lähdin veneellä harjuksia onkimaan.”

Urallaan neljä maailmanmestaruutta hiihtänyt Jussi Kurikkala muisteli uransa alkuvaiheita Kaleva-lehdessä keväällä 1941, Cortinan MM-hiihtojen suurten voittojensa jälkeen.

Kalajoella, Kurikkalan kylässä 12.8.1912 syntynyt tuleva suurhiihtäjä erottui muista jo kansakoulukisojen laduilla. Piiritason kilpailuihin hän lähti aktiivisemmin ja heti hyvällä menestyksellä talvella 1932. Seuraavana vuonna Kurikkala nähtiin suojeluskuntapiirinsä mestaruuskilpailujen A-sarjassa, jossa hänen vauhtinsa riitti toiseksi. Ensimmäinen huomattava menestys Keski-Pohjanmaan ulkopuolella kirjattiin maaliskuussa 1933, jolloin Kurikkala voitti Oulun Hiihdoissa 18–21-vuotiaiden sarjan neljän minuutin erolla seuraavaan. Seuraavana vuonna hänelle ei enää löytynyt vastusta Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin mestaruushiihdoissakaan; A-sarjan voitto tuli viiden minuutin erolla.

Menestys rohkaisi Kurikkalan osallistumaan talvella 1934 suojeluskuntien valtakunnallisiin mestaruuskilpailuihin. Mukana oli valtaosa maan hiihtoparhaimmistosta. Vielä tuntemattoman kalajokisen kahdeksas sija runsaan minuutin päässä kärjestä pantiin merkille monilla tahoilla. Keväällä Kurikkala matkusti Ounasvaaralle ja lykki 17 kilometrin yhdeksänneksi. Ensimmäinen esiintyminen Salpausselällä tapahtui talvella 1935 ja tuotti pikamatkan 12. sijan. SM-hiihtoihin Kurikkala ei vielä niillä lumilla lähtenyt, mutta 1936 hän oli jo valmis ensimmäiseen Suomen mestaruuteensa Hyvinkäällä 17 kilometrin pikamatkalla. Olympiahiihtäjät olivat tuolloin kisamatkallaan, eikä vastus ollut kovin mahdollinen. Olympiakarsinnoissa Kurikkala oli ehtinyt seitsemänneksi ja jäänyt vielä sillä kertaa täpärästi edustusjoukkueen ulkopuolelle.

Suomen mestaruus toi Kurikkalalle ensimmäisen ulkomaisen kisamatkan, joka suuntautui suoraan kilpahiihdon lähteille Holmenkollenille. Sijoitus 17 kilometrillä oli tyydyttävä 11:s.

Kilpailukauden 1936 jälkeen Jussi Kurikkala sai kutsun voidevalmistaja Esa Rossin hiihtotalliin Iisvedelle, mutta hän edusti silti Kalajoen Junkkareita aina vuoteen 1945 saakka. Rossi oli aikaansa edellä oleva hiihtopersoona, joka tarjosi tallinsa miehille ammattimaisen mahdollisuuden harjoitella ja kilpailla. Asunto, ruoka ja välineet kuuluivat etuihin. Metsä- ja muuta ruumiillista työtä tehtiin osana harjoitusta. Ryhmään kuului puolikymmentä silloista tai tulevaa suurhiihtäjää, Kurikkalan ohella Kalle Jalkanen, Klaus Karppinen, Pauli Pitkänen ja Eino Olkinuora, kaikki aikanaan maailmanmestareita.

Esa Rossi vaikutti vahvasti myös arvokisavalintoihin, ja hänen miehensä valtasivat 1930-luvun lopulla tärkeimmät edustustehtävät. Iisveden vuodet merkitsivät myös Jussi Kurikkalalle nousua maailman huipulle. Tammikuun 1937 MM-katsastuksissa hän oli murskaavan ylivoimainen. Maailmanmestaruudet ratkaistiin helmikuun puolivälissä Ranskan Chamonix’ssa. Avausmatkana oli 4 × 10 kilometrin viesti, jolla Kurikkala sauvoi kolmannen osuuden ja nosti Suomen johtoon 12 sekunnin erolla Norjaan. Ankkurina hiihtänyt edellisvuoden legendaarinen viestisankari Kalle Jalkanen ei kuitenkaan onnistunut sillä kertaa säilyttämään asemaansa, ja Suomi sai tyytyä hopeaan 57 sekuntia Norjan takana. Jussi Kurikkala oli joka tapauksessa saavuttanut ensimmäisessä arvokisaesiintymisessään MM-mitalin.

Viestin jälkeen hän kuului 18 kilometrin pikamatkan ennakkosuosikkeihin mutta joutui kuitenkin tyytymään viidenteen sijaan. 50:tä kilometriä hän ei vielä sillä kertaa hiihtänyt.

