Myyttisiä sotatarinoita ovat tässä ne tarinat, joissa tapahtuu yliluonnollisia asioita, kuten höyhenien muuttumista sotilaiksi. Toiseksi tässä on tarinoita, joiden tapahtumapaikkaa ja -aikaa ei voida tarkoin määritellä. Useimmiten ne ovat niin sanottuja kulkutarinoita, joita on paikallisesti väritettynä kerrottu eri puolilla Pohjois-Suomea – ja muuallakin.

Maamme historiassa on ollut useita ”vihan” aikoja, kuten vanha viha 1570–1595 ja isoviha 1713–1721. Ne ovat menneet kansantarinoissa sekaisin. Tästä syystä ei voida varmasti sanoa, kumpaan sota-aikaan tarinat ovat alun perin kuuluneet. Tähän ei ole otettu niitä tarinoita, joita voi pitää selkeästi isovihaan kuuluvina. Kaiken kaikkiaan Pohjois-Suomessa on noin 3 000 vainolaistarinaa. On myös huomattava, että ei voida varmuudella sanoa, ovatko pohjoispohjalaisten vastustajat olleet venäläisiä vai karjalaisia. Tästä syystä seuraavassa käytetään runsaasti yleisnimeä viholliset.

Myyttisten sotatarinoiden kertomisella on aikoinaan ollut omat tehtävänsä. Niihin on tallennettu vanhaa sotahistoriaa, mutta niiden avulla on myös pyritty luomaan hyväksyttäviä asenteita. Niihin on kuulunut myös venäläisvastaisuus. Tämän ajan sotakuvauksissa – niin todellisissa kuin myyttisissä – kerrotaan paljon venäläisten hirmuteoista, jotka synnyttävät venäläisvastaisia asenteita. Tunnetuin niistä on lastenloruna monina versioina tunnettu:

Wenäläinen verikoira,
Kierokaula Karjalainen,
Tappoi isän, tappoi äidin
Tappoi viisi veljeäni
jne.

On kuitenkin muistettava, että kaikkialla sota oli julmaa ja on vielä tänä päivänä. Julmuuksiin ovat syyllistyneet myös suomalaiset, jopa toisiaan kohtaan: esimerkiksi nuijasodassa ja sen jälkiselvittelyissä tehtiin kaameita hirmutekoja.

Suomalaisten vastapuoli, viholliset, on esitetty hyvin vahvoina ja kovina mutta toisaalta narrattavinakin, suomalaiset myös rohkeina ja neuvokkaina. Ilmeisesti juuri näitä ominaisuuksia on haluttu kansassamme ylläpitää ja vahvistaa. Voimakkaan vastustajan voittaminen on tietysti kunniakkaampaa kuin heikon.

Vielä on lisättävä se, että ihmiset ovat aina pitäneet jännityksestä. Tänä päivänä kaupallinen massaviihde tarjoa sitä. Ennen näitä ajanviettomahdollisuuksia kerrottiin iltaisin jännittäviä tarinoita. Sotatarinat olivat osa niistä.

Musta-Nykyri

Tunnetuimpia tarunhohtoisia talonpoikaispäälliköitä vanhan vihan aikana oli muhoslainen Musta-Nykyri. Nimensä hän oli saanut mustanpuhuvasta ihonväristä ja Nykyrin talosta. Hän oli tavattoman isokokoinen ja voimiltaan tulisen vahva. Lisäksi hän oli noita, joka sanansa voimalla sai aikaan mahdottomia asioita. Jo hänen äänensä herätti pelkoa ja kauhistusta vastustajien keskuudessa. Kerrotaankin, että kerran koko venäläisjoukko lähti pakoon, kun joukon edellä kulkenut tiedustelija kertoi Mustan-Nykyrin mylvivän lähiseudulla.

Erään toisen kerran venäläiset lähestyivät Nykyrin taloa, kun isäntä syyteli kotikartanollaan täysinäisiä tervatynnyreitä seinään – huvin vuoksi. Silloin viholliset arvelivat keskenään:
– Ei ole nyt hyvä mennä taloon, kun Nykyri on vihassa, möykkää ja paukkaa siellä.
Näin sanoen venäläiset lähtivät tiehensä.

Kerran viholliset tulivat Nykyrin taloon, kun isäntä oli laittamassa kenkiä jalkaan. Venäläiset olivat iloissaan siitä, että kerrankin he olivat tavanneet julman vastustajansa avuttomassa tilassa. He alkoivat keskenään tuumailla, miten Nykyri olisi surmattava. Heillä oli jo kolme ehdotusta, joita Nykyri kuunteli rauhallisena. Saatuaan kengät jalkaansa hän sieppasi viikatteen orrelta ja alkoi räiskiä vihollisia, niin että he lähtivät tiehensä.

