Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 päätti pari sataa vuotta kestäneen taistelun Suomen omistamisesta. Se päättyi Ruotsin ja Novgorodin valtion osalta kompromissiin siten, että Ruotsi sai kokonaan Suomen maakunnat paitsi Karjalan ja Pohjanmaan, jotka jaettiin. Etelässä raja alkoi Siestarjoesta, jota myöhemmin kutsuttiin Rajajoeksi. Raja vedettiin Karjalan kannaksen halki ja merkittiin tarkasti maastoon Olavinlinnan tienoille asti. Siitä pohjoiseen mainittiin rajan kulku vain muutamien luonnonpaikkojen mukaan. Yleinen käsitys on, että raja päättyi Pyhäjoen eteläpuolella olevaan Petäjäisojaan, pieneen jokeen siitä syystä, että suuri joki rajana aiheuttaisi myöhemmin riitoja.

Rauha tehtiin paljolti saksalaisten toimesta heidän kaupankäyntinsä ja merenkulunsa turvaamiseksi Suomenlahdella. Tästä syystä voidaan Perämeren suomalaisasutuksen luovuttamista Novgorodin valtapiiriin pitää tuon rauhanteon hintana, joka oli epäoikeudenmukainen paikallisten asukkaiden kannalta.

Rajalinjan kulku pohjoisessa on aiheuttanut paljon erimielisyyksiä, sillä vuonna 1323 mainittuja rajapaikkoja ei voida varmasti tunnistaa, koska ne on mainittu suomalaisilla nimillä kirjoitettuna kuitenkin ruotsin, venäjän ja latinan kielellä. Ruotsalaiset esittivät 1500-luvulla omia karttojaan, joiden mukaan raja kulki paljon idempää, Maanselkää pitkin, ja päättyi Jäämereen. 1900-luvulla muutamat tutkijat ovat esittäneet myös käsityksenään, että raja on alun perin ollut jossain Oulujärven itäpuolella.

Perämeren rannikolle oli muuttanut asukkaita Länsi-Suomesta jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa. Sen jälkeen muuttoliike kiihtyi. Alueen asukkaat maksoivat veroa Ruotsille ja kuuluivat Turun piispan alaisuuteen. He pitivät itseään Ruotsin alamaisina. Lappalaiset maksoivat veroa venäläisille mutta myös Ruotsin tukemalle pirkkalaisjärjestölle 1200-luvulta lähtien.

Ehkä Pohjois-Pohjanmaalle tulleet ihmiset eivät tienneet valtion rajasta mitään. Rauhanteon jälkeen Ruotsi yllytti suomalaisia muuttamaan Pyhäjoen pohjoispuolelle, jotta se voisi varmistaa ja pitää alueen rauhanteosta huolimatta. Novgorod puolestaan yritti lisätä vaikutusvaltaansa samalla alueella mutta käytännössä menetti sitä kaiken aikaa. Ristiriita johti lukuisiin sotiin, joita käytiin yli 200 vuoden ajan.

Voimme kuvitella, että mikäli Pähkinäsaaren rauhan raja todella kulki Pyhäjoen tienoilla, Ruotsin valtiota voi pitää rajan rikkojana. Jos taas raja kulki idempänä, venäläiset voidaan nähdä valloittajina.

Sotia Perämeren rannikon omistamisesta käytiin lähinnä 1400- ja 1500-luvulla. Ruotsin vastustajana oli aluksi Novgorodin valtio, joka vuonna 1478 muuttui Moskovasta käsin johdetuksi Venäjän valtioksi. Sen tukikohtia Pohjoisessa oli mm. Vienanmeren saaressa sijaitseva vuonna 1436 perustettu Solovetskin luostari, joka oli samalla linnoitus. Sotaa käyvinä rivimiehinä olivat lähinnä paikalliset asukkaat: Ruotsin puolella pohjoispohjalaiset ja Venäjän puolella ensin karjalaiset ja 1400-luvun puolivälistä lähtien vienankarjalaiset. Kummankin valtion tavoitteet menivät ristiin: Venäjä halusi Perämeren rannikon ja Ruotsi Vienan ja Kuolan. Kaarle-herttualla oli suunnitelman toteuttamiseksi ns. Valkean meren ohjelma 1500–1600-lukujen vaihteessa. Oulun linna rakennettiin tulevien hyökkäysten tukikohdaksi. Talonpojilla kummallakaan puolella ei ollut yhtä pitkälle meneviä pyrkimyksiä, mutta heidän oli taisteltava, kun valtio käski. Lopulta taisteltiin myös kosto mielessä.

