Nuijasota käytiin vuosina 1596–1597 eli pian 25-vuotisen sodan jälkeen. Siinä iskivät yhteen Suomen talonpojat ja aateliset. Niinpä sotaa voidaan pitää sisällisotana, jolle vain vuoden 1918 sota tarjoaa meillä vertailukohdan. Eurooppalaisesta näkökulmasta sota kuuluu jo keskiajan lopulla alkaneisiin talonpoikaiskapinoihin – ollen viimeisin niistä. Ruotsin kuningashuoneen näkökulmasta sota liittyi Kustaa Vaasan suvun valtataisteluun, jossa vastakkain olivat Kustaan poika Kaarle ja hänen setänsä, Sigismund.

Nuijasodassa kaatui noin 3 000 miestä. Suhteellisesti määrä oli suurempi kuin talvisodassa kaatuneiden määrä. Kun nuijasotaa edelsi 25-vuotinen sota, jonka ihmistappiot olivat suuret, menetti Suomi vahvan selkärankansa. Mahdollisuudet Ruotsin vallan lujittamiseen, ruotsalaistumiseen ja sääty-yhteiskunnan muodostamiseen kasvoivat suuresti 1600-luvulle tultaessa.

Sodan alku

Nimensä nuijasota on saanut seuraavasta kohtauksesta: pohjalaiset talonpojat olivat tulleet Kaarle-herttuan puheille. He valittivat, kuinka Klaus Fleming vaatii talonpojilta ruokaa ja majoitusta joukoilleen, vaikka rauha Venäjän kanssa on tehty ja pohjalaiset oli Juhana III:n suostumuksella vapautettu tästä velvollisuudesta (linnaleiristä) ehdolla, että heillä on aina 1 000 miestä valmiina.

Kaarle-herttuan kerrotaan vastanneen talonpojille:
– Minä en tiedä muuta neuvoa kuin, että hankkikaa rauha omalla kädellänne. Teitä on toki niin monta, että te pystytte huovit päältänne lyömään, jos ei muuten niin aidanseipäillä ja nuijilla.

Kaarle-herttua oli tuolloin valtionhoitajana, sijaishallitsijana, kun varsinainen kuningas Sigismund asui Puolassa, jonka kuningas hän myös oli. Kaarle oli Sigismundin vastustaja. Sigismundin tärkeimpänä tukena oli suomalainen marski Klaus Fleming ja Suomen aatelisto. Tietäen Kaarle-herttuan aikeet Sigismund piti joukkonsa valmiustilassa, mistä syystä linnaleirirasitusta ei purettu vaan sitä laajennettiin Pohjanmaalle. Näin ollen Kaarle-herttuan yllytys ajaa huovit pois oli kuin sodanjulistus veljensä pojalle.

Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtataistelussa voidaan nähdä protestanttien taistelu katolilaisia vastaan, joiden edustaja Sigismund oli, sekä myös Ruotsin ja Puolan valtataistelua. Mutta Suomen talonpojat katsoivat asioita omasta näkökulmastaan: edellisten vuosikymmenien aikana oli säätyläisten valta kasvanut ja sen mukana sotaväen harjoittama mielivalta talonpoikaista kansaa kohtaan. Nämä epäkohdat olivat ennen kaikkea Etelä-Suomessa, mutta Täyssinän rauhan jälkeen ne tulivat myös pohjoisemmaksi, mikä sai eteläpohjalaiset raivoihin.

Ilmajokisen Jaakko Ilkan nuijamiehet lähtivät kohti etelää ja kohtasivat Klaus Flemingin huovit Nokialla. Ammattisotilaat voittivat. Tämän jälkeen Klaus Flemingin joukot voittivat yksi kerrallaan muidenkin maakuntien talonpojat. Viimeisinä kentälle astuivat pohjoispohjalaiset talonpojat.

Pohjoispohjalaisetkin olivat joutuneet kokemaan kovia sotaväen takia. Venäläisten hyökätessä 1590-luvun alussa oli Oulun linnan varusväki seurannut vierestä vihollisen hävityksiä. He joutuivat kokemaan myös oman sotaväen mellastelun ja mielivallan. Vielä vuonna 1595 sodasta palannut varusväki harjoitti mielivaltaa Iin ja Kemin pitäjissä. Linnaleirin kokemusta oli siis Pohjois-Pohjanmaallakin.

Pohjois-Pohjanmaalla ei asunut aatelisia eikä kovin paljon muitakaan säätyläisiä. Kun maan talonpoikia uhkasi vaara, pohjoispohjalaiset eivät katsoneet elävänsä muusta valtakunnasta erillään. Alkanut taistelu säätyvaltaa vastaan talonpoikien itsenäisyyden puolesta vetosi heihinkin. Kansannousua johtivat maakunnan vouti Israel Laurinpoika ja liminkalainen Hannu Eerikinpoika Krankka, joka myöhemmin nousi todelliseksi johtajaksi. Klaus Fleming asetti maakuntaan oman voutinsa Aabraham Melkiorinpojan.

Tarharannan kahakka

Pohjois-Pohjanmaan nuijamiehet kokoontuivat Kokkolan tienoille. He saivat sinne Klaus Flemingin kirjeen, jossa varoitettiin kansannousuun ryhtymisestä. Kirje luettiin sotajoukolle, mutta väärin kertomalla, että 600 miestä tuodaan linnaleiriin Pohjanmaalle. Joukko kiihtyi. Kirjeen tuojat työnnettiin lähimpään avantoon.

