Rapin karjamajan omistaja, Haapavesi-Seura ja aluearkkitehti Leena Roppola tekivät vuonna 1997 esityksen Rapin karjamajan korjaamisesta. Karjamaja haluttiin säilyttää näytteenä tuleville sukupolville entisajan elämästä.

Korjauksen suunnittelua auttoi se, että karjamajasta oli tehty paikallisinventointi museoviraston kortille. Inventoinnin olivat tehneet Päivi Liuska ja Sakari Kankaanpää 14.9.1987. Lisäksi Rapin majarakennuksesta oli Päivi Liuska laatinut mittauspiirustuksen 29.12.1987. Vuoden 1987 inventointitietojen mukaan rakennus on harvinainen ja sillä on ”historiallista merkitystä Haapaveden maatalouden historian kannalta”. Karjamaja ”tuhoutuu nopeasti, koska katto vuotaa ja välikatto on jo osittain pudonnut”.

[Kuva: romahtanut välikatto]
Rapin karjamajan romahtanut välikatto, 1987. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Outi Huurre.
[Kuva: Rapin karjamaja]
Rapin karjamaja, 1987. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Outi Huurre.

Ovea lukuunottamatta karjamaja oli säilynyt perinteisessä asussaan; ovi on joskus siirretty talon vasemman ikkunan kohdalta rakennuksen keskelle. Nykyisin ovi johtaa suoraan tupaan.

[Kuva: kamarin uuni] [Kuva: karjamajan ovi]
Kamarin uuni, 1987. Kuvat Haapavesi-seuran arkisto, Outi Huurre.

Sisäseinissä oli rippeitä kalkkivellistä ja vanhoista lehtiartikkeleista. Ikkunoissa on kauniita yksityiskohtia: kauniit listat, kolmiot ikkunoiden päällä ja vesiurat sisäikkunalaudoissa.

[Kuva: seinää] [Kuva: ikkuna]
Lehtiartikkeleita sisäseinissä; karjamajan ikkuna, 1987. Kuvat Haapavesi-seuran arkisto, Päivi Liuska.

Materiaaliltaan karjamajan seinät ovat hirttä, perustus luonnonkiveä; ulkoseinät on maalattu joskus punamultamaalilla, mutta ne ovat kuluneet kauniin harmaiksi. Kattomuoto on satulakatto, ja katemateriaalina on päre.

Rapin karjamajaan käytiin tutustumassa 1997, ja se päätettiin ottaa mukaan YTY-projektiin vuonna 1998. Majan tämän hetkistä kuntoa, historiaa ja korjausmahdollisuuksia alettiin tutkia: laadittiin korjaussuunnitelma, jota tarkennettiin työn edetessä, mietittiin järkevä työjärjestys, laskettiin korjauksessa tarvittavat materiaalit ja niiden hinnat, palkattiin työvoima paikkakunnalta ja käytiin neuvotteluja karjamajan omistajan ja eri yhteistyötahojen ja asiantuntijoiden kanssa. Pohjois-Pohjanmaan museosta, museoviraston korjauskorteista ja vanhan perinteen taitajista oli korvaamatonta hyötyä.

Koska rahoitus oli niukka saadusta avustuksesta huolimatta, otimme vastaan kaikki mahdolliset lahjoitukset. Mietittävää riitti materiaalien hankkimisessa – jostakin täytyi saada päreitä ja hirsiä paikkausta varten. Korjausmateriaalit olivat paikallisia. Korjauksen edetessä kävi ilmi, että osassa hirsiä oli vain kuori jäljellä; sisusta oli pelkkää sahanpurua, nurkkahirret olivat täysin lahot. Emme kuitenkaan halunneet ryhtyä suureen hirsien vaihtamistyöhön vaan halusimme säilyttää niin paljon alkuperäistä kuin mahdollista. Paikkasimme ja kengitimme alimmaisia hirsiä ja tuimme seinärakennetta följäreillä.