Joet olivat merkittäviä sotajoukkojen valtaväyliä asumattomassa, tiettömässä ja metsäisessä maastossa. Kevyet haapiot ja uiskot olivat ketteriä kulkuvälineitä, joita oli helppo kantaa maataipaleiden yli. Suomen ja Laatokan Karjalan välinen matkanteko seurasi Pielisen ja Oulujoen vesistöjä. Vienan ja Perämeren rannikon väliä voitiin kulkea jopa kolmea reittiä pitkin: Sotkamon vesireittiä, Hyrynsalmen vesireittiä Oulujoen kautta sekä Iijoen vesistöjä seuraten.

Sodan huomattavimmat tapahtumat on kuvattu seuraavissa kertomuksissa. Läheskään kaikkia tapahtumia ei siis ole kuvattu. Kuinka valtavan suuresta tapahtumasarjasta oli kuitenkin kyse, osoittaa seuraava luettelo ryöstö-, hävitys- ja sotaretkistä vuosina 1377–1593:

  • 1377 novgorodilaisten ryöstöretki Oulujokisuuhun
  • 1404 novgorodilaisten hävitysretki Pohjanmaalle
  • 1415 novgorodilaisten ryöstö- ja hävitysretki Oulunsalon kauppapaikalle
  • 1431 novgorodilaisten ryöstöretki Pohjanmaalle
  • 1454 novgorodilaisten hävitysretki Liminkaan, Iihin ja Kemiin
  • 1461 novgorodilaisten ryöstö- ja hävitysretkin Iihin ja Kemiin
  • 1478 novgorodilaisten ryöstö- ja hävitysretki Pohjanmaalle
  • 1489 venäläisten hävitysretki Oulujokisuuhun
  • 1496 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Tornion ja Siikajoen väliselle alueelle
  • 1517 venäläisten ryöstöretki Pohjanmaalle
  • 1526 venäläisten hävitysretki Pohjanmaalle
  • 1555 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Iijokialueelle
  • 1573 suomalaisten hävitysretki Vienaan
  • 1574 venäläisten hävitysretki Oulun erämaahan, myös 1575
  • 1575 suomalaisten hävitysretki Vienaan
  • 1579 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Oulun erämaahan ja Ylikiiminkiin
  • 1580 suomalaisten hävitysretki Vienanmerelle; Hannu Garpin retki
  • 1581 venäläisten hävitysretki Iin ja Simon väliselle alueelle
  • 1582 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki samalle alueelle
  • 1583 venäläisten hävitysretki Pohjanmaalle
  • 1584 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Oulun erämaahan
  • 1585 venäläisten hävitysretki Oulun erämaahan ja Muhokselle
  • 1586 venäläisten hävitysretki Oulujärvelle
  • 1587 venäläisten hävitysretki Oulujokivarteen Sanginjoelle saakka
  • 1588 venäläisten hävitysretki Oulunsuuhun Liminkaan asti
  • 1589 iiläisten (Pekka Vesaisen) partioretki Vienaan; venäläisten hävitysretki Iihin ja Liminkaan; Pekka Vesaisen partioretki Petsamoon
  • 1591 Baggen sotaretket Kuolaan
  • 1592 venäläisten hävitysretki Muhokselle, Liminkaan, Siikajokivarteen; Baggen sotaretki Vienaan
  • 1593 aselepo
  • 1595 Täyssinän rauha.

