Joka kerta Keiskan kautta kulkiessani hulvahtaa muistoista pinnalle paitsi lapsuuden kouluajat, myös Haukiputaan Puhelinkeskus ja sen toiminta.

Keiskan kouluhan on nykyään entistä ehompi. Sen sijaan liki vastapäätä sijainnutta korkeahkoa puutaloa, jossa keskus sijaitsi, ei ole enää ollut vuosikymmeniin. Nyt pihapiirissä on automaattikeskus taivaita kurottavine mastoineen. Haukiputaan Puhelinkeskus onkin toimintansa aikana käynyt läpi monia vaiheita.

Olen yrittänyt onkia jotain esille menneistä ajoista. Itsellänikin on tietyltä ajalta keskukseen eräänlaista kosketuspintaa.

Aikakirjat kertovat, että Haukiputaan Puhelinosuuskunta perustettiin vuonna 1918 Oulun Telefooniosakeyhtiön pirstoutuessa. (Turo Manninen: Oulun puhelinlaitos 1882–1982).

Puhelinkeskus sijaitsi aluksi Niemeläntörmällä, paikalla johon Pajalat rakensivat myöhemmin oman talonsa. Keskusta hoiti tuolloin Kirsti Siira (Heikurainen). Ilmeisesti tilat alkoivat käydä liian pieniksi tai mikä lie ollut syynä, että Puhelinosuuskunta halusi vaihtaa kiinteistönsä Keiskassa sijaitsevaan Pauli Raappanan taloon. Raappana suostui vaihtoon ja muutti Niemeläntörmälle.

Talossa, johon keskus muutti, oli suuri pirtti ja totta kai uuni ja hällä. Talossa oli myös iso kamari, josta myöhemmin tehtiin kaksi huonetta. Puhelinpöytä löysi paikkansa pirtin perältä, vasemmalta seinustalta. Heti sisälle mennessä vasemmassa nurkassa oli pieni koppero, jossa oli yleisöpuhelin.

Saksalaisten konttuuri

Soitin keskuksen historiaan liittyvistä asioista mm. Ulla-Maija Hankilahdelle (o.s. Markus), sillä Markukset ja keskusväki olivat läheisessä kanssakäymisessä, naapureita kun olivat. Ulla-Maija kävi paljon keskuksessa tyttösenäkin ja toimi joskus jopa sentraalisantrana, jotta tytöt pääsivät tansseihin! Aikuisempana hän oli myös kesälomatuuraajana.

Hyvät naapuruussuhteet ja vuorovaikutus jatkuivat koko ajan. Onpa polku auki vielä tänäkin päivänä ja automaattikeskus silmälläpidon alaisena – ihan sovitusti – siltä varalta, jos sattuu outoja hiippailijoita alueella näkymään.

Ulla-Maija kertoi, että sota-aikana saksalaiset pitivät keskuksen ulkorakennuksen saunassa konttuuria. Keskus toimi normaalisti. Saksalaiset sotilaat Leif ja Hans kävivät joskus Markuksella kuuntelemassa radiosta uutisia. Suomihan oli tuolloin vielä lekatissa Saksan kanssa, sittemmin ystävistä tuli vihollisia.

Ulla-Maija muisti, että saksalaiset sotapojat eivät alkuun tienneet, ketkä heitä ajavat takaa, he uskoivat etteivät suomalaiset vaan venäläiset. Keskuksen saunasta ne lähtivät määräykset asemasillankin räjäyttämiseen, tiesi Ulla-Maija. Puhelinkeskuksen laitteisiin ja linjoihin saksalaiset eivät ehtineet juurikaan iskeä tihutöineen, vaikka yrittivät. Tuli kiire pakoon.

Sotien jälkeen keskuksen hoitajaksi Haukiputaalle tuli Julia Haimakainen. Hän oli alkujaan karjalaisia ja muutti tänne Lapualta, jossa hän oli tehnyt samaa työtä. Velimieheni Yrjö Kropsu meni sitten Julian kanssa naimisiin. Minä kipaisin monesti koulusta tullessani Julian luona.

Hänen lisäkseen puhelinvälittäjinä toimivat mm. Seija Kaarlela (Lahti), Salme Kaarlela (Juola), Kaija Kärkkäinen, Kirsti Kärkkäinen (Ollikainen), Annikki Vahtola (Mustakangas) ja Saara Vahtola, joka muutti myöhemmin ulkomaille. Raili Piirainen (Vedman) oli kesälomittajana Keiskan keskuksessa ja Martinniemen keskuspisteessä, joka toimi vain lyhyen aikaa. Se sijaitsi Rauha Heikkilän talossa, Heikkilällä oli yövastuu ja Raili hoiti keskusta päivisin.

