[Kuva: Hautaperän tekoaltaan rakennustyömaa]
Padon rakentaminen allastyömaalla alkoi 8.3.1972. Kuvalähde: HKSA.

Hautaperän tekoallasta ruvettiin rakentamaan 1970-luvun alussa, ja aikamoinen vedenpaisumus siitä seurasikin: muutamassa vuodessa paikalle syntyi suuri järvi. Aikuiseksi on jo ehtinyt sukupolvi, jolla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, miltä tuo alue näytti ja kuinka altaan pohjalla asuttiin: viljeltiin maata, paimennettiin karjaa, jahdattiin metsänriistaa... Mutta kovin moni vanhemmistakaan ihmisistä ei taida tietää, millaisia vaiheita seutu on kokenut muinaisina aikoina.

Muinaisajan maantiedettä

[Kuva: Kartta Hautaperän altaan sijoittumisesta]
Alkuperäinen piirros altaan sijoittumisesta Hautaperän maastoon. Kuvalähde: HKSA.

Kun kahden, jopa kolmen kilometrin paksuinen maajää alkoi väistyä nykyisen Suomen alueelta noin kymmenentuhatta vuotta sitten, sen alta paljastui aluksi enimmäkseen vettä. Jäätikön valtava paino oli saanut maankuoren vajoamaan, ja syntynyt allas täyttyi jäätikön sulamisvesillä. Suurin osa Länsi- ja Etelä-Suomea oli jääkauden jälkeen veden peittämä, ja Itämeri, silloinen Yoldiameri, työnsi lahdekkeita pitkälle sisämaahan. Kun maa jäätikön painosta vapauduttuaan alkoi kohota, nykyisen Päijänteen ja Saimaan alueet kuroutuivat irti merestä ja muodostivat valtavan Muinais-Päijänteen suurjärven. Sen vedet laskivat aluksi Pohjanlahteen. Lasku-uoma lähti nykyisestä Muurasjärvestä, kulki Haapajärven eteläisimmässä kolkassa olevaan Kotajärveen ja jatkui siitä luoteeseen pitkin Hinkuanjokea ja Kalajokea.

Siellä, missä joen rannat olivat jyrkät, kuten Mustolanjärven kohdalla ja siitä alajuoksulle päin, tuo mahtava joki pysyi uomassaan. Mutta missä rannat olivat alavammat, niin kuin nykyisen altaan kohdalla, joki muodosti suuria lahdekkeita pääuoman sivuille. Niinpä onkin ilmeistä, että noilla tienoin oli paljon nykyistä allasta suurempi lahti. Altaan pohjoispuolihan on nyt pengerretty, mutta kun penkereitä ei ollut, vesi pääsi leviämään paljon kauemmaksi.

Mutta maa jatkoi kohoamistaan ja kohosi pohjoisessa nopeammin kuin etelässä. Muinais-Päijänteen järviallas alkoi kallistua etelään päin. Syntyi tulvia, jotka peittivät alleen suuria maa-alueita. Viimein vedet mursivat eteläpuolella itselleen uuden lasku väylän Suomenlahteen. Tämä tapahtui noin kuusituhatta vuotta sitten. Muinaisjärven yhteys Pohjanlahteen katkesi vähitellen kokonaan. Vanha laskujoki kutistui murto-osaan entisestä, lahdekkeet katosivat ja penkereet jäivät kuiville. Syntyi jokilaakso, joka on Kalajoen yläjuoksulla 200–300 metriä ja Haapajärven nykyisen keskustan tienoilla noin puoli kilometriä leveä. Tämän mullistuksen aikoihin merenranta oli suunnilleen Haapajärven luoteisrajalla, Autiorannan tienoilla.

Kuutisentuhatta vuotta altaan pohja oli siis kuivaa maata, kunnes ihminen viisaudessaan päätti ruveta mestaroimaan aluetta uuteen uskoon ja tehdä siihen järven. Sata vuotta aikaisemmin oli toimittu päinvastoin; silloin kuivattiin Reisjärven puolella seudun suurin järvi, Kalajanjärvi. Tavoitteena oli saada lisää heinämaata, ja sitä saatiinkin peräti 2500 hehtaaria, mutta samalla menetettiin hienoja kalainen järvi. Niin muuttuvat tarpeet ja maailma niiden mukana.