Ranskan lehdistö uhrasi Kurikkalalle runsaasti palstatilaa, ehkä enemmän kuin kenellekään muulle kilpailijalle. Häneen katsottiin liittyvän poikkeuksellista karujen olosuhteiden ja pohjoisen syrjäisten seutujen eksotiikkaa. Tunnettu suomalainen lehtinainen, siihen aikaan Ranskassa työskennellyt Irja Spira, kertoi näistä tapahtumista vuonna 1989 julkaistuissa muistelmissaan siteeraten ranskalaiskirjoituksia, joissa otettiin huomattavia taiteellisia vapauksia:

”Ihmeellinen, pieni, villi mies. Hän elää Suomessa niin pohjoisessa kuin yleensä voi asua. Kurikkalan keksi vasta pari kuukautta sitten eräs turisti, joka oli hiihtämässä Lapin vuorilla. Kurikkala on parhaita hylkeenpyytäjiä niillä tienoin, ja tämä urheilumuoto on siellä erikoisessa kunniassa.

Kurikkala ei koskaan aikaisemmin ole nähnyt rautatietä. Kuultiin myös, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

MM-kisojen jälkeen Kurikkala hiihti Kollenilla molemmat matkat. 17 kilometrillä hän oli kuudes ja 50 kilometrin kokeilussa lupaavasti neljäntenä 40 kilometriin saakka, mutta sen jälkeen voimat hiipuivat ja loppusijoitus oli 16:s. Salpausselän ja Puijon pikamatkoilla Kurikkala ehti toiseksi ja Ounasvaaralla neljänneksi.

Kokonaisuutena katsoen talvi 1937 merkitsi Jussi Kurikkalalle läpimurtoa maailman hiihtoeliittiin. Edessä olivat Lahden 1938 maailmanmestaruuskilpailut, ja menestystoiveet olivat korkealla. Tammikuun kotimaiset kilpailut sujuivatkin yleensä voitokkaasti, ja Kalajoen Junkkari valittiin jälleen viestin suomalaismiehistöön. Sillä kertaa hänen osakseen tuli avausosuus, jota hän itsekin oli toivonut. Aamun pakkasen vaihtuminen suojasääksi aiheutti voiteluvaikeuksia, ja Kurikkalalle yleensä sopineet ylämäkiosuudet olivat nyt tuskien taivalta suksien lipsuessa. Norja tulikin vaihtoon yli minuutin johtoasemassa ennen Suomea. Oman ongelmansa aiheutti Kurikkalan heikohko mäenlaskutaito. Hän kaatui matkan kuluessa neljä kertaa, viimeksi yleisön edessä vähän ennen vaihtoaluetta. Suomen seuraavat hiihtäjät Martti Lauronen, Pauli Pitkänen ja Klaus Karppinen hoitivat kuitenkin jatkon niin, että kisojen ensimmäinen MM-kulta voitettiin lähes neljän minuutin erolla Norjaan.

Näin Kurikkala oli saavuttanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Henkilökohtaista mitalia hän joutui vielä odottamaan: pikamatka toi kuudennen ja 50 kilometriä seitsemännen sijan. Ne olivat selkeitä pettymyksiä, mihin ei silti isompaa huomiota kiinnitetty, kun suomalaiset olivat kärjessä molemmilla matkoilla, 50 kilometrillä jopa niin, että 11 parhaan joukkoon ehti kymmenen isäntämaan edustajaa.

Jussi Kurikkala sai hyvitystä lopputalven kisoissa, erityisesti kukistaessaan vuoden 1937 maailmanmestarin Pekka Niemen tämän kotiladuilla Ounasvaaralla lähes kolmella minuutilla. Tämän kisan jälkeen kuultiin yksi Kurikkalan tunnetuimmista kommenteista, kun radioselostajana toiminut Hugo Valpas tiedusteli suorassa radiolähetyksessä ”oletko väsynyt”.

– En perhana minä väsynyt ole, viihdytti Kurikkala kuuntelijoita. Hän ei tahtonut osoittaa ulospäin vähäisintäkään heikkoutta silloin, kun kysymys oli kilpailemisesta.

Värikkäistä lausunnoistaan tunnettu Kurikkala oli lehdistön suosiossa. Hänelle kertyi useita lempinimiä, joista Sisu-Jussi ja Kalajoen Junkkari ovat tunnetuimpia.

Kalajoen Junkkarien päivää Ounasvaaralla juhlisti myös Saima Kärjän voitto naisten viidellä kilometrillä. Hän oli 1930-luvun lopulla kerran paras myös Oulun hiihtojen naisten sarjassa.