Luettelosta voi nähdä, että noina vuosina Pohjois-Pohjanmaata hävitettiin yli 20 kertaa. Paikalliset asukkaat pakenivat piilopirtteihin ja kävivät sissisotaa. Piilopirteistä palattuaan he nopeasti rakensivat vaatimattomat talonsa uudelleen, jos ne oli poltettu. Pysyminen kotiseudullaan – hävityksistä huolimatta – osoittaa pohjoissuomalaisten juurtumista kotiseutuunsa.

Oulun ensimmäinen linna

Sofian kronikassa vuodelta 1377 kerrotaan, että Novgorodin nuoret miehet hyökkäsivät uutta linnaa vastaan, joka oli Oulun joella, nemtsien (länsisuomalaisten) alueella. He pysyivät linnoituksen edustalla useita päiviä ja valloittivat koko kaupungin ja hävittivät koko aluetta ja toivat paljon vankeja Novgorodiin. He kaikki palasivat terveinä Novgorodiin.

(Studia historica 1. 1967; Valkean kaupungin vaiheet 1987. Kyösti Julkun artikkeleissa. Mainittu linna oli aikaisemman kronikan mukaan rakennettu vuonna 1375. Linna sijaitsi Kastellissa. Se oli niin sanottu sulkulinna, josta käsin valvottiin Oulujoen liikennettä. Vasta 1980-luvulla professori Kyösti Julku löysi linnan perustan, mutta kaivauksia ei ole voitu tehdä, sillä paikalle on pystytetty omakotitalo.)

Pohjois-Pohjanmaan kirkonkelloja Solovetskin luostariin

Ruotsin ja Venäjän välille solmittiin uusi välirauha vuonna 1476 viideksi vuodeksi. Kaksi vuotta myöhemmin venäläiset saapuivat pohjoispohjalaisten luo kaupankäyntiin ja oleskelivat heidän luonaan vielä talvellakin rauhaa vakuutellen.

Keskipaaston aikaan helmikuussa he olivat lähtevinään kotiseudulleen vannoen rauhan pysyvyyttä ja kehottivat ihmisiä lähtemään hauenpyyntiin. Mutta palmusunnuntaina, kun pohjoispohjalaiset eivät osanneet olla varuillaan, he tulivat takaisin polttamaan rakennuksia ja tappamaan ihmisiä. He ottivat myös vankeja ja veivät heidät mukanaan Venäjälle.

Venäläisten lähteiden mukaan heidän sotajoukkonsa oli ryöstänyt kahdeksan kirkonkelloa, jotka se lahjoitti Solovetskin luostarille. (Liminka 1477–1977. 1977. Seija Korte)

Pohjoispohjalaisten valituskirje vuodelta 1490 (otteita)

Me miespoloiset, jotka asumme Kemissä, Iijoella ja Limingassa, teemme tällä kirjeellä tiettäväksi sitä suurta murhaamista, vahingontekoa ja hävitystä, jota venäläiset ovat meille tehneet nyt 80 vuoden ajan.

Aina kun me saamme sanoman Viipurista, että te, hyvät herrat, olette tehneet rauhan heidän kanssaan, niin venäläiset tulevat meidän luoksemme kauppatavaroineen, kulkevat kylästä kylään, nuuskivat ja vakoilevat maakunnan oloja. Kun me miesparat olemme luulleet, että meillä on rauha, niin he pian aiheuttavat meille kaikkein suurinta vahinkoa. Näin on tapahtunut jo monta kertaa.

Kun venäläiset näin meitä piinaavat, he sanovat, että meidän asumamme maa kuuluu heille ja tahtovat pakottaa maksamaan heille vuotuista veroa kolme valkonahkaa jokaiselta mieheltä, puolet Kemijoesta ja kaikki maakunnan lohijoet aina Pyhäjokeen saakka.

