Nyt joutuu kysymään, mitä Onnelassa 1870-luvulla oikein tapahtui? Ainakaan katovuosia ei silloin ollut. Saattaa olla, että iso perhe ja kenties suurelliset elämäntavat olivat syynä. Kaikkein yksinkertaisin selitys lienee, että Holmqvist oli Onnelan maat ostaessaan haukannut liian suuren palan ja uhkarohkeus kostautui. Vastaan tulee nimittäin kuin puun takaa kauppakirja, jolla Gustaf Robert Holmqvist ja hänen vaimonsa Karin myyvät koko talonsa ja tilansa kokkolalaiskauppias L. M. Widnäsille.

Lokakuun 11. päivänä 1881 allekirjoitettiin kauppakirja. Sen mukaan ”Pirkolan eli Onnelan verotila No 3” siirtyi Widnäsin omistukseen 20 000 markasta. Maksutapa osoittaa, että Holmqvisteille (G. R. Holmqvistille) oli kertynyt melkoisesti velkaa. Widnäs sai koko tilan haltuunsa maksamalla rahana vain 5 133 markkaa ja ottamalla vastattavakseen kihlakunnantuomari Julius Forsenille kiinnitetystä 10 000 markan velasta. Hänen vastuulleen jäi toinenkin kiinnitys, Haapaveden kunnalle 4 887 markkaa. Kysymyksessä oli mainittu vaillinki Holmqvistin kunnantileissä. Kiinnitys oli siis otettu, ja nyt Holmqvist siitä vapautui. Ritari Hildénin myöntämän ison kiinnelainan hän oli maksanut, mutta lähes vastaavan kiinnelainan hän oli saanut kihlakunnantuomari Forsénilta.

Voisi ajatella, että Holmqvistit olivat muuttoaikeissa kuten kruununvouti Sandmankin aikoinaan. Se kumoutuu jo kauppakirjan ehdoissa. He nimittäin vuokrasivat ”tilalla sijaitsevan suuren rakennuksen (tarkoittaa tietenkin Onnelaa) ja tarvittavat talousrakennukset” Widnäsiltä kolmeksi vuodeksi. Menettely muistuttaa nykyaikaista käytäntöä: yritys myy kiinteistönsä ja ryhtyy sitten itse siihen vuokralaiseksi.

Muitakin ehtoja kauppakirjassa oli (ja on, koska paperit ovat maakunta-arkistossa). Ostaja sai heti marraskuun alussa pääsyn tilalle kaikkine siihen kuuluvine etuineen, niihin luettuina siellä oleva maatalouteen liittyvä irtaimisto. Poikkeuksena luetellaan Holmqvistien itselleen pidättämät työkalut. Ja: ”myyjillä on oikeus kymmenen vuoden ajan laskettuna yllämainitusta päivästä viljellä ja korjata sato Aittalan osassa… 700 kyynärää pitkä ja 200 kyynärää leveä pelto… käsittää kymmenen tynnyrinalaa (n. 5 ha)… korvauksetta tilalle (siis Widnäsille), jolle viljelty ala mainitun ajan päätyttyä lunastuksetta siirtyy.” Vuokra- ja torpankontrahdit jäivät voimaan niistä aiemmin tehdyin ehdoin. Onnelalla oli kolme torppaa. Holmqvistit aikoivat siis jäädä Haapavedelle ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Kauppakirjan allekirjoittivat myyjinä G. R. Holmqvist (sinetti) ja Karin Holmqvist (sinetti) ja ostajana L. M. Widnäs (sinetti). Todistajina olivat Holmqvistien sukulainen W. Snellman, jonka häitäkin Alman kanssa Onnelassa on edellä kuvattu, ja Gustaf Törnqvist, jonka nimi esiintyy tuonnempana.

Gustaf ja Katarina myivät näin koko tilansa päärakennuksineen kaikkineen. Kysymyksessä saattoi olla Holmqvistin koko elämän suurin vastoinkäyminen. Lapset Elin ja Thyra eivät kerro asiasta halaistua sanaa. He muistivat vain peltojen myynnin. Heidän elämänsä Onnelan talossa jatkui niin kuin ennenkin, eikä vuokra-aikaa kestänyt kauan. Luultavasti koko asia on jäänyt lapsilta huomaamatta.

Viljaa ja heinää

Sisareni Maija sai hankituksi kirjoituksen, jonka ilmestymislehti, aika ja kirjoittaja ovat hiukkasen hämärän peitossa. Kirjoitus ei ole kokonaisuudessaan lukukelpoinen heikon kopiotason takia. Aika sijoittuu 50-luvun alkuun. Haastattelun kohteena on ollut silloin eläkkeellä ollut Thyra Holmqvist. Ja kirjoittajankin olen tunnistavinani: hän on ollut toimittaja Esko Saajoranta, jonka olen jo edellä maininnut. Hän oli kiinnostunut niin sanotuista vanhoista asioista, ja erityisesti häntä kiinnosti Onnelan ”kuninkaankartano”. Se johtunee osaltaan siitä, että Saajoranta oli Haapaveden viimeisen kruununvoudin poika, ja olihan Onnela kruununvouti Sandmanin rakennuttama.

Ja näin kirjoittaa Saajoranta lennokkaaseen tyyliinsä muutoksesta:

”Naapurien kummastellessa hän (Holmqvist) möi jäljellä olevat viljavat jokiahteet ja osti (luultavasti myyntituloillaan) etempää metsiä, jotka olivat vielä vesiperäisiä (Ylijoelta). Nyt alkoi järjestelmällinen raivaaminen ja suopohjaisten maiden saattaminen viljelykseen. Soiden raivaaminen oli näin aloitettu Haapavedellä. Lähimaat olivat kuitenkin alavia ja raivaamattomina levittivät hallaa, joten viljanviljelyn suunnitelmat täytyi hyljätä. Mutta se merkitsi sitä, että Haapavesi koki toisen yllätyksen: Heinän viljelyn.”

Mitä viljan viljelemisen hylkäämiseen tulee, se ei pidä paikkaansa. Heinänviljelystä ei ole muuta tietoa jäänyt.

Saajoranta kuitenkin jatkaa:

”Hyviksi kehutut niityt (luonnonniityt?) joutuivat häpeään sen heinänrunsauden rinnalla, mikä viljelyksiltä nousi. Se pani pitäjäläiset ajattelemaan. Savenajo maan parantajana oli sekin uutta, mutta antoi kauniita tuloksia tämän ”maan herran” mailla. Savea ajettiin monen kuukauden aikana talvella. Torppareiden ja talon omat hevoset eivät silloin joutaneet seisomaan talvikautta joutilaina. Ja maa muisti, mitä se oli saanut. ”Forstmestari kylvää pelloilleen jauhoja, joita ei voi syödä”, kerrottiin taas kylällä. Oli apulannan vuoro. Intomielinen maanviljelijä oli ottanut yhteyden Suonkuivatusyhdistykseen ja saanut soilleen apulannan vaikutusta tutkivan koeaseman Pohjois-Suomea varten. Hän sai väkilannat ilmaiseksi, ja käytti niitä tarkkojen laskelmien mukaan. Eri ruudukkojen sato punnittiin ja mitattiin koko talon väen avustaessa. Se oli tärkeää puuhaa”.

Saajoranta kirjoittaa:

”Vuosien mittaan havaittiin vielä uutuus: Vuoroviljelys. Metsänhoitaja Holmqvist oli suunnitellut oman vuoroviljelysjärjestelmän, jonka mukaan kierros alkoi aina kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään kaikki uudistukset eivät heti alkuun saaneet kannatusta, mutta aikojen kuluessa ne on omaksuttu”.