Toisen kertomuksen mukaan Nykyri otti patapölkyn pöydän vierestä ja löi sillä vihollisia, niin että niitä kaatui kuin heiniä viikatteen iskusta. Sitten hän meni pirtistä aittansa portaille, otti kaksi höyhennelikkoa ja pöläytti höyhenet ilmaan sanoen:
–Nuo kaikki minun puolestani.
Höyhenet muuttuivat heti miehiksi.

Kun venäläiset tulivat kerran suurina laumoina idästä päin, Nykyrin pieni sotajoukko alkoi pelätä vihollisen paljoutta. Nykyri rohkaisi heitä sanomalla, että hän kyllä loihtii lisää miehiä kourallisesta höyheniä. Venäläiset tulivat, ja suomalaisten oli pakko vetäytyä jokea alas muutaman kilometrin päähän Walkolaan. Täällä Nykyri turvautui noitakeinoonsa. Hän puhalsi ei vain kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja ne heti muuttuivat sotamiehiksi. Tästä suomalaisten urhoollisuus kasvoi niin, että he ajoivat venäläiset pois.

Kerran Musta-Nykyri pelasti taas talonsa, mutta pojan viholliset surmasivat. Sitten hän lähti ratsastaen viemään sanaa Limingan asukkaille, joita viholliset myös uhkasivat. Viholliset yrittivät ampua Nykyrin ja hänen hevosensa, jolloin tämä turvautui tunnettuun noitataitoonsa loihtien itsensä ja hevosensa sellaisiksi, etteivät vihollisten kuulat heihin vaikuttaneet.

Kun Musta-Nykyri saapui Liminkaan, sen asukkaat olivat kirkossa jumalanpalveluksessa. Nykyri astui kirkkoon papin saarnatessa. Hän käveli saarnastuolin eteen ja käski papin lopettaa toimituksensa. Hänen kerrottuaan, että viholliset olivat tulossa, häntä ei uskottu. Nykyri aukaisi takkinsa ja ravisteli siitä suuren määrän vihollisen ampumia kuulia, jotka eivät olleet häntä vahingoittaneet. Hän näytti myös surmatun lapsensa veristä paitaa. Liminkalaiset lähtivät silloin veneillä merelle turvaa etsimään, mutta sakean sumun takia eivät päässeet paljon mihinkään. (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

Kuusiniemen iso ja urhea isäntä

Muhoksen Kuusiniemessä oli iso, urhea ja voimakas isäntä. Hänen elinaikaan suomalaiset tekivät kostoretkiä Venäjälle.

Seudun mahtavimmat miehet kokoontuivat yhteen ja lähtivät ryöstämään Kuolan linnaa. Kuusiniemen isäntäkin oli tietysti matkassa. Kun he tulivat linnan edustalle, lähti Kuusiniemi, joka oli kaikkein raain mies, ensimmäisenä sisään. Kun sitten vihollisia alkoi tulla ulos kuin turkin hihasta, lähtivät muut pakoon ja jättivät urhean johtajansa vihollisen käsiin. Hän sai surmansa siten, että kuumaa tinaa valettiin hänen kurkkuunsa.

Kuusiniemen vaimo, Hekka, oli pakopirtillä synnyttänyt pojan, jolle hän antoi nimen Matti. Sodan kauhujen loputtua hän asettui taloonsa, jota nyt ruvettiin kutsumaan Leskeläksi. Matista tuli erittäin vahva mies, jonka sanotaan niittäneen suoniittyä yhtä paljon päivässä kuin Leskelän muu väki yhdessä.

Eräällä Leskelän pellolla oli ennen ollut voudin asunto. Vihollisen tullessa oli vouti kätkenyt keräämänsä verorahat Muhosjokeen. Leskeläläiset olivat myöhemmin kaivaneet rahat esiin, mutta eivät olleet saaneet henkiolennoilta sen jälkeen yön rauhaa. Heidän piti viedä rahat takaisin. Heille luvattiin rahat, jos he panisivat kätköpaikkaan yksivuotisen valkeapäisen pojan ja vuorokauden vanhan jääräkaritsan. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887)

Hyvin meni, mela vilahti

Viholliset veneillä liikkuessaan olivat vaikeuksissa koskipaikoissa, sillä he eivät tunteneet sitä reittiä, jota pitkin koski piti laskea. Niinpä he pakottivat paikallisia asukkaita ohjaamaan venettä tai laskemaan edellä omalla veneellään.

