Tarinoita kootessa ja muokatessa nousi esiin monta näkökohtaa, joita olen tekstin lomassa jo maininnut. Lopuksi haluan ottaa esiin vielä seuraavaa:

  • Lukijoiden on itse arvioitava, mikä tarinoissa on totta ja mikä kuvitelmaa. Ehkä tarinan luonne sen paljastaa. Joidenkin tarinoiden totuusarvo on tutkijoillekin tuntematon.

  • Tarkoitus on esittää historiallisesti mielenkiintoisia, hauskoja ja jännittäviä kuvauksia. Alkuperäisenä kannustimena oli tehdä hyvää ajanvietettä. Suullista historiaa edustavat tarinat olivat ennen kirjoja, radioa ja televisioa oman aikansa viihdettä. Samalla niillä oli kasvatustehtävä; esimerkiksi sotatarinoiden avulla vahvistettiin maanpuolustushenkeä.

  • Sotatarinoita on säilynyt huomattavasti enemmän kuin asutustarinoita. Vaikka olen sotatarinoista jättänyt kauheimmat yksityiskohdat kertomatta, jää kuva silti varsin veriseksi, mikä ei ehkä miellytä rauhantahtoista lukijaa. Ne kuitenkin kuuluvat historiaamme. Nykyinen sukupolvi näkee niissä sotien kauheuksia ja toivottavasti osaa välttää niiden toistumisen.

  • Juuri tällä hetkellä (6.3.1996) tiedotusvälineissä on monta päivää kerrottu, kuinka arabit ovat surmanneet yli 50 juutalaista. Se on ollut etusivun juttu. Pohjois-Pohjanmaan erämaissa ja kylissä surmattiin yhdellä kerralla paljon enemmän ihmisiä, mutta siitä ei sana kauas levinnyt. Pienen väestöpohjan huomioon ottaen Pohjois-Pohjanmaalla tapahtuneet verityöt olivat suhteellisesti paljon suuremmat. – Toisaalta on huomattava, että monista niistä veritöistä, joita me nyt kauhistelemme, löytyy vastine omassa historiassamme.

  • Historiaa voi käyttää hyväksi oikein ja väärin. Väärinkäyttöä on vihan lietsominen ja positiivisen kehityksen estäminen historiatiedon avulla. Tänä päivänä esimerkkejä tällaisesta väärinkäytöstä on Irlannissa ja entisen Jugoslavian alueella. Hyötykäyttöä on näkökulmien avaaminen ja hyvien toimintamallien esitteleminen.