Hiljattain vouti Hannu Antinpoika lähetti meille sanan, että te olette sopineet ja ankarasti kieltäneet venäläisiä tulemasta Oulujoella Turkka-nimistä kylää alemmaksi. Vouti käski meitä mennä venäläisiä vastaan ja ilmoittaa kiellosta heille, kun he tulevat sinne. Se venäläinen, joka tavataan Turkan alapuolella, syyllistyy rikokseen, josta rangaistuksena on hengen ja omaisuuden menetys.

Tämän me ilmoitimme venäläisille, mutta he eivät kieltoa noudattaneet. Ainakin 36 venäläistä liikkui rantaa pitkin kylästä kylään. Voutimme antoi vangita heistä 21, joista hän teloitutti 17. Tornioon pakeni 10 venäläistä. Voutimme meni sinne, kutsui pitäjän kokoon, luetti torniolaisille kirjeen ja pyysi, että he eivät päästäisi venäläisiä vapaaksi ennenkuin heidän voutinsa tulee sinne.

Tätä torniolaiset eivät noudattaneet, vaan päästivät venäläiset vapaaksi, ja nämä saivat käsijousia, keihäitä, nuolia, kilpiä ja muita aseita, joita he tarvitsivat meidän hävittämiseemme. Sen jälkeen venäläiset sanoivat, että he eivät pelänneet edes sataa talonpoikaa, sillä he olivat nähneet, että kansamme on varsin köyhää ja aseetonta.

Siitä saakka kun torniolaiset päästivät venäläiset vapaaksi, olemme pelänneet, että torniolaiset menevät Lappiin, käyvät kauppaa ja tekevät rauhan venäläisten kanssa eivätkä ota lainkaan huomioon meitä onnettomia miehiä. Jos torniolaiset hallitsevat venäläisten ja lappalaisten kanssa, niin meidät miespoloiset ja koko yhteinen maamme hävitettäisiin. Kun olemme menneet käräjille Tornioon ja valittaneet, että he käyttävät meidän metsiämme ja kalastavat meidän vesillämme, niin he sanovat, että heillä on Uppsalan arkkipiispa herranaan.

Rakkaat kunnioitettavat herrat, pyydämme teiltä Jumalan nimessä, että torniolaiset ja me saisimme olla yhden herran alaisia.

(Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien valituskirje vuonna 1490. Se on julkaistu monissa kirjoissa, esim. A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. 1887. Edellä oleva lyhennelmä on noin neljäsosa koko kirjeestä. Lyhennelmään ei ole otettu mukaan lyhyitä mainintoja tapahtumista eikä yksityiskohtaisia kuvauksia venäläisten kidutustavoista. Mukana on kuitenkin yleinen tilanne ja se ristiriita, jonka syynä oli Tornion kuuluminen Uppsalan ja pohjoispohjalaisten Turun hiippakuntaan.)

Vuoden 1496 hävitys

Vuonna 1495 venäläiset hyökkäsivät Viipuriin ja voitokkaina olivat jo kiipeämässä linnan sisäpihalle. Ruotsalaiset järjestivät viholliselle yllätyksen räjäyttämällä sen Viipurin linnan tornin, jossa oli ruutivarasto. Tapaus tunnetaan nimellä Viipurin pamaus. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen ja Venäjän välisissä sodissa käytettiin ruutia.

Seuraavana vuonna tuli Pohjanmaan vuoro joutua hyökkäyksen kohteeksi. Sotaretken johtajaksi Venäjän tsaari määräsi kaksi veljestä. Heidän joukkoihinsa riensi sotilaita mm. Vienan ja Äänisjärven seuduilta. Tähän saakka venäläiset ja karjalaiset olivat hyökänneet idästä jokivarsia seuraten, mistä syystä pohjoispohjalaiset pitivät vartiota jokien varsilla. Nyt venäläiset aikoivat yllättää. Sotajoukko lähti keväällä 1496 ensin Ruijaan ja tuli sitten Lapin kautta Perämeren rannikolle.