Samaan aikaan tiedettiin, että Aabraham Melkiorinpojan seurue oli tulossa tietä pitkin etelästä. Illan hämärtyessä seurue tulikin rekijonossaan, ensimmäisessä reessä itse vouti komea sudennahkaturkki yllä. Hannu Krankan joukot olivat väijyksissä. He hyökkäsivät niin yllättäen ja rajusti, etteivät sotilaat ehtineet tarttua aseisiin. Muutamassa minuutissa oli 22 miestä lyöty ja 11 makasi maassa muka kuoliaaksi tekeytyneinä. Pian he pötkivät pakoon, heidän mukanaan itse voutikin. Hänen livahtamisensa johtui Krankasta, joka oli hyökännyt ensimmäiseen rekeen ja riistänyt ylleen voudin upean turkin. Huomio kiintyi liian pitkäksi aikaa turkki päällä pyörivään mieheen, joka olikin Krankka eikä vouti Aabraham Melkiorinpoika. Tämä tosin saatiin kiinni myöhemmin ja vietiin Ruotsiin.

Santavuoren taistelu

Nuijamiehet jatkoivat kulkuaan Etelä-Pohjanmaalle, Kurikkaan. Siellä mietittiin taktiikkaa. Klaus Flemingin propaganda tepsi siten, että sotaan nousseet ruotsinkielisten kuntien talonpojat luopuivat aikeistaan. Myös vouti Israel Laurinpoika häipyi joukosta. Muu joukko pysyi kuitenkin koossa, mikä johtui talonpoikaisten johtajien persoonasta ja ennen kaikkea Hannu Krankan johtamistaidosta. Hannu oli siihen saakka ollut miehistön ja suomea taitamattoman voudin välissä.

Eteläpohjalaiset kuitenkin määräsivät taktiikan. Nuijamiesten oli tarkoitus yllättää Flemingin sotaleiri öiseen aikaan. Matkaa oletettuun vihollisleiriin oli noin 40 kilometriä. Sinne marssittiin sellaisella vauhdilla, että moni vanhempi sotilas tuupertui lumihankeen. Väsynyt nuijamiesten joukko luuli jo päässeensä perille, kun huomattiin, ettei Flemingin joukkoja siellä ollutkaan. Jotta Fleming voitaisiin yllättää yöllä, olikin vielä marssittava juoksujalkaa noin 10 kilometriä. Mutta aurinko ehti nousta ennen.

Aamulla molemmat sotajoukot olivat lähekkäin. Krankka sijoitti oman taistelurintamansa nykyisten Paavolan, Plosilan ja Lipastin talojen paikkeille. Klaus Fleming yritti kylvää hajaannusta nuijamiesten joukkoihin. Hänen airueensa kuuluttivat, että talonpoikien on luovuttava mielettömästä yrityksestä. Talonpoikien vastauksesta on kaksi erilaista tietoa. Toisen mukaan he huusivat, että he taistelevat kuninkaansa Kaarlen puolesta niin kauan kuin veri on lämmin heidän suonissaan. Toisen mukaan he vastasivat, että he tekevät mitä muuta tahansa kuin alistuvat linnaleiriin.

Kamppailusta tuli pitkä ja verinen. Fleming pakotti talonpojat peräytymään ja piiritti heidät. Osa talonpojista ryntäsi piiritysketjusta lähellä olevan Santavuoren suuntaan. Heidät saatiin kiinni. Lopulta talonpojat heittivät aseensa maahan antautumisen merkiksi.

Tämän jälkeen alkoi kosto, verilöyly ja omaisuuden ryöstö – ensin Ilmajoella ja sitten muissakin pitäjissä. Monet karmeat tarinat kertovat siitä.

Kuitenkin Hannu Krankka säästyi kuolemalta. Hänet vangittiin ja vietiin Turun linnaan. Pohjois-Pohjanmaa säästyi kostolta – ehkä siksi, että se oli kaukana, tai siksi, että se oli jo aikaisemmissa sodissa hävitetty. Mutta ainakin Kalajoen ja Pyhäjoen latvaseuduille tehtiin hävitysretkiä. Lisäksi Fleming lähetti Pohjois-Pohjanmaalle vihaisia kirjeitä, joissa hän varoitti uusista kapinahankkeista ja käski asukkaiden tyytyä kuninkaan määräämään voutiin. Hän esiintyi kirjeessään lempeänä voittajana, jonka oikeastaan olisi tullut rangaista kapinaan nousseita mutta joka sulasta armosta ei kostanut.

Oulun linna ei tiettävästi joutunut Flemingin käsiin, vaan se säilyi Kaarle-herttuan tukikohtana. Fleming kuoli jo saman vuoden syksyllä, minkä jälkeen Kaarle-herttuan ja Sigismundin joukot ottivat yhteen. Kaarle-herttua voitti, ja sen jälkeen hän kosti Suomen aatelisille yhtä verisesti kuin marski talonpojille. Kuninkaana hän oli Kaarle IX. (Heikki Ylikangas, Nuijasota 1977; Faravidin maa 1985. Julkun artikkeli; Oulujokilakson historia 1986)