Myös Emäntäkoulun johtaja Matti Pöyhönen, joka oli itsekin kiinnostunut kokeilemaan uutta maanviljelyksen alalla esimerkiksi hallantorjunnassa, kirjoitti Haapavesi 1:ssä:

”Suoviljelys sai uutta vauhtia, kun opittiin käyttämään väkilannoitteita eli apulantoja… niiden ensimmäisenä innokkaana käyttäjänä on mainittava G. R. Holmqvist, joka sai niiden avulla laajat suoviljelyksensä Ylijoella erittäin hyvään kasvukuntoon. Kainiittia ja tuomaskuonaa silloin yksinomaan käytettiin, ja niitä tilasi H. vaunulastittain, joten hänellä voi olla neljäkin hevosta niitä Oulaisista vetämässä. Huolimatta H:n saamista hyvistä tuloksista apulantojen käytössä suhtauduttiin näihin alussa vahvalla epäluulolla”.

Onnela takaisin Holmqvisteille

Nyt törmätään taas yllättävään muutokseen. Gustaf ja Katarina olivat vuokranneet Onnelan talon ja jonkin verran maata lokakuussa 1881 tapahtuneen myynnin yhteydessä kolmeksi vuodeksi ja pellon kymmeneksi. Aika olisi ollut talon osalta täysi vasta vuoden 1884 lokakuussa. Vuokra-aika ei kuitenkaan ehtinyt päättyä, kun L. M. Widnäs ja G. R. Holmqvist tekivät jälleen kauppakirjan, joka käytännössä tuli merkitsemään sitä, että Onnela-Pirkola ja Holmqvistin itselleen uudelleen ostama osa eli verotila ”Onnelan kolme palstaa” erosivat toisistaan. Tilan päärakennus tuli takaisin Holmqvisteille. Pääosa Onnela-Pirkolasta siirtyi välivaiheitten jälkeen uuden vuosisadan alkuvuosina Koskelan suvulle. Maaliskuussa 1883 tehty kauppakirja oli seuraavanlainen:

”Tällä kauppakirjalla myyn minä allekirjoittanut Herra Metsänhoitaja Gustaf Robert Holmqvistille Haapaveden pitäjän Haapajärven kylässä omistamani Pirkola tai Onnela talon N:3 päärakennuksen kaikkine siihen kuuluvine huoneineen sekä vanhemman tallirakennuksen, kaksi aittaa ja kellarin samoin kuin samaan tilaan kuuluvat tilukset, joista minä tänään talonpojan Jakob Honkalan kanssa tekemäni talokaupan nojalla olen pidättänyt vuokraoikeuden viideksikymmeneksi vuodeksi tai myös oikeuden vaihtaa ne erilliseen palstaan ja jotka tilukset on tarkemmin määritelty sanotusta kaupasta tänään tehdyssä kauppakirjassa, kuitenkin poikkeuksena ’Kolmikantinen’ niminen maa maantien vieressä Ehtalan torpan toisella puolella, kaikki keskenämme sovitusta kahdeksantuhannen /8000.–/ markan kauppahinnasta, joka suoritetaan siten että ostaja mainittuun summaan asti sitoutuu vastaamaan ja maksamaan Kihlakunnantuomari Julius Forsenille tämän kysymyksessä olevaan tilaan kiinnittämän saatavan ja sille määrätyn, tästä päivästä juoksevan koron ja myyjän oikeudella saada vuokratta asua hänen tätä ennen käytössään olleissa huoneissa kuluvan vuoden loppuun saakka.”

Vahvistetaan, Haapawesi 7. maaliskuuta 1883.

L. M. Widnäs

Tyydyn yllä olevaan kauppaan kaikin osin. Päiväys kuten yllä.

G. R. Holmqvist

(Suomennos: Eva Multia)

[Onnelan talon 1. kerroksen pohjapiirros]

Holmqvistit ostivat Onnelan talon ja pienen osan sen maista takaisin 1883. Syntyi uusi tila ”Onnelan 3 palstaa Rno 3”. Kartan ulkopuolelle jää pohjoispuolella sijainnut Ollalan palsta. Keskellä on toinen palsta rakennuksineen (tummennetut). Vasemmalla on talousrakennus, jossa sijaitsivat mm. aitta, kanala, heinälato, navetta ja ulkohuone. Sitä vastapäätä on myöhemmin Kassalan nimen saanut sivurakennus, jonka käyttötarkoitus vaihteli.

Kassalan päädyssä maantien varressa sijaitsi Viineksen kauppa. Rakennuksessa toimivat eri aikoina mm. posti, meijeri, Lagerstamin koulu ja käsityökoulu. Myöhemmin se siirtyi Osuuskassan omistukseen, siitä nimi ”Kassala”. Päärakennus näkyy keskellä länsi-itä-suunnassa. Tähän palstaan kuului myös alue pienine peltoineen kapean kärrytien kautta rantaan. Kolmannen palstan nimenä on Onnelan saari, josta kylpylaitokselle erotettiin itäosa Kylpysaunaksi.

Kauppakirja on kaikkineen melkoisen monimutkainen. Siitä havaitaan, että kiinnelaina Haapaveden kunnalle, joka oli edellä siirtynyt Widnäsin vastuulle, on maksettu. Kihlakunnantuomari Forsénin kiinnelaina, joka oli supistunut 8 000 markkaan, siirtyi Holmqvistille, eikä Herra Forstmestari joutunut nytkään maksamaan ostostaan lainkaan käteistä.

Selvää on, että Widnäs on asunut Onnelan talossa, mutta ei sen kaikissa huoneissa. Muistettakoon, että talossa oli kaksi keittiötä. G. R. Holmqvistille ja hänen perheelleen jäi näin runsaasti tilaa. Haapavesi 2:n mukaan L. M. Widnäsillä oli kauppa rakennuksessa, joka kuului Onnelaan. Sen on täytynyt olla sama sivurakennus, joka näkyy kartasta oikealla ylhäällä. Tuota kauppaa kansa kutsui ”Viinästen t. Viineksen kaupaksi”. Samoin kirjassa kerrotaan, että kauppa lopetettiin v. 1884 alkuun mennessä.

Holmqvistin vuoro leskeytyä ja uusi avioliitto

Katarina ehti vielä näkemään ja kokemaan Onnelan talon paluun Holmqvisteille. Hänen todennäköistä iloaan ei kestänyt kauan, koska hän kuoli äkillisesti samana vuonna. Tällä kertaa oli G. R. Holmqvistin vuoro jäädä 51-vuotiaana leskeksi.

[Kuva: Tutta Cajanus]
Augusta ”Tutta” Cajanus (1842–1927) tuli Onnelaan emännäksi Vesikoskelta, jossa hän oli (luultavasti) toiminut tilan- ja ruukin­omistaja Henr. Sjöbergin talou­den­hoita­jana. Avio­liitto G. R. Holm­qvistin kanssa jäi lap­set­to­maksi. Kuvan mies­seu­ra­lai­nen on tunnistamaton.

Nyt Holmqvistista tuli paitsi omien, Katarinan kanssa saamiensa kolmen lapsen lisäksi Katarinan ja kappalainen Frans Oskar Laurinin neljän vielä alaikäisen lapsen holhooja. Holhouspäätös annettiin talvikäräjillä maaliskuun 22. päivänä 1884.