Veden peittämää

Ennen altaan rakentamista virtasi alueen eteläisen osan läpi mutkitellen Hinkuanjoki, ja siihen liittyi Varisjärven kautta tuleva Lohijoki. Nämä molemmat joet olivat altaan alueella pieniä ja kapeita. Hinkuanjoki laski Mustolanjärveen siinä kohtaa, missä nyt on voimalaitos.

Suurimmat altaan alle jääneet viljelysaukeat olivat pohjoispuolella Hautaperän aukea, johon liittyivät Korven, Honkaperän ja Palonevan niityt, sekä itäpuolella Tervaperän aukea, josta osa jäi rannalle. Allasalueen keskiosa oli enimmäkseen metsää ja suota, mutta metsän keskelle oli raivattu sinne tänne niittyjä, kuten Ruokosuo, Hevosneva ja Hevoskorpi. Ne kaikki ovat nyt altaan pohjalla.

Altaan alle jääneiden tilusten omistajia. Kuvalähde: HKSA.

Altaan alle jääneiden tilusten omistajat olivat huolissaan korvauksista. Pakkolunastus! indeksikorotukset uhkasivat jäädä saamatta. Maatalousministeri Erkki Haukipuro (oik.) huoliaan kävivät kertomassa Veikko Hyyrönmäki (vas.) ja Viljo Mattila.

Myös monen monta taloa ja torppaa jäi altaan alle. Hautaperän taloista jäi Hautakangas (maakirjan mukaan Estola), Laulukangas (Hautaniemi), Laurila ja Alapiha. Suoperältä jäi Pajula, Välirinne ja Rossinki, Honkaperältä Purola. Tervaperältä jäi Ruuska, Mutkala, Koivuranta ja Perälä sekä vähän etelämpää Tienvieri. Koivikon rakennukset Palonevan liepeillä jäivät saareen, samoin kuin itälaidalla osa Tervamäkeä. Aivan altaan keskelle jäi Savikangas. Saattaa olla, että jokunen talo listasta jäi vielä puuttumaankin.

Altaan pohjoispäässä, Hautaperän aukean tuntumassa oli Hautalampi. Se oli rannoiltaan niin pahasti soistunut, että siellä ei kesäaikaan ollut helppo liikkua. Joskus lehmiä pääsi karkaamaan lammen rannoille, niitä kun kiinnosti rannan kortteikko. Lähes aina ne upposivat mutaan, josta niitä suurella vaivalla ja työllä jouduttiin kiskomaan ylös. 1930-luvulla Hautalampeen oli kaivettu valtion toimesta laskuoja. Se oli nimeltään Lamminoja, ja osa siitä virtaa edelleenkin altaan ja Kalajanjoen välillä. Hautalammessa oli melko hyvä kalakanta, ja Lamminoja sitä vielä osaltaan paransi. Isäni kertoi jättiläishauesta, joka oli hänen nuoruudessaan elänyt lammessa. Se nähtiin monesti, mutta koskaan sitä ei saatu ylös. Saattaa olla, että tuo hauki oli jonkin verran kasvanut kuoltuaankin, niin suurelta se isän puheista päätellen tuntui.

Talvisodan aikoihin, kun pakkaset olivat tosi kovia, Hautalampi jäätyi niin syvältä, että kalat kuolivat happikatoon. Kun lampeen hakattiin avanto, se täyttyi muutamassa hetkessä henkeään haukkovista kaloista, niin että niitä pystyi sangolla nostelemaan. Minä olin hyvin pikkuinen poika silloin, mutta tuota ihmettä oli pakkasen uhallakin päästävä paikan päälle katsomaan. Talvisodan jälkeen lampi oli muutaman vuoden ajan melkein kalaton, kunnes kalakanta taas vähitellen elpyi. Hautalammessa oli uuden altaan kalakannalle hyvä lähtökohta, sehän oli jo ennestään erityisesti haukien ja mateitten valtakuntaa.