SM-hiihtojen 50 kilometrillä Jyväskylässä Kurikkala lykki hopealle pari minuuttia Pekka Vannisen takana.

Suomen Urheilulehden laatiman talven 1938 hiihdon kotimainen ranking-lista nosti Keski-Pohjanmaalla mielipidekirjoitusten aallon. Kurikkala oli luokiteltu pikamatkan kuudenneksi ja kuninkuusmatkan neljänneksi. Keskipohjalaisten mielestä hän oli kuitenkin "vähintään varakuningas". Molempien matkojen saavutukset huomioiden hänet voitiinkin perustellusti nostaa toiselle sijalle Kalle Jalkasen tuntumassa.

Zakopanen MM-hiihtoihin 1939 Kurikkala valmentautui entistäkin kovemmalla harjoittelulla. Päiväkirjaan kertyivät merkinnät yli 4000 kilometristä. Uurastus tuottikin uran ensimmäisen henkilökohtaisen maailmanmestaruuden Zakopanen 18 kilometrin pikamatkalla 35 sekunnin erolla Klaus Karppiseen. Vielä aamulla Kurikkalan kannalta liiankin liukkaalta näyttänyt pakkaskeli muuttui sään lauhtumisen ja tuiskun seurauksena raskaammaksi ja Kurikkalan tyylille sopivammaksi. Hyvän liu’uttamisen kelillä hän ei oikein tahtonut ehtiä huippuvauhtiin, mutta Zakopanen murentuneella ladulla juoksuaskelinen hiihtotyyli tuotti tulosta.

– Olisittepa vain nähneet Kurikkalan, jolla on 4 000 harjoituskilometriä takanaan. Miten hän syöksyi maaliin hymyillen ilman minkäänlaista rasittuneisuuden merkkiä. Suomalaiset on valmennettu tavalla, joka on meidän pojillemme tuntematonta, ylistivät Ruotsin lehdet päivän sankaria ja suomalaisvalmennusta yleensäkin.

Zakopanessa Kurikkala lähti myös 50 kilometrille. Olosuhteet olivat vaikeat ja vaihtelevat, samoin sijoitukset. Kuuden kilometrin kohdalla Kurikkala oli vasta 21. sijalla, mutta puolimatkassa – suksensa uudelleen voideltuaan – jo neljäs. 37 kilometrin kohdalla hänen koivusuksensa olivat kuitenkin niin huonossa kunnossa, että matkan jatkaminen oli toivotonta. Klaus Karppisen hickory-sukset toimivat jäisessä sohjossa paremmin, ja hän eteni jälleen hopealle Norjan Lars Bergendahlin voittaessa.

Suomi voitti Zakopanessa jälleen 4 × 10 kilometrin viestin, mutta siinä joukkueessa Kurikkalaa ei nähty. Suomen huippuhiihdon taso oli 1930-luvun lopulla niin vahva, että viestiin voitiin valita osaksi eri miehet kuin henkilökohtaisille matkoille.

Salpausselän 50:llä ja Kollenin 17 kilometrillä keli oli talvella 1939 hieman liian nopea Kurikkalalle, mihin nähden kolmannet sijat olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Puijon erittäin raskaalla pikamatkalla kukaan ei voinut mitään Kurikkalalle, ei myöskään Ounasvaaran 50 kilometrillä.

Kaiken kaikkiaan talvi 1939 oli Jussi Kurikkalalle niin hyvä, että Suomen Urheilulehti luokitteli hänet pikamatkan parhaaksi ja 50 kilometrillä toiselle sijalle, mikä merkitsi kauden parhaan yleishiihtäjän titteliä.

Olympiahaaveet olivat korkealla vuoden 1940 lähestyessä, mutta hiihtäjänä Kurikkala ei koskaan olympiakisoihin päässyt. Sekä 1940 että 1944 kisat jäivät pitämättä suursodan jatkuessa. Kutsunnoissa aikanaan ”huonojen keuhkojen” takia hylätty Kurikkala oli sivussa Suomen talvisodan 1939–1940 taisteluista. Niiden tauottua urheilijat saattoivat kesällä 1940 palata jälleen kilparadoille, samoin seuraavana talvena, jolloin MM-hiihdot pidettiin maailmansodasta välittämättä Italian Cortinassa. Miehitetty Norja ei kutsusta huolimatta niihin osallistunut, ja sodan jälkeen norjalaiset saivat aikaan päätöksen Cortinan kisojen virallisen MM-arvon mitätöimisestä. Tapahtumahetkellään ne kuitenkin olivat viralliset arvokilpailut, eikä tämä tosiasia muuksi muutu jälkipeleissä. Monia Norjaa isompia urheilumaita suljettiin pois maailmansotia seuranneista olympiakisoista, joiden arvoa ei silti ole koskaan asetettu kyseenalaiseksi.