Hyvin pian Holmqvist havaitsi, ettei hänestä ollut seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Hän tarvitsi lähelleen naista, joka pystyisi hoitamaan Onnelan talouden.

Tämä ongelma ratkesi jopa Holmqvistinkin tuntien yllättävän nopeasti: jo kesällä 1884 vietettiin Vesikoskella häitä: G. R. Holmqvist ja Augusta Cajanus vihittiin. Juhlassa olivat läsnä kaikki ”Onnelan lapset”, Elin kertoo. Morsian ei ollut avioon mennessä kovin nuori, tavanomaisen naimaiän sivuuttanut eli 42-vuotias. Ja hänellä oli ammattikin: taloudenhoitaja. Kysymyksessä oli todennäköisesti järkiavioliitto.

Augusta Cajanus ja G. R. Holmqvist olivat luultavasti tutustuneet jo vuosia aikaisemmin. Vesikoskella sijaitsi Holmqvistin takaajanakin esiintyneen Henr. Sjöbergin tila ja ruukki. Oletan, että Holmqvist oli virkamatkoillaan käynyt tapaamassa Sjöbergiä, jolta hän vei päteväksi taloudenhoitajaksi havaitsemansa Augustan. Lapsilla oli nyt äitipuoli, joka sai lempinimen Tutta. Hänen kirjekatkelmiaan näemme myöhemmin. Hänkin kirjoitti ruotsiksi. Kirjeistä päätellen hän hoiti tarmokkaasti Onnelan taloutta ja tuli myös erinomaisesti toimeen lapsipuoltensa kanssa.

[Kuva: Onnelan ihmisiä]
Eräänlaista tšehovilaista tunnelmaa voi aistia tästä kuvasta Onnelan ihmisistä ja ympäristöstä. Henkilöistä oikealta vasemmalle ovat tunnistettavissa G. R. Holmqvist, sitten teetä kaatamassa Thyra (?), hänen vieressään Jenny, sitten Augusta eli Tutta, hänen takanaan Aarno. Seinällä on peilin alla kuvataulu, joka nyt on kotiseutumuseossa.

Etenkin kirkonkylä oli 1870-luvulla liian ahdas karjan laiduntamiseen, olihan Haapavesi koko Suomen karjavaltaisimpia seutuja. Ratkaisuna olivat karjamajat. Miltei jokaisella kantatalolla oli 1800-luvun jälkipuoliskolla laajoilla sydänmailla oma karjamajansa, joita parhaaseen aikaan oli lähes 200. Myös Onnelalla oli omansa Ylijoella. Se sijaitsi Holmqvistin suoviljelysten yhteydessä. Kysymys ei ollut pelkästään ”majasta”, kuten sitä Onnelan ruotsinkielisissäkin kirjeissä suomeksi mainitaan, vaan joukosta oikeita rakennuksia. Välttämättömimmiksi Haapavesi 2 nimeää majatuvan, navetan, maitohuoneen ja saunan, mutta muitakin rakennuksia majayhteisössä saattoi olla. Kesäisin majalla oli tavallisesti ainakin majaemäntä ja tämän apulaisena joku nuori tyttö ”mörönsyöttinä”. Keväisin majalle vietiin tavarat veneellä, karja kuljetti sinne paimennettuna itse itsensä omilla jaloillaan. Yhteyttä pidettiin veneellä, myöhemmin jopa moottorikäyttöisellä. Majaemännän työ oli ilmeisesti kovin yksinäistä, mistä Onnelan kirjeissäkin on esimerkkinsä.

Postitoimisto ja kylpylaitos

Haapaveden kirkonkylän postitoimisto perustettiin ”kokeeksi” kahdeksi vuodeksi 1870. Se oli kuitenkin tullut jäädäkseen. Ensimmäinen postitoimisto sijaitsi ”henkiherra” (henkikirjoittaja) Konstantin Levoniuksen talossa Huiskassa, kirkon lähellä asuvien katsannossa ”järven takana” ja siis väärällä puolella Pyhäjokea. Posti tuotiin Oulaisista vanhaa maantietä myöten. Huiskassa posti kumminkin pysyi vuoteen 1887. Käytiin taistoon tuimaan, joka pääsi jopa lehdistön (Kaiku) palstoille. Kirjoittaja oli ”järven takana” asuva henkilö. Hän totta kai vastusti kirkon lähellä asuvien ”herrojen” aikeita näin: ”Waan sen asema on puolen Wenäjän wirstaa kirkolta. Herrat, jotka yksityisen hyötynsä tähden – ja mikä huwinkin vuoksi owat asettuneet wielä likemmäs kirkkoa, tahtoisivat postihuoneen aiwan luokseen…”

[Kuva: Onnelan itäpääty]
Onnelan itäpääty, edessä maakellari ja (luultavasti) Aarno Holmqvist. Parveke on vuoden 1865 rakentajien taidonnäyte, joka kesti loppuun asti. Tosin sitä ei loppuaikoina enää käytetty, mutta varsinaista vikaa siinä ei ollut.

Ei tarvinne arvailla, mitä mieltä silloinen kuntakokouksen puheenjohtaja G. R. Holmqvist oli postin uudesta paikasta: hän halusi sen ”likemmäs kirkkoa” ja minnepä siellä muualle kuin Onnelaan. Näin myös tapahtui. Kuntakokous päätti talvella 1887 äänestyksen jälkeen siirtää postikonttorin joen toiselle puolelle ”Onnelaan G. R. Holmqvistin luokse”. Vuokraa huoneesta ja valmiista polttopuista kruunu maksoi 100 markkaa ja – hieman yllättäen nykyaikaa ajatellen – kunta 150 mk vuodessa. Sinne postikonttori jäikin vuoteen 1946. Se toimi aluksi Onnelan sivurakennuksessa.

Holmqvist oli toimelias myös hänelle uudella alalla. Yhdessä piirilääkäri Konrad ReijoWaaran ja apteekkari Arttur Hasselblattin kanssa herrat perustivat vuonna 1887 kylpylaitoksen ”Haapavesi Badhus” Haapaveden saareen (tämän saaren nimi vaihtelee. Kartassa sen nimenä näyttää olleen Onnelan saari). Mutkat oikoen totean, että minun aikanani Haapavedellä sitä sanottiin pelkäksi saareksi ja nyttemmin Kylpyläsaareksi. Jälkimmäinen nimi kytkeytyy näppärästi saaren menneisiin vaiheisiin.

Aluksi kylpylä kumminkin ”toimi Onnelan pyykkituvassa, jossa oli erikseen miesten ja naisten puoli. Ulkona muuripadassa lämmitettiin vettä. Ammattitaitoiset kylvettäjät ja hierojat antoivat kuumia ja kylmiä kylpyjä, erikoisia hiilihappo-, suola-, männynhavu- ja savihierontakylpyjä ja erilaisia kääreitä… Vain apteekki, lääkäri ja jotkut yksityishenkilöt hyötyivät kylpylän toiminnasta… Kylpylä lakkautettiin kannattamattomana 1926”. Näin kertoo Haapavesi 2 yrityksen vaiheita ja muodonmuutosta enempää selostamatta.