Hautaperän aukean jatkeena oli Korven niitty, josta pääosa kuului alun perin Karjalahden, osa taas Hautakankaan kantatilaan. Kun Karjalahdesta myöhemmin erotettiin tiloja, ne saivat myös Korvesta kukin osansa, vaikka itse talot olivat muualla. Nämä Korven palstat olivat pitkiä ja kapeita, ja niitä Karjalahdenrannan isännät mylläsivät keväisin melkein kylki kyljessä. Kunta osti sittemmin Karjalahden kantatilan ja teki siitä kunnalliskodin, vanhainkodin edeltäjän. Korven niitystä suurin osa siirtyi samalla kunnalliskodin hoitoon.

Kunnalliskodille kuului myös suurehko metsäalue altaan pohjoisreunalla, Hautaperän ja Suoperän välissä, jota näytti riittävän niin pitkälle kuin silmä siinti. Viimeinen muisto lapsuudenmaisemasta olisi voinut parempikin olla.

Muistoja ajalta ennen vedenpaisumusta

Minä tunsin parhaiten Hautaperän ja altaan pohjoispuolen, koska vietin siellä lapsuuteni. Kotini oli aivan altaan pohjoisreunalla, heti nykyisen penkereen takana. Sieltä minä sisarusteni lailla tallasin kouluikään päästyäni Suoperän kautta Ylipään koululle. Karjalahden kouluhan rakennettiin vasta 50-luvulla, jolloin olin jo muissa maisemissa. Lamminojan takana maa kohosi Suoperälle päin, ja se tuntui pikku poikana suurelta mäeltä. On kummallista ajatella, että vesi nyt velloo siinäkin, missä ennen laskettiin talvisaikaan suksilla pitkät huikoset. Meillähän oli monena talvena jopa kilpalatu, joka kierteli Hautaperän ja Suoperän välisessä metsässä.

Elämä oli altaan alueella tietysti samanlaista kuin muuallakin siihen aikaan. Maasta ja metsästä pääasiassa elettiin, ja viljely oli ainakin 1950-luvulle asti sellaista, mitä nykyään kutsutaan luomuviljelyksi. Karjanlantaa ajettiin pellolle ja kaikkia viljalajeja viljeltiin, vehnääkin, vaikka kotivehnästä tehty pulla oli aika tummaa. Sodan jälkeen, kun kaikesta oli puutetta, meillä kudottiin ainakin yhden kerran omista pellavista jopa housukangasta. Minulle tehtiin pellavahousut, jotka olivat ruman väriset, ruman malliset ja epämiellyttävän karkeat, mutta äärettömän kestävät. Koetin päästä niistä eroon kovalla käsittelyllä, mutta edes persmäen lasku ei auttanut. Housut pysyivät ehjinä, kunnes vähitellen kävivät liian pieniksi.

Tekniikkaa ei maalaistalo siihen aikaan pitänyt kovin paljon sisällään. Meillä oli 1930-luvulla rakennettu navetta, ja se oli jo niin moderni, että siellä oli vesijohto, joka toimi lihas- ja painovoimalla. Vesi pumpattiin käsipelillä kaivosta karjakeittiössä olevaan säiliöön, josta se pienen välisäiliön kautta siirtyi karjan juottokuppeihin. Välisäiliössä oleva uimuri sulki yhteyden isoon säiliöön, kun veden pinta oli riittävän korkealla. Kaivo oli varsin syvä, noin 13 metriä. Niinpä pumppu oli asennettu alas kaivoon, josta se työnsi veden ylös. Pumpun varsi oli paksusta lankusta, koska sen piti olla pitkä. Pumpussa oli nahkatiivisteet, jotka kuluivat nopeasti, ja silloin vesiputki tyhjeni. Korjauksen jälkeen syöttövesi piti lipittää sisään karjakeittiön puolelta putken päästä.

