Pentti Haanpää on suomalaisen kirjallisuuden omintakeinen tarinoiden kertoja, jonka kielenkäytössä yhdistyvät kansanomainen sanomisen taito ja filosofinen viisaus. Pentti Haanpää oli myös yhteiskuntakriitikko ja itsenäisyyden ajan Suomen ainoa tunnettu kirjailija, jonka teoksia kaikki kustantajat ovat kieltäytyneet julkaisemasta.
Pentti Haanpää voitti Nuoren Voiman liiton ja Panu-lehden kirjoituskilpailut jo ennen kuin hänen esikoisnovellien kokoelmansa Maantietä pitkin ilmestyi 1925. Kustannusosakeyhtiö Werner Söderströmin Panu-lehden toimittajat Martti Haavio ja F. E. Sillanpää vaistosivat hänen novelleissaan ”synkkää, alkuvoimaista, korpea” ja samalla jotakin ”kultivoitunutta, kehittynyttä”.
Piippolan pitäjän Leskelän kylässä asuva Haanpää ilmoitti Haaviolle ja Sillanpäälle, että hän on ”aivan seurustelemaan tottumaton, ikävä nuorimies”. Hän oli asunut ja tuli asumaan koko ikänsä Piippolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Hänen teostensa ympäristöä on suomalainen syrjäinen metsäseutu maanviljelijöineen, metsätyömiehineen ja kulkureineen. Junan hän näki ensi kertaa lähtiessään sotaväkeen Karjalan kannakselle 1925.
Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen ja kaikki muutkin arvostelijat kehuivat Haanpään ensimmäisiä teoksia, syystä. Tulenkantajien kirjallinen nuortenpiiri kutsui hänet Helsinkiin, ja sinne saapui 1927 kookas, mustatukkainen, kierosilmäinen mies, jonkinlaisessa tukkijätkän vaateparressa punertava huivi kaulassa ja jalassa saappaat. Mies oli vaitelias, mutta nauru oli erikoislaatuinen. Taiteilija Wäinö Kunnas maalasi hänestä muotokuvan. Tällä matkalla luotiin myytti kirjoitustaitoisesta tukkijätkästä, joka antoi uskoa suomalaisen kirjallisuuden ”suureen nousukauteen”. Haanpään novelleja ilmestyi jo ruotsiksikin.
Todellisuudessa Pentti Haanpää ei ollut metsätyömies, vaikka tunsikin sen elämänpiirin. Hän oli kotitalonsa vanhin poika. Hänen isänsä Mikko Haanpää oli kirjoittanut kirjoja, samoin setä, ja isoisä Juho Haanpää oli valtiopäiväedustaja ja Suomen kirjailijaliiton perustajia. Suku oli yhteiskunnallisesti toimeliasta. Mikko Haanpää pani toimeen Leskelän kylän kansakoulun. Pentti Haanpää jätti kansakoulun kahdesti kesken mutta oli myös sen paras oppilas. Haanpään teoksissa koulu on ensimmäinen niistä yhteiskunnan laitoksista, jotka pakottavat yksilön alistumaan yhteiskunnan muottiin. Muita ovat armeija, kirkko, oikeuslaitos ja koko valtio sekä talousjärjestelmä. Myös luonto painaa ihmistä, mutta metsät ja vedet tarjoavat myös pakotien yhteiskunnan koneistosta. Koko tuotannossaan Haanpää kuvaa ihmistä luonnon ja yhteiskunnan välissä vapauttaan etsimässä.
Kun Haanpää lähti sotaväkeen 1925, hän harkitsi sotilasuraa, mutta asepalvelus oli vastenmielistä ja hän palasi kirjailijaksi. ”Kynähommien” vaihtoehtona oli lähtö Kanadaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet Yhdysvalloissa, ja siellä oli monia sukulaisia. Amerikka on Haanpään novellien yksi näyttämö.
Kansalliskirjailijan asemaan oli kuitenkin loistavat lähtökohdat, ja Haanpää luki ja opiskeli englantia, estetiikkaa ja filosofiaa. Helsingissä häntä pidettiin metsäläisenä, kotiseudulla outona joutomiehenä. Luomisvaiheessa hän saattoi yllättäen pyrskähdellä nauruun, hypähtää penkiltä pystyyn ja puhella itsekseen. Mieluiten hän kirjoittikin metsässä. Hän oli epätavallinen hahmo, intellektuelli maa- ja metsäkylillä. Keskelle kirjallisia illefaciet (hän on sen tekevä) -odotuksia Haanpää julkaisi 1928 novellikokoelman Kenttä ja kasarmi. Se sisälsi Haanpään sanoin ”naturalistisen tarkkoja, mieleen iskeytyneitä kuvauksia kasarmielämästä”. Paljastavista kuvauksista syttyi kirjasota, jossa Haanpää leimattiin armeijan häpäisijäksi ja kommunistiksi.