”Vaahtoavana tulvana” – kuten kronikassa kerrotaan – levisi hävitys Tornionjoesta Siikajoelle asti. Yksityiskohtia ei juuri tunneta. Venäläisissä kronikoissa luetellaan kuitenkin jokien nimiä eli seutuja, jotka hävitettiin melkein autioksi. Näitä jokia olivat Tornio, Kemi, Hauki, Pudas, Kolokol, Oulu, Liminka, Sjeshna ja Siikajoki.

Hävitykset tehtyään venäläiset veivät pohjoispohjalaisia vankeina Venäjälle. Sinne vietiin myös kaikenlaista tavaraa, kuten karjaa, rukiita ja ohria, sillä Venäjän aikakirjat tietävät kehua sotilaiden saaneen hyviä tavaroita ja useita vankeja. Niissä kerrotaan myös, että Limingan asukkaat rukoilivat armoa suuriruhtinaan päälliköiltä ja että osa heistä seurasi heitä Moskovaan, missä suuriruhtinas otti heidät suosioonsa ja antoi palata kotiin.

(A. H. Snellman: Oulun kihlakunta 1887. Asiaa on selostettu myös monissa tutkimuksissa. Kronikan tiedot ovat ainoita tietoja tästä sotaretkestä. Niitä ei ole asetettu kyseenalaisiksi. Paikannimiä on myöhemmin paljon käsitelty, sillä niissä on epäselvyyksiä ja joukossa on venäjänkielisiä sanoja. Hauki ja Pudas tarkoittaa Kiiminkijokea, jolla tuolloin oli kaksi suuhaaraa. Kolokol on venäjää ja merkitsee kirkonkelloa, tässä siis Kellonkyrää. Sjesna merkitsee lunta ja tarkoittaa tässä Lumijokea.)

Kustaa Vaasa pontevana

Kustaa Vaasa teki Oulusta virallisen markkinapaikan vuonna 1531, itse asiassa pienen asutuskeskuksen. Ruotsin ja Venäjän välit olivat 1540-luvulla kireät. Sovituista rajankäynneistä ei tullut mitään. Rajaseudulla oli vaikeaa. Keväällä 1548 karjalaiset kävivät Oulujärven juuri muodostuneen savolaisasutuksen kimppuun ja polttivat monia taloja. Rannikon talonpoikia komennettiin pitämään vartiota Oulujärvellä.

Sota puhkesi ilmiliekkiin Kannaksella syksyllä 1554. Seuraavana vuonna vienankarjalaiset surmasivat 40 iiläistä, jotka olivat kalastamassa Iijoen latvaosissa. Sitten karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven uudisasutuksen kimppuun ja tappoivat noin 300 ihmistä.

Kuningas Kustaa Vaasa suuttui tästä Pohjanmaan voudille ja syytti häntä puolustuksen laiminlyönnistä. Samalla hän lupasi sotaväkeä Pohjanmaan asutuksen turvaksi. Aluksi tuli Ouluun noin 80 sotilasta mukanaan pikkutykkejä, pyssyjä ja teräsjousia. Sotaväki majoittui Oulun satamaan, johon sitä varten rakennettiin tilat. Joukko kasvoi pian 200 mieheen. Sen oli määrä tehdä kostoretki Vienaan ja samalla tukea pääjoukon hyökkäystä Kannaksella. Kun jälkimmäisestä oli pakko luopua, myös Vienan retki peruttiin.

Oulussa majaileva sotajoukko vaikutti varmaan siihen, että Oulujärvi ja Oulun seutu eivät joutuneet sotatoimien kohteeksi. Rauha tehtiin vuonna 1577. Sen tekemiseen komennettu Turun piispa Mikael Agricola kuoli paluumatkalla Moskovasta.