Kaivosta päänvaiva

Kaivon kanssa riitti askaretta. Kun se lisäksi oli hankalassa paikassa ja sen hirsipuitteet vähitellen lahosivat, isä vihdoin päätti teettää matalamman kaivon parempaan paikkaan. Haapajärven silloinen asemapäällikkö oli saanut mainetta kaivonkatsojana, ja hänet kutsuttiin nyt apuun. Hän oli kehittänyt tekniikkaansa: perinteinen pajunvitsa ei hänelle kelvannut, vaan hänellä oli kuparipunoksesta tehty kaksihaarainen laite, jonka kanssa hän kulkea kyökytteli ristiin rastiin pihamaata. Vesisuonet hän merkkasi puutapeilla ja kaivon paikaksi valitsi kahden suonen risteyksen. Siihen hän löi rautakangen pystyyn ja kuljetteli sen kyljessä mittaria, joka ilmeisesti oli tavallinen pikku kompassi. Näin määriteltiin vedenpinnan sijainti. Paikka oli vielä hankalampi kuin entinen, mutta vettä piti mestarin mukaan tulla kolmessa metrissä. Ruvettiin kaivamaan, ja vesi tuli vastaan kolmessatoista metrissä. Isän jo ennestään hieman horjuva usko kaivonkatsontamenetelmiin romahti tyystin. Hän antoi myöhemmin asiasta pyytämättä varsin värikkäitä lausuntoja.

Korven niittylatojen alustat olivat talvisaikaan peltopyiden mielipaikkoja. Ketut niitä sieltä jahtasivat, ja kettuja taas jahtasivat Kekkosen veljekset. Silloin oli niityllä joskus menoa ja meininkiä. Keväisin niityllä pesivät kuovit, mutta pesiä oli vaikea löytää.

Minä olin lukenut jostakin, että varis osaa laskea kolmeen, ja järkeilin, että kuovi on tyhmempi kuin varis. Niinpä me teimme parin kaverin kanssa kokeen. Kun näimme kuovin lentelevän erään ladon lähettyvillä, menimme kolmisin latoon, ja sitten kaverit lähtivät sieltä pois näkyvästi ja kuuluvasti. Minä j äin latoon j a pidin vahtia silmät seinänraossa.

Kuovi lenteli aikansa ja laskeutui sitten niitylle, mutta ei suinkaan pesälle, en, vaan paljon kauemmaksi. Sitten se varovasti asteli oikealle paikalle, ja kun se istahti, minä panin paikan merkille ja tulin ladosta ulos. Hätääntynyt kuovi nousi lentoon suoraan pesästä, ja minä juosta kipitin paikalle. Siinähän se pesä oli mättään kupeessa ja pesässä kolme vihertävänruskeaa munaa, yllättävän suuria niin pienen linnun tekemiksi. Suojaväri oli niin hyvä, että piti mennä aivan viereen, ennen kuin pesän havaitsi.

Emme me kuovin pesiin kajonneet, kuovi oli jo silloin rauhoitettu lintu. Mutta löytämisen ilo, piiloleikin voittaminen kuovin kanssa olikin se tärkein asia. Samalla tuli todistettua, että kuovi ei osaa laskea ainakaan kahta pitemmälle.

Heinien uumenissa

Kunnalliskoti harjoitti laajaa maanviljelyä, ja sen potilaat eli hoidokit osallistuivat maatöihin kykyjensä mukaan. Työ olikin heille ilmeisesti hyvää terapiaa. Kunnalliskodin työnjohtajana oli Kalle Saarela - Kuoppalan Kalle - iso ja roteva, mutta hyväluontoinen mies. Hän osasi käsitellä joukkoaan, mutta joskus hänkin yllättyi.

Kunnalliskodin Korvessa heinäladot olivat hiukan isompia kuin yleensä, ja kun niitä heinänkorjuun aikana täytettiin käsipelillä, heinistä tehtiin ikään kuin portaita, jotta lato olisi saatu täyteen kattoa myöten. Sitä mukaa kuin lato täyttyi, tehtiin uusi porras, ja heinät hangottiin ylös mies mieheltä.