Haukiputaan Puhelinosuuskunnan puhelinasentajina työskentelivät aikakin niemeläntörmäläiset Alpo Huikuri ja Yrjö Puuperä.

Sormien vilskettä

Tyttösenä oli ihmeellistä seurata keskuksen touhua. Kun jostakin numerosta otettiin yhteyttä, pärräsi keskuspöydän seinämällä numeroläppä. Puhelinvälittäjällä oli luurit korvilla. Hän yhdisti puhelinpöydästä johdon pärränneeseen numeroreikään ja vastasi: keskus. Sanoi sitten joko yhdistän, hetkinen vain tai soitan. Sitten tietenkin yhdistettiin parillinen johto haluttuun kohteeseen.

Talojen puhelinnumerot olivat ulkomuistissa, muutenhan koko hommasta ei olisi tullut mitään. Joissakin numeroissa oli kaksikin eri taloutta. Jotta puhelun saaja tietäisi, kummalle puhelu oli tarkoitettu, soitettiin keskuksesta joko yksi soitto tai kaksi soittoa.

Päivisin, jotka olivat kiireisiä aikoja, työ oli yhtä sormien ja johtojen vilskettä. Ei voinut kuin silmät suurina hämmästellä, että miten ne osaavat. Kuuli myös sanottavan: puhutteko vielä, olkaa hyvä odottakaa, yritän vielä tai numero ei vastaa.

Kaukopuhelut olivat erikseen. Ne piti tilata Oulun keskuksen kautta. Ennen kuin kaukopuhelua pääsi puhumaan, saattoi joskus joutua odottamaan tuntejakin. Vanhemmille ihmisille tämä kaikki oli tietysti tuttua. Nuoremmilla ei ole eikä voikaan olla omia kokemuksia. Elokuvista tai televisiosta ehkä ovat joskus jotain nähneet.

Varaäänenä, kun Julian ääni katosi

Vähän jo isompana olin joskus Julian ja Railinkin kaverina yövuorossa. Kerran olin Julialle varaäänenä, koska hänellä oli ääni miltei kadoksissa. Myöhäisillalla ja yöllä tuli yleensä vain vähän soittoja.

Pelko äänen menemisestä ei ollut turha, silla illan mittaan jouduin vastailemaan jonkun kerran. Mieleen on jäänyt, että kun tilasin Oulusta kaukopuhelua – vai lienenkö ollut ottamassa jo sitä vastaan – niin Oulun päästä tokaistiin, että eikö siellä muita ole kuin lapsia? Ei se tuntunut yhtään mukavalta, mutta eipä asiaa sen kummemmin sinne selitelty.

Automaatio tuli, työpaikat meni

Puhelinosuuskunnan toiminta kävi kannattamattomaksi 1950-luvun alussa. Vuonna 1953 osuuskunta möi laitteensa ja Haukiputaan ja Kellon keskustalonsa Oulun Puhelin Osakeyhtiölle.

Vähitellen automaatio valtasi alaa, ja tästä oli seurauksena, että käsivälitteinen keskustoiminta loppui. Keskuksen työntekijöiltä meni työpaikka alta tammikuussa 1959. Puhelimen käyttäjille automaatio oli tietysti tervetullut edistysaskel.

Seinältä taskuun

Kun palataan vielä puhelimen alkuaikoihin, niin silloinhan puhelimet olivat isoja, korkeita ja seinään kiinnitettyjä. Luurikin hyvänkokoinen. Piti kierrättää puhelimen kampea, kun pyrki keskukseen, samoin silloin kun lopetti puhelun.

Sittemminhän automaation myötä puhelimen malli modernisoitui ja tulivat muotiin pöydälle laitettavat – aluksi yleensä mustat – puhelimet, joissa sormella kierrätettiin kiekosta tarvittavat numerot. Sitten seurasivat nykyiset näppäinpuhelimet, jotka nekin ovat kaiken aikaa vaihtumassa kännyköihin.

Yhteen aikaan höpötettiin myös näköpuhelimesta. Ja vitsailtiin, että sehän pitäisi aina olla tukka sievästi kampattuna, että ilikiää puhelimeen mennä. Turha huoli se oli, koska näköpuhelin jäi silloin tulematta.

Tähän maailman aikaan nuo vanhat puhelinjutut tuntuvat aataminaikuisilta, kun yhteyksiä pidetään kännyköiden ja sähköpostin välityksellä puhumattakaan Skype-yhteydestä, joka on ilmaista lystiä puhua – tai halutessaan näkyä posottaa – ympäri maailmaa.

Oma lukunsa ovat kännykän soittoäänet, joita jokainen kuulee laidasta laitaan. Minullakin soi niin hurmaava tango, ettei tahdo malttaa puhelimeen vastata. Mies on tyytynyt Ukko Nooaan.