Jussi Kurikkala oli 1941 Cortinassa uransa ehkä kovimmassa kunnossa. Tuolloin 28-vuotiaana hän alkoi olla hiihtäjän parhaassa iässä, takanaan jo riittävästi kansainvälisiä kilpailuvuosia ja kokemusta. Raskaan kelin olosuhteetkin olivat suosiolliset, ja kotiintuomisiksi karttuikin kaksi maailmanmestaruutta ja yksi hopea.

Pikamatkalla Ruotsin kookas ja vahva Alfred Dahlqvist karkasi loppukilometreillä selvään voittoon, mutta 50 kilometrillä Kurikkala ei antanut muille mitään mahdollisuuksia: hän johti 40 kilometrin kohdalla neljällä minuutilla, joka lopussa kaventui kahteen minuuttiin. Ruotsalaiset valtasivat neljä seuraavaa sijaa, ja ilman Kurikkalaa Suomen päivä olisi ollut sysimusta.

– Olen iloinen, että pieni isänmaa Suomi sai tämän voiton, totesi Kurikkala tiedotusvälineille välirauhan epävarmoissa tunnelmissa.

Jatkosodan aikana Kurikkala kilpaili jonkin verran ja voitti 1944 Ounasvaaralla ylivoimaisesti 50 kilometrin Suomen mestaruuden, vaikka erehtyi ottamaan 40 kilometrin jälkeen tuntemattomalta juottajalta liian vahvaa ainetta ja loppukilometrit sujuivat pahasti horjahdellen. Moran 30 kilometrillä Ruotsissa hän kamppaili pitkään tasaisesti maailman uuden hiihtokuninkaan Nils ”Mora-Nisse” Karlssonin kanssa ja joutui taipumaan vasta loppukilometreillä.

Hiihdon kilpaladuilla Kurikkala nähtiin talveen 1947 saakka, jolloin hän vielä voitti Puijon kisojen pikamatkan. Sen jälkeen veteraani-ikäinen Kurikkala keskittyi ylipitkien matkojen juoksuun. Hän oli kokeillut 25:tä kilometriä hyvällä menestyksellä jo vuosina 1938–1940. Lontoon olympiakisat 1948 olivat sodan jälkeen juoksija-Kurikkalan tavoitteena, ja niihin hän pääsikin ja sijoittui 13:nneksi. Kurikkalan parhaat maratonajat olivat 2,34–2,35-tasoa, omaan aikaansa nähden erittäin kovia. Maratoonarina hän eteni 1947 Tukholmassa käytyyn Ruotsi–muu Pohjola -maaotteluun ja sijoittui neljänneksi. Viimeisen maratoninsa Kurikkala juoksi lokakuussa 1950 Seinäjoella. Hän tähtäsi Helsingin olympiakisoihin, mutta sallimus oli päättänyt toisin.

Vatsakivuista kärsinyt Kurikkala kävi tammikuun 1951 lopulla tutkimuksissa Helsingin Kirurgisessa sairaalassa. Siellä todettiin syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Potilaan tila heikkeni nopeasti, eikä leikkauskaan enää auttanut.

Jussi Kurikkala siirtyi tästä ajasta maaliskuun 10. päivän vastaisena yönä 1951, vain 39-vuotiaana. Hän oli viimeisinä päivinä tilittänyt elämäänsä pastori A. J. Kososelle, joka laati näiden keskustelujen perusteella suurhiihtäjän henkisen testamentin:

”Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa pojat Jumalaa, ja iankaikkista elämää.”

Nämä sanat on ikuistettu myös Antonio de Cudan veistämään Jussi Kurikkalan patsaaseen (1989), joka kohoaa Kalajoen kaupungintalon edessä.

Jussi Kurikkala oli löytänyt puolisonsa Iisvedeltä 1940-luvun taitteessa. Hänen ja Liisa Nikkisen avioliitosta syntyi kolme lasta. Kaksoispojat Heikki Juhani ja Pekka Samuli nousivat ensimmäisen kerran suksille samana tammikuun päivänä, kun isä lähti viimeisen kerran kotoaan kohti Helsinkiä.

Jussi Kurikkalasta on ilmestynyt elämäkertateos ”Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari” (Lauri Järvinen 1990, 282 sivua, yli 200 kuvaa).

Vanhemmat

maanviljelijä Samuli Kurikkala ja Aliina Rahkola

Puoliso

12.5.1940 Liisa Nikkinen, syntynyt 11.1.1921 Rautalampi, vanhemmat konemestari Edward Nikkinen ja Olga Partanen