Tämän sodan aikana Oulujokisuu tuli ensimmäisen kerran sotaleiriksi ja tukikohdaksi Vienaan tehtävää hyökkäystä varten. Koska tukikohta sijaitsi Oulun sataman tuntumassa, on hyvin mahdollista, että se sijaitsi nykyisessä Linnansaaressa, sillä saaressa oli turvallista säilyttää kallista sotamateriaalia, kuten ruutia ja aseita. Voi siis olla, että sotavarasto oli uuden Oulun linnan edeltäjä. (Oulujokilaakson historia 1991. Jouko Vahtolan artikkelista)

Eerik Krankka rauhantekijänä

Sota Ruotsin ja Venäjän välillä alkoi vuonna 1577, ennen voimassa olleen välirauhan päättymistä. Tuolloin venäläiset hyökkäsivät yllättäen jäätyneen Suomenlahden yli. Viipurista käsin Ruotsi alkoi suunnitella kostoretkeä Venäjälle. On hyvin todennäköistä, että pohjoispohjalaisillekin annettiin ohjeet osallistua aktiivisesti sotaan omalta alueeltaan.

Pohjois-Pohjanmaan puolustuksesta vastasi maakunnan vouti. Hän oli kuitenkin jättänyt käytännön järjestelyt Limingassa asuvalle apulaiselleen, talonpoika Eerik Pietarinpoika Krankalle. Ilmeisesti näissä sota-asioissa Krankka kävi samana vuonna sekä Tukholmassa että sotaeverstin puheilla Viipurissa.

Talonpoikien keskuudessa asuva Krankka oli kuitenkin omaksunut pohjoispohjalaisten vain oman maakunnan puolustamista kannattavan asenteen. Rauhan säilyminen oli erittäin tarpeellinen pari vuotta aikaisemmin poltettujen Oulujärven talojen jälleenrakentamisen takia.

Yhtä haluttomia taistelujen jatkamiseen olivat vienankarjalaiset talonpojat. Näistä syistä Eerik Krankka teki omalla vastuullaan sopimuksen välirauhan jatkamisesta vienankarjalaisten kanssa.

Kuultuaan sopimuksesta kuningas Juhana III raivostui. Maaliskuussa 1578 hän kirjoitti voudille, että joku hänelle tuntematon henkilö Eerik Krankka oli rohjennut tehdä aselevon rajalla olevan vihollisen alamaisten kanssa. Kuningas ennusti, että välirauhasta ei ajan mittaan koidu hyötyä vaan pikemmin vahinkoa pohjoispohjalaisillekin: tästä syystä pohjalaisten olisi pitänyt yhtyä suomalaisten yleiseen hyökkäykseen.

Krankan tekemästä aselevosta oli sen verran hyötyä, että Oulujärven asukkaat saivat uudet talonsa valmiiksi ja asutus jopa kasvoi. Toisaalta kuninkaan ennustus passiivisuuden vahingollisuudesta piti paikkansa, sillä keskikesällä 1578 vihollinen tunkeutui Oulujärvelle ja hävitti suuren osan pitäjää.

Venäläiset tulivat Pohjois-Suomeen kahtena osastona. Niistä toinen tuli Oulujoen yläjuoksun eräjärville ja surmasi liminkalaisia ja iiläisiä kalastajia eli haukimiehiä. Osa näistä eräjärvillään kalastaneista miehistä pääsi pakenemaan ja suoritti hälytyksen Oulujärvellä, Limingassa ja Iissä. Liminkalaisia ja iiläisiä lähti vihollista vastaan Oulujärvelle, ja heidän onnistui suojella Oulujärven länsiosa hävitykseltä.

Valtiovallan määräyksestä pohjalaisten oli lähdettävä sotaretkelle. Myös venäläiset olivat pohjoisessa aktiivisia. Solovetskin luostarin ympärille rakennettiin puuvarustus ja siihen tuotiin tykkejä. Sen sotaväki ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vihollisia vaan lähti heitä vastaan. Ilmeisesti Rukajärven linnoituksen luona pohjalaiset löivät venäläiset täydellisesti ja palasivat kotiinsa jäämättä hävittämään Vienan Karjalaa.