Kerran oli ylimmällä portaalla ollut mies päättänyt huilata vähän ja istahtanut kesken kaiken heinien päälle. Toiset eivät siitä piitanneet, vaan työnsivät heiniä ylöspäin, niin että istuva mies jäi vähitellen kokonaan heinien alle. Onneksi tuli pian ruoka-aika. Kalle laski tapansa mukaan väen ja totesi yhden puuttuvan. Kun hän tiukkasi asiaa, muuan hankomiehistä viimein tuumasi, että se taisi jäädä tuonne latoon.

Ei muuta kuin latoa purkamaan kesken syönnin, ja sieltähän puuttuva mies löytyi istumasta. Kun heiniä ei ollut poljettu, ne olivat hänen päällään sen verran pöyheästi, ettei ollut ehtinyt tulla hengitysvaikeuksia.

Syksymmällä, kun uusi ”äpäre” oli kasvanut heinäniityille, karja siirrettiin kotivainioilta kauempana oleville laitumille. Sähköpaimenia ei heti sodan j aikeen ollut eikä tarpeeksi piikkilankaakaan. Mutta olihan keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia paimeniksi. Korven ja Honkaperän välissä oli kapea metsäkaistale, ja sitä pitkin meidän karja kuljetettiin aamuisin Palonevaan ja illalla takaisin.

Kun lehmät astelivat metsäpolkua peräkkäin, ne astuivat toistensa jalanjälkiin. Maaperä oli osittain soista, ja näin polkuun syntyi vuorotellen kuoppia ja kynnyksiä. Syksyn sateilla kuopat täyttyivät vedellä. Lehmät astua loiskuttelivat utareet vettä viistäen, ja paimenet taiteilivat polun reunalla, etteivät jalat kastuisi.

Ensimmäisen kerran olin paimenessa sisareni kanssa kahdeksanvuotiaana ja myöhemmin sitten monena kesänä yksin. Kotona pidettiin paimentamista tietysti helppona työnä, ja enimmäkseen se sitä olikin, mutta pahinta oli siihen liittynyt vapaudenriisto. Paimenessa oltiin koko pitkä päivä, pyhät ja arjet.

Joskus oli jännittäviäkin tilanteita. Tervamäellä oli iso sonni, joka oli kerran karannut. Se tuli metsiä pitkin Palonevaan, vainusi meidän karjan ja rynnisti niitylle tuhisten ja möräten. Ei muuta kuin paimenet heinälatoon pakoon, sillä sonni oli seurustelukumppanina epäkohtelias ja huonotapainen. En muista, miten pääsimme siitä eroon; ehkä se lähti pois omia aikojaan, kun lehmärouvat kohtelivat sitä ynseästi. Toisen kerran eräänä kuivana syksynä ampiaiset olivat tehneet pesän maahan, pellonpientareeseen eli pyörtänöön. Muuan lehmistä tallasi siihen, ampiaiset hyökkäsivät, ja koko karja villiintyi ja laukkasi metsään.

Haikeat hyvästit

Hautaperän altaan tulo herätti ristiriitaisia tunteita. Nuoret saattoivat kokea sen jännittävänä, ja kieltämättä suurehkolla järvellä on maisemassa oma viehätyksensä. Mutta vanhemmista ihmisistä monet, jotka olivat eläneet altaan alueella koko ikänsä, eivät koskaan oikein toipuneet muutosta ja siitä, että heille rakkaat maat ja mannut katosivat tyystin.

Itse en enää silloin asunut Haapajärvellä, mutta kävin katsomassa allasta, ennen kuin sitä ruvettiin täyttämään. Metsät oli jo parturoitu, mutta osa rakennuksista oli vielä purkamatta. Kotini takana ollut männikkö oli hävinnyt, ja talo ulkorakennuksineen kyyhötti paljaassa maisemassa aivan kuin alastomuuttaan häveten. Se oli kuin hyljätty karjatila jossakin ikivanhassa lännenfilmissä. Missä pellot loppuivat, siellä alkoi rytöinen kannokko, jota näytti riittävän niin pitkälle kuin silmä siinti. Viimeinen muisto lapsuudenmaisemasta olisi voinut parempikin olla.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kauppatieteiden maisteri, joka vietti lapsuutensa altaan alle jääneessä Hautakankaan talossa.