Näissä tehtävissä paikalliset asukkaat tekivät vihollisille paljon pahaa. Usein sovittiin, että edellä laskevan piti antaa melalla merkki, jotta toinen vene voi tulla turvallisesti perässä. Veneen perämies tekikin niin, mutta sen jälkeen ohjasi veneensä niin, että pystyi yllättäen ja nopeasti hyppäämään rannalle. Vihollisen veneet tietysti kaatuivat koskessa, ja miehet hukkuivat. Tästä tulee sanonta ”Hyvin meni, mela vilahti”, joka vihollisen kannalta oli kaikkea muuta kuin hyvää.

Poika ohjasi viholliset koskeen

Pudasjärvellä kerrotaan, että viholliset tulivat kerran Pintamoisen taloon, jossa kotona oli vain 7-vuotias poika ja häntä nuorempi tyttö. Muu väki oli niityllä. Kun he tiesivät talon varakkaaksi, he alkoivat kysellä lapsilta rahojen säilytyspaikkaa. Sitä lapset eivät tienneet.

Viholliset päättivät lähteä aikuisväen luo. He sitoivat tytön tuoliin, jotta hän ei pääsisi viemään sanaa vihollisen tulosta. Poika tarjoutui saattamaan heidät veneellä niitylle, joka oli joen varressa alempana. Lähdettiin matkaan. Kun lähestyttiin suurta putousta, poika komensi viholliset makaamaan veneen pohjalle, jotta hän näkisi paremmin ohjata. Viholliset tottelivat. Kun päästiin kosken niskaan, ohjasi poika veneen lähelle rantaa ja hyppäsi maalle. Viholliset ajautuivat putoukseen ja hukkuivat kaikki. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887; Rytkönen, Suur-Iin historia I. 1978)

Laurukainen vei vihollisten veneet

Laurukainen, valkeapää poika, on tunnetuin myyttisistä sotasankareista. Hänestä on kerrottu tarinoita tarinoita myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tässä on vain kaksi.

Kerran viholliset vangitsivat Laurukaisen. He pakottivat hänet oppaakseen ja kiusasivat miestä monella tapaa. Ryöstettyään itselleen omaisuutta he hautasivat Laurukaisen elävänä kivikasan alle ja ottivat erään vaimon vangiksi. Sitten vainolaiset menivät saareen nukkumaan.

Vangitun vaimon mies ja joukko muita miehiä lähti ajamaan vihollisia takaa. He sattuivat tulemaan paikalle, johon Laurukainen oli haudattu. Laurukainen valitti kivikasan alla kovalla äänellä. Miehet tietysti pelastivat Laurukaisen. Hän tiesi kertoa, mihin viholliset olivat menneet ja tiesi senkin, että heillä oli vartija puussa.

Miehet soutivat aamupimeällä saareen ja tappoivat vahdin. Sen jälkeen he pelastivat vangitun naisen. Nukkuvien vihollisten aseet he kantoivat veneisiin ja työnsivät ne vesille hypäten itse mukaan. Tähän viholliset heräsivät.

Huomattuaan olevansa saaressa ilman aseita ja veneitä he alkoivat lepytellä Laurukaista. He lupasivat heittää koirankurinsa pois ja maanittelivat:
– A Laurukainen, valkea peä poika, a tuo sie vene. Huttuu hyvää keitetään, Ruotsin voita silmäksi pannaan.

Mutta Laurukaisen miehet eivät vieneet heille veneitä. Viholliset lopulta kuolivat nälkään. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887.)

Laurukainen koskenlaskijana

Kerran vihavenäläiset olivat pakottaneet Laurukaisen koskenlaskijaksi. Laurukainen tiesi, että ensimmäisen kosken voi turvallisesti laskea mutta toinen koski on mahdoton laskettavaksi.

Laurukainen päätti johtaa vainolaiset surman suuhun. Vihollisilla oli kaksi venettä. Laurukainen sanoi laskevansa edellä ja lupasi vilauttaa melalla, kun toinen vene saa tulla perään. Sen Laurukainen tekikin, mutta pian sen jälkeen hän hyppäsi veneestä kallionkielekkeelle. Toisesta veneestä Laurukaisen petos huomattiin liian myöhään. Molemmat veneet tuhoutuivat koskessa. (Matti Eksymä 1937/Kansanrunousarkisto)

Viisona on vanha väessä

Kerran viholliset kulkivat kulkivat veneillään Haukiputaalla rosvoamassa. Yöksi he menivät Isoonniemeen, korkean harjanteen alle. Sinne he tekivät nuotion ja sen ääreen makuusijat. Ervastin talosta lähti muutamia nuoria miehiä näitä vihollisia ahdistamaan. Heidän mukaansa tarjoutui myös vanha mies. Kun nuoret epäilivät, olisiko vanhasta miehestä mitään hyötyä, ukko tuumasi: – Viisona on vanha väessä.