”Jotkut yksityishenkilöt” tarkoittanevat talonomistajia, joilla oli vuokrata huoneita kylpyvieraille tai ottaa heitä täysihoitoon. Heihin kuului muun muassa G. R. Holmqvist, joka myös myi Onnelan saaren itäpuolen kylpylälle. Mutta eivät yksin he. Totta kai kylpylaitos tarjosi palvelualan työtilaisuuksia hyvinkin monille. Heistä on kuuluisin Hätälän Reetta (Reetta Kellokoski), joka oppi kylpylässä hierojan ammatin niin hyvin, että harjoitti sitä aina kuolemaansa asti eli vuoteen 1947. Oletan, että myös kirkonkylän kauppiaat saivat lisätuloa. Kunnan kovin yksipuolinen elinkeinorakennekin muuttui vähäiseltä osalta. Ja lasketaanpa hyötyjiksi vielä haapavetiset, jotka saivat ilokseen ilmaiseksi katsella ja kuunnella kaupunkilaisesti pukeutuneita ja vieraita kieliä puhuneita melkein-ulkomaalaisia.

Holmqvistin toimeliaisuudesta vielä yksi esimerkki. Kun Pyhäjärven ruukki meni konkurssiin omistajansa Henr. Sjöbergin kuoleman jälkeen, nähtiin Holmqvist käräjätuvassa. Hän toimi konkurssipesän asiamiehenä kantajan ominaisuudessa.

Ritari G. R. Holmqvist

Holmqvist täytti 60 vuottaan syyskuun 17. päivänä 1892. Silloin ei Onnelassa syntymäpäiviä näytä vietetyn. Elin mainitsee ensimmäisiksi vasta Thyran 60-vuotispäivät 1939. Nimipäivät sen sijaan olivat tärkeitä, kuten muutamasta kirjeestä kohta ilmenee. Jotakin kuitenkin tapahtui, ja se saattoi johtua osin 60-vuotispäivästä, osin pitkästä virkaurasta. Metsähallituksessa lienee huomattu jompikumpi merkkipylväs tai ehkä molemmat, ja siellä oli pantu vireille hanke Holmqvistin palkitsemisesta. Hitaita näyttävät kuitenkin herrojen kiireet olleen tässäkin tapauksessa.

Oletan, että Suomen Senaatille oli tehty ehdotus keisarin kunniamerkin myöntämisestä G. R. Holmqvistille. Virkatie on edellyttänyt, että senaatti on puoltanut Metsähallituksen esitystä ja toimittanut sen Pietariin Suomen ministeri valtiosihteerille, jolla oli esitysoikeus suoraan keisarille. Niinpä vain Holmqvist havaitsi saaneensa itse keisarin huomionosoituksen:

Jumalan armosta

Minä, Nikolai II

Venäjän Keisari ja Yksinvaltias, Puolan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta

Pyhäjoen seudun metsänhoitajalle, Gustaf Robert Holmqvistille, palkkana erinomaisen uutterasta ja ahkerasta palveluksestanne olen kaikkein armollisimmin palkinnut Teidät Pyhän Stanislavin Keisarillisen ja Tsaarillisen Ritarikunnan kolmannen asteen ritarin arvolla, määräys annettu kapitulille 23. maaliskuuta 1898.

Olen käskenyt Venäjän Keisarillisten ja Tsaarillisten Ritarikuntien kapitulia todistajien läsnä ollessa alle kirjoittamaan tämän asiakirjan, vahvistamaan sen Ritarikunnan leimalla ja lähettämään kunniamerkin Teille.

Annettu Pietarissa 20. huhtikuuta 1898.

Ritarikuntien kapitulin asiainhoitaja, Ritarikuntien kapitulin kanslianhoitaja
NR 1636”.

(Suomennos venäjästä: Paula Aaltonen).

Valitettavasti vain kunniakirja on jäljellä. Kunniamerkki on aikojen saatossa kadonnut. Keisarin nimikirjoitusta ei kirjassa ole. On siis kysymys valmiiksi painetusta lomakkeesta, johon lisättiin kulloinkin palkittavan henkilön virka-asema ja nimi.

Ritarin titteli merkitsi eräänlaista aateloimista, ja ainakin jotkut käyttivät sitä – tosin oman virka-asemansa määräämän nimikkeen lisäksi. Kun Holmqvist osti Onnelan Sandmanilta, hän sai kiinnelainan maasihteeri, ritari Hildeniltä. Ja Salon tuomiokunnan tuomari kirjoitti virkapäätöksensä komeasti näin:

Minä Johan Haegström,

Salon tuomiokunnan tuomari, Keisarillisen St Annen ritarikunnan kolmannen luokan Ritari, teen tiettäväksi, että…

Noin mahtavaa (keisarillista) sanamuotoa seurasi varsin arkinen päätös, jolla kruununvouti Sandman sai lainhuudon ostamaansa ensimmäiseen osaan Pirkolan verotilasta – samaan, jolle Onnelan rakennus oli valmistumassa 1865. Holmqvist ei käytä ritarinarvoaan missään vastaani tulleessa asiakirjassa. Nykyisin puhutaan vain Mannerheim-ristin ritareista, mutta heistäkin vain erityisyhteyksissä.

”Ouluun kouluun”, sanottiin

G. R. Holmqvistin ura alkaa olla jo ehtoopuolella. Se antaa aiheen tarkastella, millaista koulutusta lapset eli Elin, Aarno ja Thyra saivat. ”Kansakoulun ensimmäinen kevätjuhla oli täällä 1871”, Elin kertoo. Tämä koulumuoto ei kuitenkaan tavoittanut ”Onnelan lapsia”. Jokainen sai suorittaa kouluopintonsa lähimmässä koulukaupungissa Oulussa. Pappa-Holmqvistin edistyksellisyyttä osoittaa, että hän pani myös tyttärensä koulun penkille jopa vieraaseen kaupunkiin.

Ilman enoni Rainer Heikelin juhlapuhetta Elinin täyttäessä 75 vuotta heinäkuussa 1948 tästäkin kirjasta puuttuisi monta ihmisläheistä tietoa. Enoni oli selvästikin valmistanut puheensa perusteellisesti, ja siitä jäi kirjallinen versio Onnelaan. Suvun henkilöistä saa aikalaistietoja. Juhlapuheet ovat tunnetusti juhlapuheita, ja sellaisina ne pitää myös muistaa ottaa. Olen tieten tahtoen jättänyt joitakin turhan maalailevia sanontoja mukaan.

Elin

Vanhimpana Onnelan ”toisen sarjan” lapsista Elin lähti ensimmäisenä koulutielle Ouluun ja kävi siellä vuosina 1886–91 ruotsalaisen tyttökoulun. Hänen kouluajoistaan enoni kertoi puheessaan:

”…kouluajastasi Oulussa täti Hackzellin luona. Tästä koulukodista, missä sydämellinen täti Emelie emännöi ja piti hyvää huolta suojateistaan, tuo mieleesi varmasti monta piristävää muistoa… mm. poikatoveriesi vallattomuutta, heidän läksyjensä kuulustelua ja tavanmukaisia kiusantekojaan sekä omalaatuista kuuliaisuutta täti Emelien huoneessa sunnuntaisin pidetyistä hartaushetkistä.”

Emelie-tädillä oli jonkinlainen koulukoti Oulussa. Oletan varovasti, että myös Aarno ja Thyra olisivat siellä aikoinaan koulukortteerissa asuneet.

[Kuva: Elin]
Elin Oulun ruotsalaisen tyttökoulun oppilaana Oulussa n. vuonna 1890.