Kostohyökkäys Venäjältä oli odotettavissa, mistä syystä ryhdyttiin puolustusvalmisteluihin. Kuningas lähetti määräyksen, että Länsipohjan rajaa oli vartioitava 500 miehen voimalla. Venäläiset eivät kuitenkaan tehneet sinne suurhyökkäystä, vaikka sellainen oli ollut suunnitteilla. Sen sijaan pieni vihollisjoukko tunkeutui Oulujärven pohjoispuolisiin erämaihin ja sieltä aina Ylikiiminkiin asti tuhoten 13 taloa. Suurimpana menetyksenä voi kuitenkin pitää sitä, että näissä yhteenotoissa Eerik Krankka sai surmansa.

(Armas Luukko: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. 1954. Pohjoispohjalaisten ja vienankarjalaisten keskinäisessä välirauhassa voi nähdä pilkahduksen paikallisten asukkaiden halusta elää rauhassa. Mutta se ei ollut mahdollista, sillä kumpaakin osapuolta komensivat suuremmat voimat: Ruotsin valtio pohjalaisia ja Venäjä vienankarjalaisia.)

Oulujärven hävitys

Suomen sotavoimien ylipäällikkö marski Klaus Fleming kirjoitti syksyllä 1579 kuninkaalle, että heti kun jäät alkavat kantaa joilla ja järvillä, Pohjanmaalta on määrä marssia vahvoin voimin rajan yli. Hänen mielestään pohjalaiset eivät olleet siihen mennessä aiheuttaneet vienankarjalaisille mitään vahinkoa.

Hannu Garpille annettiin yksityiskohtaiset ohjeet sotaretkeä varten. Sen tavoitteena oli Vienan liittäminen pysyvästi Ruotsi-Suomeen tai ainakin pitää alue miehitettynä niin kauan kuin sotaa kesti. Hannu Garpilla oli ehkä 3 000 miestä ja jopa tykkejä. Sotajoukko lähti liikkeelle suurin toivein vuonna 1580, mutta kolmipäiväisessä taistelussa se kärsi raskaan tappion. Suurisuuntainen yritys tyrehtyi alkuunsa.

Vielä pahempaa tuli pian. Kesällä 1580 venäläiset ja vienankarjalaiset laskivat kahtena osastona uiskoillaan Pohjois-Pohjanmaan vesistöjä pitkin ja hävittivät Oulujärven ympäristöä ja Iijoen vartta. Seuraavana vuonna vihollinen tuli ensimmäisen kerran 25-vuotisen sodan aikana Iijokea pitkin Perämeren rannikolle asti. Rantatietä pitkin edeten he polttivat myös Olhavan ja Kuivaniemen kylät. Venäläispelko alkoi levitä.

Puolustusmahdollisuudet olivat hävittyjen sotien jälkeen vähäiset. Valtiovaltakaan ei auttanut. Sen sotaväkeä ei lähetetty avuksi. Apu evättiin sillä perusteella, että kaukaisessa maanääressä ei ollut varoja miehistön elättämiseen. Kuitenkin kahden vuoden aikana oli Limingan kaikki verotulot lähetetty Etelä-Suomeen sotapäällikkö Pontus de la Gardielle.

Kuningas Juhana III kuitenkin vapautti Limingan, Iin, Kemin ja Tornion talonpojat vilja-apuveron maksusta ehdolla, että he itse vastaisivat kotiseutunsa puolustuksesta. Noin 700 talollisen oli siis poikineen ja renkeineen huolehdittava satojen kilometrien pituisen itärajan puolustuksesta. Mutta sekään ei riittänyt. Vuonna 1582 Pohjanmaan voudin oli lähetettävä joka yhdestoista mies Etelä-Suomeen sotaeverstin käyttöön.

Vuodet 1583 ja 1584 kuluivat välirauhan merkeissä. Mutta välirauha ei merkinnyt Oulujärvellä mitään. Vuosina 1584 ja 1585 vihollinen tuli alueelle ja tappoi sen asukkaat. Näin päättyi ensimmäinen vaihe Oulujärven asutushistoriassa. Aikaisemmin talojen polttaminen ei merkinnyt väestön hävittämistä, sillä asukkaat olivat ehtineet piilopirtteihinsä.