Ukko pääsi mukaan. Kun miehet tulivat harjulle ja näkivät vihollisen nuotion ääressä, he päättivät hyökätä. Ukko rupesi estelemään ja kehotti yhtä nousemaan puuhun nähdäkseen, kuinka iso nuotio vihollisilla oli. Kun mies ilmoitti, että nuotio roihuaa kovasti, kielsi ukko miehiä mihinkään liikkumasta. Jonkin ajan kuluttua nuotio oli jo pienempi, mutta vanhus pidätteli vieläkin innokkaita miehiä.

Kun nuotio oli palanut hiillokseksi, arveli vanhus, että viholliset jo nukkuvat. Nyt hän kehotti käymään käsiksi vihollisiin, jotka kaikki surmattiin. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887)

Kasvuihme Pyhäjoella

Pyhäjoen Pyhänkoskella oli Pyhälä-niminen talo, johon vihollisen partiojoukko tuli yöpymään. Yön aikana kasvoi pensaita nukkuvien miesten pään yli. Kun vartijat aamulla alkoivat hakata niitä tieltä pois, he löivät samalla tovereiltaan pään poikki. Kun he tämän huomasivat, he lähtivät pois kiireen vilkkaa luullen paikkaa pyhäksi. (Suomenmaa IX. 1929)

Liikkuva metsä

Monien maiden myytteihin kuuluu tarinoita liikkuvasta metsästä. Mainittu vaikutelma syntyi, kun piirittäjät lähestyivät irrallinen puu näkösuojanaan.

Kerran venäläiset sissit olivat löytäneet tiensä kempeleläiseen Mikamäen taloon. Sisälle päästyään sanoi yksi vihollisista:
– Syödäänkö vai ruvetaanko Ruosia rapajamaan.
– Syöden hyvä, vastasi toinen.
Viholliset ryhtyivät syömään, mutta pistivät kuitenkin yhden miehen katolle vahdiksi, ettei kukaan pääse heitä yllättämään.

Sitä ennen talon veljekset olivat paenneet metsään nähdäkseen, kuinka suuri joukko vihollisia oli tulossa. Nähtyään joukon pienenpuoleiseksi he päättivät karkoittaa viholliset kodistaan. Jokainen veljeksistä katkaisi koivun. Niiden suojassa he lähestyivät taloa. Katolla vahdissa ollut vihollinen huomasi, kuinka koivumetsä liikkui. Hän kysyi sisällä olevilta tovereiltaan, mikä se on kun metsä lähenee.
– Milloin se metsä lähenee, sanoivat toiset. Vahti sanoi toisen kerran:
– Mik ollaa, ku metsä lähenee.
– Ei se ole mikää, vastasivat sisällä olleet.

Veljekset pääsivät salassa sisälle asti. Aina kun yksi miehistä pääsi sisään, sanoivat venäläiset:
– Taas yksi Mikah mäki, jumalan kiitos.
Kun viimeinen, suurin veljeksistä astui sisään, he sanoivat:
– Nyt tuli itse saatana.
Alkoi yhteenotto, jonka veljekset voittivat. (Einari Kela/Kansanrunousarkisto)

Vorna Hailuodossa

Vorna oli kaikista sisseistä pelottavin ja julmin. Ulkomuotonsa perusteella hän ei vaikuttanut pahalta, mutta hänen joukkonsa jäljet olivat veriset. Hän kulki kuin tappamalla tappaakseen, riehui joukkonsa kanssa rajamaiden metsäkylissä ja pitkin joenvarsia.

Vorna poltti Iin ja Limingan kirkot ja kävi hävitysretkillä Hailuotoa myöten. Palatessaan Oulujärven tienoille hän kehui:
– Eipä kuulu kukonlaulu, eläväisen äännähtely, ei tuon Luovon saaren eikä Vuonisen välillä.

Sen erän perästä ei ole miehestä kuulunut kuin se, mikä on monen suun kautta kulkenut:
– Jos tuli surma syyttömille, niin se tuli Vornallekin tuhoretkensä perästä. (L. J. Suomela, Hailuodon entisiä vaiheita. 1967)

Venneet palo mutta airot jäi

Vanhan vihan aikana rappareita (venäläisiä) oli tullut veneillä kärsämäkiseen kylään. Kylän asukkaat alkoivat ahdistaa rappareita niin, että nämä joutuivat pakenemaan metsään. Airot he ottivat mennessään. Kylän asukkaat polttivat vihollisen veneet.

Kun rapparit palasivat takaisin veneilleen, he näkivät ne poltettuina. Olivat kuulemma lohduttautuneet sanomalla:
– Venneet palo, mutta airot jäi.
Siitä nimi Venetpalo. (Siiri Oulasmaa, Lauri Laukkanen/Kansanrunousarkisto 1955)