Koulun päättymisen jälkeen Eliniltä kului Onnelassa neljä vuotta ennen kuin hän päätti hankkia itselleen ammatin ja haki oppilaspaikkaa Helsingin kirurgisen sairaalan sairaanhoitajatarkurssilta. Sen oli käynnistänyt vapaaherratar Sophie Mannerheim, tulevan Suomen Marsalkan naimaton sisar. Oppinsa hän oli hakenut itsensä Florence Nightingalen koulusta Lontoosta. Siellä hän oli ollut aatelisarvostaan huolimatta yksi oppilas muitten joukossa. Sekä Sophien että hänen veljensä, tulevan Suomen marsalkan, kuvat olivat kauniisti esillä Onnelan salin kakluunin reunalla. Ne sopivat hyvin yhteen, molemmat osallistuivat Suomen kansanterveystyöhön: veli Gustaf oli Mannerheim-liiton perustaja ja Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja.

Isä-Holmqvist näyttää suhtautuneen Elinin uranvalintaan jotenkin epäillen. Hän ei joko halunnut tai pystynyt (?) rahoittamaan Elinin opintoja. Ne merkitsivät vuoden oleskelua aina Suuriruhtinaanmaan pääkaupungissa Helsingissä asti.

Oli käännyttävä Emelie Hackzellin eli jo edellä mainitun Emelie-tädin puoleen. Miten lienee täti Onnelaan tullut, mutta niin vain on, että 500 markan velkakirja – vaadittaessa maksettava, korko 6 % – allekirjoitettiin Haapavedellä joulukuun 18. päivänä 1894. Takaajat olivat pappa Holmqvist, maanmittari V. E. Laurell ja metsäinstruktööri A. B. Heikel (isoisäni). Elin maksoi lainansa loppuun maaliskuussa 1907, jolloin sekä Emelie-täti että G. R. Holmqvist olivat jo ehtineet ylittää sen rajan, jonka takaa paluuta ei ole.

Elinin kurssi kesti vuoden. Enoni kertoman mukaan hänen työpäivänsä alkoi aamukahdeksalta ja päättyi iltayhdeksältä, joten pituutta sille kertyi 13 tuntia. Siitä maksettiin palkkaa 50 markkaa kuukaudessa, ”jolloin hyvä lypsylehmä maksoi noin 50 mk”. Ei palkka siis aivan mitätön ollut. Tietysti Elinin täytyi vuokrata itselleen asunto, ja siihen varmaan menikin iso osa hänen palkastaan.

Kurssin päättymisen jälkeen vuoden 1895 viimeisenä päivänä Elin näyttää pistäytyneen kolmeksi kuukaudeksi Onnelaan. Sitten varsinainen ammattityö alkoi maaliskuun alussa Helsingissä Marian sairaalan kulkutautiosastolla. Työsuhde päättyi elokuussa 1897. Sitten seuraakin pitkähkö aika Onnelassa (?), sillä vasta joulukuussa viiden vuoden päästä eli 1902 Elin sai ylihoitajattaren paikan Savonlinnan yleisessä sairaalassa. Siellä hän viihtyi vuoden 1907 loppuun.

Aarno

Nyt on syytä tarkastella Aarno Robertin, Elinin vuonna 1876 syntyneen pikkuveljen uraa. Heidän ammatilliset taipaleensa nimittäin leikkautuvat yhteen. Aarno kävi Oulun lyseon ja tuli ylioppilaaksi 1896. Lääketieteen kandidaatti hänestä tuli 1902 ja lisensiaatti 1906.

Elin kertoo hänestä:

”Ikävä kyllä on Aarnon kaikki paperit poltettu niin kun paljon muutakin. Hyvillä arvosanoilla hän valmistui. Oli kand. ollessaan viransijaisena Kokkolassa ja täällä Hvedellä. Hänellä oli väitöskirjakin toht. arvoa varten. Kaikki meni myttyyn kun hän sai vaikean parantumattoman taudin juuri kun hän valmistui”.

Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus Stakes ei kuitenkaan ollut ”polttanut papereitaan”, joten sieltä tuli lisätietoja. Aarno oli kandidaattina ollessaan toiminut Helsingin kuppa- ja ihotautisairaalassa, Kirurgilla ja Kokkolan kaupunginlääkärin viransijaisena. Onnelassa hänellä oli oma vastaanotto, ja hän hoiti myös sijaisuuksia.

Onnelassa minulle kerrottiin Aarnosta niukasti. Kuitenkin hän kuuluu olleen innostunut ampumaan ”salonkikiväärillä” (pienoiskiväärillä) harakoita tunkiolta. Joku sukulainen oli huomannut tämän. Kun silloin postia kuljetettiin Haapavedeltä Kärsämäelle, hän oli luvannut maksaa markan jokaisesta postinkuljettajan tuomasta harakasta. Niitä oli tullut niin paljon, että tilaaja oli lopulta purkanut sopimuksen.

Aarnon opiskeluaika osui Suuriruhtinaanmaan historiallisiin tapahtumiin. Hän oli opiskelija Helmikuun manifestin ja Suuren adressin aikaan 1898. Kandidaatiksi hän valmistui samana vuonna kuin meillä laittomina pidetyt asevelvollisten kutsunnat pantiin toimeen 1902. Hän oli amanuenssina Kirurgilla, kun sinne tuotiin itsemurhaterroristi Eugen Schaumanin (näin siis Venäjän näkökulmasta) kuolettavasti haavoittama kenraalikuvernööri Bobrikov 1904. Schauman oli Aarnon ikätoveri. Lääkäriksi Aarno valmistui, kun oli suurlakko, Suomen säädyt luopuivat etuoikeuksistaan ja meille saatiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta. Se kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen seuraavan vuoden puolella.

Minulle kerrottiin Onnelassa kutsunnoista (”arvannostosta”) ja mellakoista Helsingissä. Erityisen loukkaavana pidettiin, että ”kasakat olivat ratsastaneet Suurkirkon portailla sapelit paljastettuina”. Sotilaat eivät olleet pelkästään loukanneet suomalaisia yleensä, vaan olivat myös pilkanneet Jumalaa. Se tuntui satuttaneen onnelalaisten uskonnollisia tunteita syvästi, mitä ei käy ihmetteleminen. Ja usein siitä minulle puhuttiinkin.

Aarnon parantumattoman sairauden laatua ei minulle koskaan kerrottu, eivätkä Stakesinkaan tiedot tähän vastausta anna. Jokin lihas- tai aivoperäinen sairaus sen on täytynyt olla, koska muistan mainitun, että Aarnon lihasvoimat olisivat heikentyneet. Tästä huolimatta hänellä oli yksityisvastaanotto Onnelassa 1907–1909. Joulukuun puolivälissä 1909 ”hän sai virkamääräyksen Nivalan kunnanlääkäriksi”. Herää kysymys, miten sairas mies voitiin nimittää kunnanlääkäriksi? Ehkä juuri tästä syystä Elin lähti veljensä apulaiseksi Nivalaan ja siirsi kirkonkirjansakin sinne.

[Kuva: Aarno]
Aarnosta tuli ylioppilas 1896. Souturetkellekin täytyi pukeutua ajan tavan mukaan. Hän liikkui mielellään vesillä ja metsällä.