Itse asiassa novellit eivät ainakaan liioitelleet sotaväen olojen kehnoutta. Kirjailijaa juhlineet tulenkantajat eivät häntä tukeneet julkisuudessa; päinvastoin Olavi Paavolainen leimasi hänet epäintellektuelliksi ”tukkijätkäksi”.
Kentässä ja kasarmissa suomalaiseen kirjallisuuteen astuu ensi kertaa herrojen touhua kiroileva purnari, omapäinen rivimies. Haanpää oli häntä kuvatessaan liian omapäinen ja yhteiskuntakriittinen. Hänestä ei tullutkaan kansalliskirjailijaa vaan 1930-luvun kirjallisuuden toisinajattelija, joka ei saanut teoksiaan julkisuuteen moneen vuoteen.
Haanpää ei myöskään tinkinyt linjastaan, vaan romaanissa Noitaympyrä individualistinen metsätyömiespäähenkilö arvostelee puutavarayhtiöitä ja kapitalismia yhä terävämmin ja lähtee lamakauden Suomesta Neuvostoliittoon. Sotalaitoksen vallankäyttö on kohteena romaanissa Vääpeli Sadon tapaus. Lamakautta ja lapuanliikkeen toimia satiirisesti käsittelevä novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla ei myöskään päässyt julkisuuteen.
Ei ollut kysymys vain kirjojen torjumisesta vaan myös kirjailijan vaientamisesta. Myöskään Haanpään urheiluaiheisia novelleja ei kustannettu. Haanpää lupasi näyttää ”kirjallisille herroille”. Niillä hän tarkoitti paitsi porvarillisia kustantajia myös Helsingin eli ”pääkallopaikan sosialisteja”, tukijoitaan, jotka hekin vain pallottelivat hänen käsikirjoituksillaan. Yhtä vaikeaksi tapaukseksi kuin Haanpää 1930-luvulla osoittautui suomalaisille kustantajille vasta Aleksandr Solženitsyn 1970-luvulla.
Kommunisti Haanpää ei ollut. Hän perehtyi sosialismiin, piti köyhän ihmisen puolta ja eritteli valtarakenteita. Hänen kriittisten teostensa päähenkilöt ovat kansanomaisia intellektuelleja. Haanpään tuotannossa epäillään kaikkien ”aatteitten, pyrkimysten ja vouhasteluitten” mahtia ja tärkeintä on vapaus.
Haanpään tuotannon perusarvoja on epäily, joka kohdistuu yhteiskunnalliseen valtaan mutta myös koko elämään. Elämä ei olekaan yksiselitteistä, vaan Haanpään novellit ja romaanit näyttävät siitä yhä uusia yllättäviä puolia, joissa kohtalokkuus ja huumori vaihtelevat. Haanpään tuotantoon kuuluu satoja novelleja, joissa yksittäisistä tapauksista syntyy monipohjainen, erikoislaatuinen tarina. Haanpään kerronnan eräs lähtökohta on amerikkalaisen novellin tarinaniskijöiden storyteller-perinne, etenkin Jack London.
Uhmaavien yhteiskuntakriitikoiden rinnalla Haanpään teoksissa vilisee monenlaisia muitakin henkilöitä, joutilaita filosofisia tarkkailijoita ja keplottelevia veijareita. Romaani Taivalvaaran näyttelijä tekee epäilyttäviksi ihmisen roolit ja identiteetin, sillä ihmisessä on aina ”tehtyä ja tekeytynyttä”. Hänen teostensa maailma muuttuu yksiselitteisen realistisesta moderniksi.
Haanpään elämän mainio dokumentti ovat hänen ruutupaperiset muistivihkonsa, joihin hän lyijykynällä kirjoitti sekä teoksensa että muistiinpanoja elämästään. Ne on julkaistu nimellä Muistiinmerkintöjä 1925–1939, ja niistä selviää, että tukkijätkäksi luokiteltu Haanpää luki englanniksi muiden muassa Aldous Huxleyn, Virginia Woolfin, D. H. Lawrencen, Oscar Wilden ja James Joycen teoksia. Aikaansa hän seurasi myös The Observer -lehdestä.
