Maisteri A. O. Väisäsen johdolla on radiossa käynyt Suomen kansalle soittamassa milloin minkinlaiset pelimannit, ahkerimmin kumminkin viulunsoittajat. Ja tuntuu, että koko kansa on tyytyväisenä kuunnellut. Näyttää myös, ettei viulunsoittajain polvi toki vielä ole kuollut sukupuuttoon, eivätkä haitaripojat suurine meluvärkkeineen vieläkään ole saaneet soitetuiksi vanhoja kunnon pelimanneja hautaan.

Takavuosina sentään taisi heitä olla enemmän. Aina silloin tällöin tapasi vanhan viulumiehen milloin mistäkin kaukaa metsäperiltäkin. Ja mieluisia ukkoja he olivat, sydänmaan taiteilijoita, joita jumalanluoma luonto veti viuluun vaatien laulamaan ja soittamaan silloinkin kun puute ja kurjuus kurkistelivat oven raosta.

[Kuva: Mooses Savela]
Mooses Savela, haapaveteläinen viulupelimanni.

Monet olivat jo varsin nuorina tarttuneet pelivärkkiinsä. Heino-Matti soitteli jo niin avutonna, etteivät jalat ulottuneet penkiltä lattiaan, ja Saaren Jaako oli pienenä napataattana taapertanut vanhan Tervon viereen, ja siinä hartaana kuunnellen polkenut tahtia viulunsoiton mukaan.

Soittajan sukua soittomiehet tavallisesti olivat ja perintöverillä he pelasivat. Ja kun jumalanluomia taitoja sikiöstä pitäen harjoitettiin, niin monesta tuli pelimanni, joka otti värkistään niin heleät ja koriat äänet, että niitä mielissään kaikki kuuntelivat. Paljoa mieluummin kuin haitarin renkutusta.

Tarvittiin tarkkaa korvaa ja hyviä lahjoja, kun vain kuulolta opittiin toisilta pelimanneilta tanssikappaleita, marsseja ja muita, opittiin niin että jotkut osasivat laskettaa toistasataa tanssia ja vielä marsseja lisäksi. Mutta muutamat olivat käyneet oikein ”sotamusiikkien” opissa taikka muuten tutustuneet nuotteihin, niin että pystyivät soittamaan nuoteistakin. Saaren Jaako osasi pelata ”kolmeen tuuriin, keetuuriin, peetuuriin ja seetuuriin”, mutta Tervon Jussi, jonka opissa Kotaniemen Antti oli ollut, taisi pelata ”seittemään peehen ja kuuteen korssiin”. Hän tiesi kaikki alennustuurit, mollituurit ja korssituurit ja sanoi, että kun on kaksi peetä, niin se on peetuurissa, mutta ähvtuurissa on yksi pee, ja aatuurissa ähv on vis, kee kis ja see sis. Mutta kun Härvilö pelasi aplikkatuurissa, niin se oli kaikkein koreinta soittoa. Se oli niin mutkaista ja koukullista, että nuoteista soittava Heino-Mattikin ihmetteli, että miten ihminen saa viulusta niin suloiset äänet.

Kyllähän hyvästä viulusta ääni lähti, kun vain oli ottajaa. Sillä viulu on sellainen soittokone, että siinä on ääniä enemmän kuin missään muussa pelivärkissä. Siinä saattaa sormenpainalluksenkin jakaa neljäänkolmatta osaa, kun vain kallistaa sen verran, että korva erottaa äänen. Mutta kun on sellainen soittaja, ettei löydä edes puolia ääniä, niin hän ei ole mikään viulu-pelimanni. Eikä hänestä tulekaan. Hän aina kärrää vain koko ääniä, haamuillen kuin umpisukkelossa ja rokalla painellen lisää.

Mutta oikea perintöpelimanni, jumalantekemä, laskettaa ääniä niin paljon kuin viulusta lähtee ja sormien alta pääsee irti, ja soittaa kaiken maailman laulut, polskat ja valssit – koko maailman polskankin…

Koko maailman polskankin, jonka oppimestarina on ollut – itse piru. Oli piru sanonut kerran soittajalle: ”Korea peli, vaan et saa häntää.” Soittaja sanonut: ”Pane sinä häntä!” Ja piru kun oli alkanut lasketella:

”Haita-ratta ratituli.
rattuti rattattaa…”

Ilosta kiljahtaen oli pelimanni hypähtänyt ja vedellyt kohta kuin täysi mestari, ja siitä oli tullut koko maailman paras polska, jota ei joka poika ollut osannutkaan soittaa, vaikka olisi kuinka ahkerasti opetellut. Enempää kuin Rousteenin muorin polskaakaan, jossa piru muoria tanssauttaen oli houkutellut, ja muoriparka vaikeroinut:

”Älä velikulta vie,
älä velikulta vie…”

Heikki Kaakinen kyllä ja Kotaniemen Antti sekä Saaren Jaako pelasivat koko maailman parhaankin ynnä Rousteenin muorin polskan kaikkien häntineen ja muine mutkineen.