Enoni kertoi puheessaan tästäkin ajasta: ”…muistot Aarnosta, tuosta jalomielisestä ja tosihyvästä ihmisestä, jonka luonteen ylevyys ja rakastettava herttaisuus sekä räiskyvä leikillinen luonne ja ehtymätön huumorintaju niin lähtemättömästi on painunut kiitollisiin mieliimme”. Olisikohan juhlapuheen korulauseitten takana jotakin tottakin? Ja hän jatkoi: ”Tällöin pulpahtaa esiin muistikuva Elinin ja Aarnon Nivalan kodista… Siellä uskollinen Saara hoiteli taloutta ja oli lystikäs hyväntahtoisissa, töksähtelevissä puheissaan. Hänellä oli tapana vastata Aarnon ja Elinin ollessa sairasmatkoilla tohtoria kysymään tulleille: ’Ei ole herrat kotona’… Saara sokerinkäyttöä ruokia valmistettaessa topakasti selitti keittiöön tulleille häiritseville neuvojilleen: ’Meidän herrat höystää pöydässä’.” Enoni kertoo vielä näin: ”Nivalan muisteloihin liittyy elämys kauniista pikimustasta Freija-hevosesta, ja tuosta parantumattomasta mutta viisaasta Topi-koirasta, kanojen kauhusta, mutta onnelalaisten suosikista. Topi aavisti heti, kun Freija valjastettiin Nivalaan lähtöä varten. Aikansa sitä odotettuaan Nivalasta palaavaksi se porhalsi heti aisakellon kuultuaan kuin ammuttu maantielle vastaan, missä Aarno tai Elin antoi sille rukkasen tai lapasen vietäväksi Onnelaan ennakkoviestinä siitä, että nyt saapuivat kaivatut vieraat Nivalasta”.

Samaa kerrottiin minullekin ja mainittiin Topin kuulleen aisakellon äänen Huiskan mäestä. Talvella se tietenkin viiletti suoraan jään yli tulijoita vastaan. Topille kävi muuten huonosti: se tuli vihaiseksi, kun postissa käyneet ”pojat” sitä suksisauvoillaan härnäsivät. Topi piti lopettaa. Tärkeämpääkin kuulin Nivalan-ajasta: Kyösti Kallio, joka oli samanikäinen kuin Elin, oli nivalalainen. Hänen koulunkäyntinsä oli jäänyt puutteelliseksi, mihin ei ollut syynä tiedonhalun puute. Niinpä minulle kerrottiin Kallion käyneen usein ”pumppaamassa” Aarnolta tietoja, joita häneltä itseltään puuttui. Uskon, että Aarno oli yhtä paljon saavana osapuolena. Luultavasti maanviljelystä harrastava lääkäri sai Kalliolta paljonkin neuvoja. Ja esimerkiksi osuustoiminta-aate, josta Aarno kävi Haapavedellä kylilläkin puhumassa, saattaa olla Kallion peruja. Kallion myöhempi ura on jo itsenäisen Suomen historian lehdillä.

Jos Kyösti tai Kaisa Kallio olisivat käyneet Onnelassa, siitä olisi varmasti minullekin kerrottu. Thyra kävi kumminkin jonkin retkikunnan mukana Helsingissä Presidentinlinnassa Kaisa Kallion vastaanotolla ennen talvisotaa. Hän kiitteli usein presidentin puolison vaatimattomuutta ja ystävällisyyttä. Thyra oli itse kokoomuslainen, mutta antoi arvon toisillekin. Erityisesti Ahti Pekkalasta hän odotti suuria jo silloin, kun Pekkala oli Haapaveden Osuuskassan johtajana. Thyran ihmistuntemus ei todellakaan pettänyt.

Thyra

Thyra Augusta Holmqvist oli syntynyt Gustafin ja Katarinan nuorimpana ja viimeisenä lapsena maaliskuussa 1879 ja oli äitinsä kuollessa vasta nelivuotias. Hän kävi Oulussa suomenkielisen tyttökoulun, joka päättyi 1896. Koulusta hänen mieleensä oli jäänyt toivottomalta tuntunut Kalevalan ulkoluku. Hullunkurisena hän piti koulun voimistelua: oppilaat nousivat pulpettinsa viereen, ja sitten ”ojenneltiin käsiä ja istuttiin”. Koulun jälkeen ei hän tainnut Kalevalaan koskea.

[Kuva: Thyra]
Thyra Oulun suomenkielisen tyttökoulun oppilaana Oulussa noin 1895.

Thyran isä oli saanut ”virkamääräyksensä” melkein heti tutkintonsa suoritettuaan. Virkamiesten tyttärille ei ollut työpaikkoja liiemmälti tarjolla, kun Thyra päätti koulunsa, mutta olipa sentään yksi, jopa Onnelan talossa: postitoimisto. Hän haki sinne harjoittelijaksi, ja Postihallitus palkitsi hakemuksen komealla kirjelmällä, jolla hänet hyväksyttiin ”harjoittelijaksi toistaiseksi postilaitokseen Haapaveden postitoimistossa” 1897. Postihallitus ei varmaan ole enää pitkään aikaan lähettänyt harjoittelijaksi hyväksytylle näin juhlavaa paperia. Nuorin lapsi pääsi ensimmäisenä jos ei aivan leipään niin ainakin leivän syrjään kiinni. ”Valtion leipä on kapea, mutta pitkä”, oli tapana sanoa. Harjoitteluajan ensimmäinen palkka oli jäänyt Thyralle mieleen. Hän kertoi ostaneensa koko rahalla Onnelaan 20 kiloa voita. Kun voin kilohinta on nykyisin noin 5 euroa, harjoittelijan palkan suuruus voin hintaan realisoituna selviää. Nykyisin harjoittelijatkin saavat kuukausipalkallaan sitä monin verroin enemmän, mutta eivätpä taida ostaa. Osto viittaa siihen, että Onnelassa oli keväällä 1897 niukasti voita.

Postivirkamiestutkinnon Thyra suoritti 21-vuotiaana arvosanalla ”hyvä”. Sitten hän toimi niin sanottuna kiertävänä postitoimituksen hoitajana Lahdessa, Vimpelissä ja Oulussa. Työ edellytti matkustamista milloin milläkin kulkuvälineellä. Yhden jouluaaton hän joutui viettämään junassa. Kerran hän sai Vimpelissä rekikyydin itseltään postitarkastajalta. Siitä hän muisti kertoa usein.

Thyra oli silloin 22-vuotiaana kysellyt tarkastajalta eläkkeestään. Tietenkin häntä paljon vanhempi tarkastaja oli ihmetellyt, miten noin nuori nainen puhuu eläkkeestään, ja vastannut: ”Kun te menette eläkkeelle, on piru ja ryssä meidät vienyt.”

Thyra pääsi täysinpalvelleena eläkkeelle vapaassa Suomessa, joten tarkastajan ennustus ei osunut oikeaan. Pappa oli parempi ennustaja: hän oli lunastanut Thyralle valtion virkamiesten naimattomille tyttärille tarkoitetun eläkkeen, johon vielä palaan.

Tarkastajan kanssa käyty keskustelu ajoittui ensimmäiseen sortokauteen. Sitä Thyra muisteli vielä sota-aikana, ja ehkä siitäkin johtui, että hän kuunteli joka ilta radiosta Maamme-laulun. Hänelle se oli Suomen itsenäisyyden vertauskuva ja todistus sen olemassaolosta.

Oltuaan aikansa kiertävänä Thyra nimitettiin 1904 jälleen juhlavalla kirjelmällä ”elinkautiselleen” kuten hänen isänsä vuonna 1860:

Suomen pääpostitirehtööri Tekee tiettäväksi, että minä avonaiseen Haapaveden ensimmäisen luokan postitoimituksen hoitajan virkaan olen nimittänyt ja määrännyt kiertävän postitoimituksen hoitajan Thyra Augusta Holmqvistin tulevan toukokuun 5 päivästä lukien, ja on siis postitoimituksen hoitaja Holmqvist oikeutettu nauttimaan kaikkia niitä etuja mitä…

(Yksityiskohtaisia tietoja eduista ei nimityskirjassa ole.)