Piippolan Leskelässä kirjailijaelämään kuului paitsi sivullisuus myös osanotto urheiluun, korttipeleihin ja ajoittaiseen juopotteluun. Jalan, polkupyörällä ja linja-autolla Haanpää teki retkiä Itä- ja Pohjois-Suomeen, kesällä 1930 Lapin tuntureille ja Petsamoon. Helsingin-matkoillaan hän piti yhteyttä liberaaleihin ja vasemmistolaisiin kirjallisiin piireihin, kuten Erkki Valaan ja kirjailijaryhmä Kiilaan, jonka jäsen hän oli alusta, vuodesta 1935, lähtien. Kotikylässään ja matkoilla kuulemiaan ja näkemiään Haanpää työsti novelleihinsa. Ulkomaille hän matkusti kerran, vuonna 1953 Kiinaan.
Kenttä ja kasarmi oli sisältänyt ”mieleen iskeytyneitä” novelleja sotaväestä. Talvisodassa Haanpää taisteli Jalkaväkirykmentti 40:n rivimiehenä Lapissa Kemijärvellä ja Sallassa sekä helmikuusta 1940 Viipurinlahdella. Haanpään romaani Korpisotaa (1940) merkitsi hänen kirjailijanuransa uutta käännekohtaa. Hänet hyväksyttiin jälleen yleisesti huomattavien kirjailijoiden joukkoon. Korpisotaa-romaanin lähtökohtana ovat Haanpään omakohtaiset, mieleen iskeytyneet kokemukset yleisemmälle tasolle muunnettuina. Se tuo suomalaiseen sotakirjallisuuteen realistisen rivimiehen näkökulman. Soturit ”juprailevat” päällystölle, mutta estävät maailman mahtimiesten vallantahtoiset hyökkäykset.
Jatkosodassa Haanpää palveli huoltojoukoissa. Hänen novelleissaan ja suuren menestyksen saaneessa romaanissa Yhdeksän miehen saappaat (1945) sota on paha murrosaika, mutta sen keskellä seikkailevat myös humoristiset veijarit ja sielukkaat työmiehet. Sota merkitsi Haanpäälle kriisiä. Hän oli pohtinut paljon ihmisen kehittymistä, ja se näytti kääntyvän täyden ympyrän takaisin ”väkivaltatason sieluntilaan”.
Haanpään arvostus kirjailijana vahvistui edelleen sotien jälkeen, vaikka nyt vasemmistolaiset, kuten Raoul Palmgren, moittivat hänen sota-aiheisia teoksiaan. Toisaalta Haanpää ei vieläkään saanut nurjimpia sodanvastaisia novellejaan julkisuuteen kirjoissaan. Novellivalikoima (1946) ja muut novellit sekä romaani Jauhot (l949) saivat kiittävän vastaanoton. Humoristin, metsien kuvaajan ja ironisen novellinrakentajan taidot tunnustettiin.
Sodan jälkeen Haanpää vaimoineen muutti Leskelästä Piippolan kirkolle, missä vaimo hoiti osuuskassaa. 1940-luvun lopussa Haanpää hankki Korpelaisen mökin Ison-Lamujärven rannalta. Se mahdollisti kalastamisen, kirjoittamisen ja Haanpäälle luonteenomaisen yksinolon jopa viikoiksi.
Julkisia esiintymisiä Haanpää karttoi. Haastattelijoille hän saattoi vastailla yksitavuisesti tai vaieta. Julkista tunnustusta tuli kuitenkin yhä lisää, ja 1950-luvulla Haanpäätä ehdoteltiin jopa akateemikoksi. Hän kommentoi asiaa lausahduksella: ”Olisipa se akateemikko, joka minusta tulisi.”
Korpelaisen lähivesillä Pentti Haanpää hukkui syysmyrskyssä 30. syyskuuta 1955, kaksi viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä. Yhä kysytään, oliko Haanpään kuolema itsemurha. Tällaisen oletuksen tueksi ei ole yhtäkään pitävää todistetta.
Haanpään kustantamatta jääneet teokset otettiin hänen kuolemansa jälkeen mukaan koottuihin teoksiin. Koko elämänsä ajan Haanpäällä oli siis kaksi tuotantoa, julkaistu ja julkisuudelta kielletty.
Vanhemmat
maanviljelijä Mikko Jaakko Ehto Haanpää ja Maria Susanna (Sanna) Keckman
Puoliso
1940- osuuskassanhoitaja Aili Karjalainen, syntynyt 1912, kuollut 1970, vanhemmat seppä Matti Karjalainen ja diakonissa Hanna Pehkonen
Lähdeluettelo
- Karonen, Vesa: Haanpään elämä. 1985.
- Kauppinen, Eino: Pentti Haanpää I. 1966.
- Kinnunen, Aarne: Haanpään pitkät varjot. 1982.