Aloitimme työt keväällä 1998 pihapiirin raivauksella ja niitolla. Karjamajan pihapiiri oli täysin heinittynyt, ja majan alimmat hirret olivat aluskasvillisuuden takia osittain lahonneet. Myös pärekattoa varten tarvittavien päreiden teko aloitettiin. Yhtenä ongelmana Rapin karjamajan korjauksessa oli, ettei karjamajalle ole kunnollista tietä, ainoastaan ajoura, jota pitkin materiaalit saatiin toimitettua traktorilla karjamajalle. Tärkeää tällaisen kohteen korjaamisessa on, että työntekijät ymmärtävät kohteen arvon. Korjaustyö käsityönä on hidasta, mutta se antaa samalla aikaa miettiä eri korjausvaihtoehtoja. Karjamajalla ei ollut sähköjä, joten kaikki työvaiheet piti suorittaa käsityönä.

[Kuva: Rapin karjamajan tuvan avotakka ]
Tuvan avotakka, 1987. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Päivi Liuska.

Karjamajan korjaus huipentui 28.9.1998 pärekattotalkoisiin, joissa haluttiin elvyttää paikallista katoavaa talkooperinnettä. Katto tehtiin nyt kaikkien perinteisten oppien mukaan kolminkertaisena, koska edellinen pärekatto oli epäonnistunut, alkanut vuotaa ja lahottanut rakennusta vain lisää. Aika ja raha loppuivat kesken, joten karjamajan ikkunat ovat vielä kunnostamatta.

Tuvan avotakka on luhistumaisillaan. Samoin pahoin rapistunut tallirakennus pihapiirissä vaatisi pikaisia korjaustoimenpiteitä.

[Kuva: pärekattotalkoot]
Pärekattotalkoot, 1988. Kuva Haapavesi-seuran arkisto.
[Kuva: pärekattotalkoot]
Pärekattotalkoot, 1988. Kuva Haapavesi-seuran arkisto.

Vaikka karjamajan käyttötarkoitus on muuttunut – ei ole enää kesäasukkaiden ”lehmikarjaa” – on sen tunnelma pyritty säilyttämään yleisenä retkeilykohteena. Vanhaa kulttuuriympäristöä on pyritty säilyttämään myös Haapavesi-seuran jokavuotisilla niittotalkoilla.

[Kuva: niittotalkoot ]
Niittotalkoot. Kuva Haapavesi-seuran arkisto.

Vanha polvi muistelee mielellään karjamajojen aikaa, johon kovasta työnteosta ja vaatimattomista oloista huolimatta liittyi monia mieluisia muistoja. Karjamajat ovat olleet myös inspiraation lähteitä: niistä on kirjoitettu kirjoja, mm. Karjamajan arvoitus, Ahlrud Sivar 1982, Tunturilaakson lapset kotona ja karjamajalla, Hamsun Marie 1953. Karjamajoista on kirjoitettu näytelmiä, esimerkiksi Suvi-ilta karjamajalla, yksinäytöksinen, laulunsekainen kansannäytelmä, Vuolle Apiala, 1953; niistä on tehty myös lauluja ja virsiä: ”Gammal fäbodspsalm från Dalarna”, Oskar Lindberg, ”Vanha virsi Taalainmaalta”, Niekku, 1993.

”Tyystin on kadonnut maalaiskuvasta karjamajatunnelma, loppunut kokonaan tutuille veräjille metsälaitumilta palaavien kotieläinten äännähtely, laannut kellokkaiden messinginkalke. Majamiljööt ovat ainoastaan muistojen tienoita.” (Hilkka Merikallio, Haapavesi ennen ja nyt III)

[Kuva: Männikön karjamaja]
Männikön karjamaja elinkaarensa päässä, palaamassa takaisin luontoon, syksy 1991. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Sirpa Leinonen.