Nimitykseen liittyy vielä teksti: ”Virkavahvistuskirja kiertävälle postitoimituksen hoitajalle T. A. Holmqvistille Haapaveden postitoimituksen hoitajan virkaan.” Se vahvistus päti aina vuoteen 1946, jolloin Thyra siirtyi täysinpalvelleena eläkkeelle. Kokonaisuudessaan hänen postiuransa kesti 49 vuotta.

Torvisoittokunta, meijeri, tuulimylly, suoviljely…

G. R. Holmqvistin halu aloittaa uutta jatkui vielä 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Hän perusti torvisoittokunnan, jota hän itse johti, ja myös soitti mukana. Silloin varmaan raikuivat Onnelan salissa reippaat sävelet. Holmqvistin kielitaustaa ajatellen huomattakoon, että hänen soittokuntansa jäsenet ovat olleet Haapaveden valtaväestöä. Haapavesi 1 kertoo: ”Tähän soittokuntaan kuuluivat: Aatami Alatalo (Hyttilän Aatami), Esko Käräjäoja, Antti Pokela, Veikko Rautell ja Jussi Hedborg (Nummela).” Nyt oli Holmqvistin Haapaveden murre varmaankin musiikin lisäksi yhdistävänä tekijänä. Torvet ovat soineet myös kylän yhteisissä tapahtumissa. Kannattaa huomata Antti Pokelan nimi, sillä nykyinen taiteilijaprofessori Martti Pokela on samaa Pokeloitten sukua. Marjatta ja Martti Pokela tulivat valtakunnallisestikin tunnetuiksi. – Jo ennen kuuluisuuttaan Pokelat olivat esittäneet Haapavedellä yksityistilaisuuksissa laulujaan, joista Elin ja Thyra minulle kertoivat ja olivat pitäneet niistä kovasti.

Onnelan maille rakennettiin tuulimylly. Meijerinkin Holmqvist pani käyntiin, ja se toimi Onnelan sivurakennuksessa. Mutta millainen Holmqvist oli ihmisenä? Edeltä on käynyt jo ilmi hänen ripeytensä, toimeliaisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa. Uuden, tähän asti näkymättömiin jääneen puolen hänestä kertoi enoni Rainer mainitsemassani puheessa:

”Pitkäpartainen, touhukas ja ketterä Ukko Holmqvist herätti kaikissa lapsissa ja meissä lapsenlapsissa suurta kunnioitusta ja arvonantoa. Muistamme kuinka innostunut hän oli maanviljelyksestä. Kuvaavimpana piirteenä hänestä on jäänyt muisto hänen täsmällisyydestään. Minuutin tarkkuudella kokoonnuttiin ruokapöytään. Ei siinä auttanut myöhästyä! Hänessä oli temperamenttia, kuin ’tuli ja leimaus’ hän hääri moninaisissa tehtävissään. Hän oli hyvä ja sopuisa perheenisä ja 9 lapsen isä ja appi, eikä hän koskaan tehnyt eroa omien ja Karinin ensimmäisestä aviosta polveutuvien lasten ja lastenlasten välillä, kaikki olivat hänelle yhtä läheisiä, yhtä rakkaita”.

Enoni ketteräksi mainitseman Holmqvistin pituus oli noin 160–165 cm kotiseutumuseossa olevan virkapuvun mitoista pääteltynä.

Aika hyvin enoni luonnehdinta vastannee sitä käsitystä, joka on Holmqvistin vaiheista käynyt selville. Täsmällisyys näkyy myös hänen muutamasta säilyneestä kirjeestään. Niissä ei todellakaan ole sanaakaan liikaa eikä liian vähän. Käsiala on pientä, mutta silti helposti luettavaa, jos näköä riittää. Tyyli on nasevaa, niukkaa ja selkeää, kaikkea turhaa luonnostaan välttävää. Vuosittain julkaistut ylioppilaskokeiden matematiikan tehtävät hän ratkaisi siltä istumalta saatuaan tehtävät käsiinsä.

Kirjeet kertovat

Holmqvistin omia kirjeitä on minulla jäljellä vain kolme. Seuraavassa kaksi kokonaista Elinille ja yksi, hieman lyhentämäni Aarnolle. Kaikki ovat vuodelta 1906.

Haapavesi, 7.2.06.

Rakas Elin, Saan onnitella sinua tulevasta nimipäivästäsi ja lähetän ohessa 10 mk että voit varautua, jos tulisi vieraita. Täti (tarkoittanee Elinin äitipuolta Tuttaa) ja Aarno ovat matkustaneet majalle tarkastamaan karjatarhan ja huushollin, käynnissä on isohko savenajo.

Greta Fältinin mentyä naimisiin meillä on nyt uusi majaemäntä nimittäin Emma Kiviranta, joka on ennen ollut meillä karjatarhassa, rehellinen ja luotettava ihminen.

Muut saavat kirjoittaa seuraavaan postiin pitemmän kirjeen.

Kiireessä Pappasi G. R. Holmqvist

8.6.06.

Rakas Elin!

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain tänään. Eilenhän oli minun nimipäiväni, niitä vietettiin melkein mieslukuisesti, 34 henkilöä, tarjoilu aika hyvää, nimittäin: kahvia, kakkua Oulusta, jäätelöä ja teetä monenlaisten pikkuleipien kera – arvaa, nauttivatko Hilma ja Emmi. Aamupäivällä olimme – Kuuselat ja me Rauhaniemessä morbrorin (tarkoittaa Robert Lindströmiä, Katarinan veljeä) luona. Moottorivene on jo tehnyt muutamia ajoja, se kulkee hyvin, olemme jo tehneet laiturin majan rantaan.

Mitä sinun matkustamiseesi tulee, olemme Thyran kanssa sitä mieltä, että sinun tulisi tulla ensin tänne ja vasta sitten matkustaa hänen kanssaan Ouluun kun hän saa virkavapautta. Jos matkustat lauantaina 16. päivänä, tulet silloin sunnuntaina kotiin.

Koska minulla on samana päivänä matka Oulaisiin, jättäisin oman hevosen Oulaisiin sinun laskuusi ja minä matkustan junalla Kankaan asemalle, jossa minulla on virkatehtäviä. Tulet Oulaisten asemalle kl. puoli 3, ja tapaamme siellä.

Nyt sinun tulee paluupostissa ilmoittaa kortilla, tuletko suoraan kotiin sunnuntaina. Muussa tapauksessa matkustan jonakin toisena päivänä Oulaisiin.

Kiireessä pappasi G. R. Holmqvist

Ja samassa kirjeessä:

Hyvä Elin!

Haluaisitko ostaa minulle hauskan leninkikankaan. Jos sitä on silkkisenä jonkin muun kuin ruskean värisenä, haluaisin sitä. Jos sitä on kauniinharmaana, se sopisi hyvin minun hattuuni ja kappaani. Senhän voisi sitten koristaa iloisemmalla värillä. Osta nyt sellainen, mistä pidät, mutta vaaleaa ja sellaista, jonka voi pestä.

Panen mukaan 20 mk. Jos se ei riitä, panisitko omistasi lisää, maksan heti, kun tulet kotiin. Kirjoita Almalle, tuletko sinne suoraan vai tuletko ensin kotiin. En ehdi enempää:

Tervetuloa kotiin!