Oli vanhoilla pelimanneilla vaikka minkälaisia pelejä. Varpusenpolskaa soiteltaessa viulu visersi kuin varpunen, leivosenpolkassa taas sievästi liritteli, mutta möyrypelissä se mörähteli pahasti, korpinpolskassa klonkahteli kuin korppi, ja sian-maatapano oli sellaista röhkimistä. Ja peli soi aina eri pelissä eri lailla, soitettiin mitä tahansa, hoppavalssia, makuaarinvalssia, hyljätyn kullan valssia, pyörtyneen pojan valssia tai iityllivalssia, taikka jouttenen polskaa, juomarin polskaa, maaherran polskaa, Louviisan polskaa tai Liisapetin polskaa, neljää lootua, kantapäätä, vesikesää, ehtapunaista tai Ravi-Ollin liiviä, katrilliä taikka purppuria. Kyllä vanhat pelimannit osasivat, kun entisiä häitä taikka muita pitoja piti pelata, ja he pelasivat, niin että aivan kurentokin eli ja liikkui mukana. Heino-Matti örisi aina soittaessaan, ja koko ruumis rytkäsi pelin tahtia. Matti olikin soittanut niin paljon, että leuka oli vääntynyt kieroon ja kalvoseen oli painunut iso viulunkahvan kolo.

[Kuva: Kiija Salo]
Kiija Salo. Viulunsoittaja, viuluseppä Haapavedellä.

Monet ukot soittelivat vain omatekoisella pelivärkillä. Salon Kiija tekaisi viulun jo toisella kymmenellään ja oppi sellaiseksi mestariksi, että rakenteli pelejä muillekin. Alatalon Simppa viritti kymmenvuotiaana kielet vanhaan sikarilaatikkoon ja paremman puutteessa otti siitä ensimmäiset ilonsa. Maantekoisia olivat useimmat viulut. Mutta Heino-Matti soitteli kerran pelillä, joka oli tuotu Austintiasta asti, muuan pelimies taas veteli italialaista viulua, ja Saaren Jaakolla oli ”tosihyvä viulu, joka oli ostettu Ruottin Luulajasta”.

Hääpelejä, häämarsseja ja tansseja vanhat ukot parhaasta päästä vetelivät, ja monet olivat sellaisia mestareita, että itsekin tekivät lisää valsseja ja polskia, taikka ainakin ennen kuultuja mukailivat omaan malliinsa. Heino-Matti oli niin mainio, että jos hän kuuli vaikka linnunlaulua, niin siitä hän jo otti nuottia. Mutta kristilliseen virteen ei viulu tahtonut oikein sopeutua, vaikka se osasi iloisesti rallatella sekä itkeä ja surra. Heino-Matti kerran yritti soittaa virttä, yritti, yritti, mutta ei lähtenyt nuotti kulkemaan. ”No, lähtee kai valssi!” manasi Matti. Ja valssi kyllä lähti.

Vaikka ei viulu virteen sopinut, tuotti sen kaunis soitto sekä pelaajalle että muillekin suurta iloa. Jokelan Tapani piti soittoaan Jumalan lahjana ja kävi heti kiinni peliinsä, kun jokin paino tuli tunnolle. Heino-Matti alkoi ankarasti käyttää rokaansa, kun pirulta riivattu Perälän Maija rupesi kovin kamalasti häkissään raivoamaan. Siitä Maija riepu vähitellen rauhoittui, rupesi jo hartaasti kuuntelemaan ja viimein iloisesti tanssaamaan. Kerran kyllä, kun Matti koetti taas soitollaan taltuttaa raivoavaa Maijaa, hän huomasi takanaan itse pirun soittelevan samaan tahtiin, ja Maijan sitä kiivaammin tanssaavan. Siitä Matti niin kauhistui, että heitti viulunsa nurkkaan, eikä uskaltanut siihen koskea moneen vuoteen.

Mutta jos vanhatkehnot joskus parhaille pelimanneille opettivat hyviä soittoja sekä vetelivät heidän kanssaan samaa tahtia, niin pelimannien akat taas toisinaan kohtelivat iloisia miesparkojaan pahemmin kuin itse vanhatkehnot. Ainakin Kota-Antin akka oli kamala. Kun Antti riepu tulla kääperteli tanssitalosta peli kainalossa kotiovelle arkana koputtelemaan, akka heitti ovenraosta nuoranpätkän portaille, jotta: ”Tuos’ on sulle peli… Kisko sillä ittes laon orteen… kyllä piru sitten soittaa sulle!”

Ämmä paiskasi oven hakaan, ja pelimanni sai iloisen iltansa päätteeksi lämpimikseen kiskoa savikelkkaa koko yön.

Mutta kun taas sattui sopiva tanssi-ilta taikka hyvät pidot, Kota-Antti pisti pelivärkin kainaloonsa takin alle ja hiipi kylille ja soitteli iloiselle joukolle pitkän illan, soitteli niin että koko ruumis rytkyi ja jalka nappasi tahtia. Ei Antti muistanutkaan eikä välittänyt, että illan jatkona saattoi taaskin olla koko öinen savikelkan kiskominen ankarassa talvipakkasessa.

Useimmat näistä vanhoista mieluisista pelimanneista lienevät jo mollinsa ja korssituurinsa pelanneet ja joutuneet suuremman musiikin seuraan, kuulemaan, kuinka soitto käy aivan aplikkatuurissa ja yksi sormenpainama jaetaan vieläkin useampaan kuin neljäänkolmatta osaan.