Eero Hietalalta, sieviläissyntyiseltä kansankuvaajalta, on ilmestynyt kaikkiaan seitsemän romaania, novellikokoelma ja lisäksi pienimuotoisempaa kirjallisuutta. Hän kirjoitti myös nimimerkillä P. Pihanpää. Eero Hietala syntyi 18.7.1920 Sievin Järvikylällä ”mökkiläisen poikana”, kuten hän itse kertoo. Hänen isänsä oli sekatyömies, ja ennen pitkää myös Eero lyöttäytyi isänsä ja vanhemman veljensä mukaan metsä- ja ojatyömaille. Poikasena hän vietti kesiä paimenessa, ja näitä kesiä hän myöhemmin nimittää leikkisästi ”korkeakoulukesikseen”:

”Olen kävellä jötköttänyt lähes kymmenkunta kesää lehmän takapuolen jäljessä, eväspussissa maitopullo, kaksi voileipää vastakkain ja kirjoja sitten niin paljon kuin pussiin mahtui. Joskus kävi niin, että eväät unohtuivat, mutta kirjat eivät milloinkaan. …kesät olin luonnon ja kyläkirjaston ja talvet kunnankirjaston yksityisoppilaana.”

Sodasta palattuaan Eero Hietala kävi Suomen nuoriso-opiston vuosina 1945–1946, minkä jälkeen häneltä kohta ilmestyi esikoisromaani Pilvi (1946), jonka tapahtumat sijoittuvat kirjailijalle tuttuun, läheiseen elämänpiiriin ja joka maaseutuelämän realistisena kuvauksena herätti huomiota ja sai arvostelijoilta varsin suopean vastaanoton.

Vuosina 1947–1948 ja 1954–1955 kirjailija opiskeli Työväen akatemiassa. Täällä hän omien sanojensa mukaan tuli – verratessaan asenteitaan työväestön intelligenssin luokkatietoisuuteen – tietoiseksi omasta ominaislaadustaan:

”Minä tunsin edustavani täällä talonpoikaa, noin hengeltäni, asenteeltani… Hämmästyen kompastuin kaksijakoisuuteeni: vanhoilliseen talonjussiin ja kilttiin mökkiläiseen… …en ollut luokkatietoinen.”

Romaaneissaan ja novelleissaan Hietala liikkuu luontevasti maaseutuympäristössä. Esikoisteoksen lisäksi häneltä ovat ilmestyneet romaanit Riisuttujen puiden maa (1953), Tuulta raunioilla (1954), Kylä joen takana (1957), Kerro minulle onnesta… (1960), Pakkosauma (1963) ja Joutomies (1966). Novellikokoelma Jo joutui armas aika on vuodelta 1955. Novelleistaan hänet on palkittu Parnasson novellipalkinnolla vuonna 1960.

Eero Hietalan tuotannolle on tyypillistä realistinen, objektiivisuuteen pyrkivä kansankuvaus, joskin kirjailijan kerronnasta voi paikoitellen ounastella yhteiskunnallista kritiikkiä vanhoillisuutta ja talonjussimaisuutta kohtaan. Joutomiehen keuhkotautinen ”kansanrunoilija” laulaa: ”Suomi on suuri nevanperä / täällä jäätyy sielu ja silmäterä.” Kirjailijakollega Vilho Kyrölä viittaa edelliseen kirjoittaessaan sanomalehtiartikkelissaan Eero Hietalan tuotannosta:

”Oikeastaan Eero Hietalan kirjallinen maisema on kätketty tuohon hiukan satiiriseen, mutta samalla karmean todentuntuiseen viisauteen. Esikoisteosta ’Pilveä’ lukuun ottamatta Hietalan koko tuotanto laahaa pitkin alakuloista pohjalaismaisemaa, jossa vilkkuu harmaa lato täällä, pajupuska tuolla ja jossakin metsänreunassa kylä… Tämä harmaus ei jää vain ulkonaiseksi. Se siirtyy teoksen juonen mukana sisälle taloihin, ihmisiin ja ihmissieluihin.”

Oletettavasti teokset ilmentävät sitä pohjalaista jäyheyttä, tasaisuutta ja rauhallisuutta, jota kirjailija ympärillään koki – joskus ehkä ahdistukseen asti – niin ihmisissä, heidän ajattelutavoissaan ja elämänmenossaan kuin jo yksin maisemassa, laakeassa latomeressä. Eero Hietalan kerronnalle on luonteenomaista hiljainen huumori, tarkkapiirteinen ympäristönkuvaus ja tehokeinoja karttamaton, eleetön tyyli sekä rakenteellinen eheys. Yksi hänen mieliaiheitaan on kaupungistumisen ja teollistumisen vaikutus maaseutuun. Hän on sota-ajan jälkeisinä vuosina aloittaneen kirjailijapolven edustaja, joka on tulkinnut hiljaisen maaseutuelämän tuntoja, ajatuksia ja asenteita yhä tiuhempaan muuttuvassa ajassa.