Thyra

[Kuva: Tunnistamattomia ”säätyläisneitoja”]
Tunnistamattomia ”säätyläisneitoja” Onnelan pihalla. Asut ovat hieman toisenlaiset kuin palvelijakuvissa. Thyra pyysi Eliniä hankkimaan hänelle Helsingistä uuden hatun, mutta ei sellaista, joka herättää liikaa huomiota. Ensimmäisenä jonossa olevan veikeän neidon hattu näyttää juuri sellaiselta. Ollaankohan tässä harjoittelemassa letkajenkkaa hieman ennenaikaisesti?

Haapavesi 30.9.06.

Rakas Aarno, Kauan olet saanut odottaa kirjettä minulta, mutta en ole tahtonut kirjoittaa ennen kuin olen palannut 8-päiväiseltä pitkältä matkaltani (långresa).

Oli erittäin hyvä sää koko matkan ajan, suot olivat kuivuneet ja voin nyt paremmin kuin lähtiessäni ja hengenahdistus on poissa.

Nyt on ruis ja ohra puitu ja tulos on: ruista 15 hl (viime vuonna 25 hl) ja ohraa 40 hl (viime vuonna 30 hl) kaurasta ei ole vielä tietoa.

…kuivan sään takia sato ja olki oli hyvin kevyttä ja tie oli kuiva ja hyvä niin että koko kuljetus meni kolmella hevosella vain yhdessä viikossa… Vanha Yläsuo on nyt valmiiksi kynnetty vältillä urakkatyönä… Omat hevoset kyntävät alasuolla ja jatkavat sitten Keskisuolla. Jos talvi ei ehdi tulla ehtinemme tehdä syksyllä kaikki syyskynnöt… Halauksia meiltä kaikilta Pappasi

Samassa kirjeessä Tutta:

Kiitos Arno kirjeestäsi. On aina hauska saada tietää teistä. Milloin tulet kotiin?

Huomenna alamme panna tuplaikkunoita huoneeseesi. Pappa voi nyt paljon paremmin kuin lähtiessään matkalleen. Kyllä oli aika huolestuttavaa, kun Pappa niin huonona lähti niin pitkälle ja hankalalle matkalle, nyt voimme olla sitäkin iloisempia, kun kaikki sujui hyvin…

Sinun moster (Tutta).

Vain kolme kirjettä, mutta niistä heijastuu paljon Onnelan ihmisten elämästä. Elin mainitsee aiemmin, ettei Onnelassa syntymäpäiviä vietetty paitsi sitten Thyran 60- ja hänen 70- ja 75-vuotispäiviään. Nyt voi havaita, että nimipäivät olivat tärkeitä. Pappa mainitsee ne kahdessa kirjeessään, selostaapa omiensa tarjoilunkin tarkkaan Oulun kakkua myöten – ja vieraitten määrän. Nykykielellä sanottaisiin, että ainakin Holmqvistin nimipäiviin panostettiin peräti ylellisesti. Ja Elinille pappa lähettää rahaa nimipäiviä varten.

Holmqvistin maanviljelys- ja karjanhoito tulevat kaikissa kolmessa esiin. Ja hänen varsinainen virkansakin aluemetsänhoitajana näkyy. Olen tässä kertonut hänen muista toimistaan. Viranhoito vaatisikin jo erillisen selvityksen. Onnelan tarun yhteyteen se ei kuulu.

Thyran pyyntö leninkikankaasta osoittaa, etteivät Haapaveden kauppiaiden valikoimat tyydyttäneet. Sama pulma esiintyy myöhemminkin. Hänhän oli ”postitoimituksen hoitaja”, siis niin sanotussa helpossa sisätyössä. Totta kai kauppiaiden asiakkaiden valtaosa oli maatalousväkeä, jonka emännät eivät samanlaisia vaatteita tarvinneet. Vielä 30-luvulta muistan, että ”Iivarilla” tuoksuivat valjaat.

Holmqvistin terveys pettää

Holmqvistin kirje Aarnolle on pahanenteinen. Itse hän mainitsee hengenahdistuksen olevan nyt poissa. Mutta Tutan pieni lisäys on sitäkin uhkaavampi, kun hän kirjoittaa papan huonosta voinnista ennen lähtemistä matkalle. Toisessa kirjeessä Tutta kertoo: ”Pappa ajoi aamulla majalle, vaikka hänellä onkin paha yskä. Sehän pahenee vetoisessa, kylmässä kamarissa”. Niinpä papan seuraava kirje ei ole enää kirje, vaan kirjelmä, ja näin kuuluva:

Suomen Metsähallitukselle

Metsähallitukselta saan nöyrimmästi anoa virkavapautta sairauden takia kuuden viikon ajaksi lukien ensitulevan kuun 1 päivästä alkaen.

Helsingissä tammikuun 20 p:nä 1907.

G. R. Holmqvist

Kirjelmä ei yllätä, mutta outo se muuten on. En usko, että Holmqvist olisi ollut Helsingissä. Olihan hänellä oma lääkäripoika Onnelassa. Käsiala on entisestä rajusti muuttunut. Ja kaiken kukkuraksi sen oikeassa ylänurkassa on merkintä: ”Jätti helmikuun 4 p. 07. insinööri B. A. Heikel”. Olisiko isoisäni ollut käymässä Onnelassa, keskustellut Holmqvistin kanssa ja vienyt kirjelmän mukanaan työpaikalleen, joka oli Metsähallituksessa?

Vastaus tuli koneella kirjoitettuna ja suomeksi, kuten Holmqvistinkin kirjelmä oli. Suomen kieli on virheetöntä virastokieltä:

Asianomaisten tiettäväksi ilmoitetaan, että Metsähallitus on suostunut Pyhäjoen hoitoalueen metsänhoitajan G. R. Holmqvistin tässä hakemuskirjassa tehtyyn anomukseen saada sairauden takia virkavapautta kuuden viikon ajaksi… ja on metsäkonduktööri Teuvo Sandell (myöh. Sane) määrättävä… hoitamaan metsänhoitaja G. R. Holmqvistin virkatehtäviä…

Helsingissä, Metsähallituksessa, helmikuun 4 päivänä 1907.

P. H. Hannikainen

Virkavapaudestaan ei G. R. Holmqvist ehtinyt kaikkea käyttää, sillä hän kuoli maaliskuun toisena päivänä 74-vuotiaana. Virkaura oli kestänyt 47 vuotta. Hänen asemastaan voi päätellä, että hautajaiset olivat tavallista vaikuttavammat. Olihan vainaja ollut Haapavedellä monessa mukana, ja yksin kunnallinen ura oli merkittävä. Hautajaisista ei ole kuitenkaan jäljellä mitään kirjallista lähdettä.

Minulle kerrottiin, että ainakin virkamiesperheissä oli tapana, että ilmoitus kuolemantapauksesta ja hautajaiskutsu lähetettiin postin kautta mustareunaisissa kuorissa. Näin silloinkin, kun kysymyksessä oli lähinaapuri, joka tietysti tiesi asiasta etukäteen. Onnelassa oli kuitenkin käynyt niin, että kirje oli vahingossa jäänyt lähettämättä jollekin sellaiselle henkilölle aivan lähiympäristössä, jolle sen olisi ehdottomasti pitänyt mennä.

Vahinko oli siis korjattava jotenkin. Nykyajan lukija tuskin voisi kuvitella, miten tuollainen erehdys silloin oikaistiin. Vainajan vanhin (ja ainoa) poika, silloin jo lääkäriksi valmistunut Aarno, sai pukeutua frakkiin ja mennä pyytämään anteeksi tapahtunutta erehdystä sekä kutsumaan asianomaisen tai asianomaiset oikein niminiettoon eli henkilökohtaisesti hautajaisiin.