Viholliset etenivät myös Siikajoen latvoille ja Oulujokilaakson yläosiin aina Utajärvelle ja Liminkaan asti. Se oli heille helppoa, sillä paikallisen puolustusjärjestelmän mukaan vihollisilla oli vastassa vain yhden pitäjän miehet kerrallaan.

Limingan kirkkoherra Henrik Lithovius yhdessä talonpoikien kanssa kääntyi kuninkaan puoleen pyytäen apua, sillä vihollisen hävitysretket jatkuivat välirauhasta huolimatta. Kuningas lupasikin verohelpotuksia. Tärkeintä oli kuitenkin sotaväen saaminen alueelle, sillä viiteen vuoteen ei Pohjois-Pohjanmaalla ollut lainkaan sotaväkeä. Kuningas antoi sotaeverstille määräyksen Pohjanmaan omien sotamiehien palauttamiseksi Liivinmaalta kotimaakuntaansa suojaamaan.

Pohjalainen joukko-osasto saapui maakuntaan vuonna 1586. Siitä ei kuitenkaan ollut paljon apua. Se ei tehnyt mitään, kun vihollinen ajoi takaa talonpoikia 50 kilometrin matkan. Tästä pohjoispohjalaiset valitivat Suomen käskynhaltijalle Aksel Leijonhufvudille. Siitä oli se hyöty, että sotilasvartiontia tehostettiin Oulujoen niskassa. Se ei kuitenkaan estänyt erään vihollispartion tunkeutumista Piippolaan ja Pulkkilaan. Myös noin sata liminkalaista haukimiestä tapettiin eräjärvillään. (Armas Luukko: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. 1954)

Pekka Vesainen

Pohjois-Pohjanmaan talonpoikaista päälliköistä Pekka Vesainen on ehdottomasti tunnetuin. Kansantarinoissa ja kirjallisuudessa hänet tunnetaan virheellisesti Juho Vesaisena.

Kerrotaan, että Pekka Vesaisen ollessa hyvin pieni poika hänen äitinsä oli pesemässä poikaa, kun vainolaiset tulivat. He ryöstivät ja murhasivat. Äiti lähti kiireesti piiloon, ja poika unohtui puiseen vesiastiaan. Vasta vihollisen lähdettyä äiti uskalsi tulla takaisin. Vesi oli ehtinyt jäätyä astiassa. Lapsi oli kuitenkin hengissä. Näin ankaran kylvetyksen jälkeen pojasta kehittyi kuuluisa sissipäällikkö, Vesan Voivatta.

Pekan nuoruudessa molemminpuolinen kahakointi Pohjois-Pohjanmaan ja Vienan välillä muodostui lähes tavaksi. Tuho kohtasi usein Pohjois-Pohjanmaata. Vihollinen poltti taloja, joista väki oli paennut piilopirtteihin.

Näinä sotaisina aikoina Pekka kasvoi mieheksi. Hänestä tuli rohkea ja neuvokas johtaja. Hän oli harvinaisen voimakas, kookas mutta solakka ja liikkeissään salamannopea. Pekan varsinaiset johtajaominaisuudet pääsivät esiin ensimmäisen kerran, kun iiläisiä naisia ja lapsia oli mennyt suojaan Iin kirkkoon. Vainolaiset olivat teljenneet ovet ja sytyttäneet kirkon palamaan. Pekka kokosi ympärilleen muutamia rohkeita miehiä. He ajoivat vihollisen pakosalle ja pelastivat kirkkoon paenneen väen.

Seuraava kertomus käsittelee Pekan sissiretkiä. Hänen loppuelämästään mainittakoon, että vastoin kansantarinoiden tietoa Pekka ei saanut surmaansa Ahma-nimisen karjalaisen miehen kädestä. Hän eli varakkaana miehenä Ylikiimingin Vesalassa pitkään vielä 1600-luvulla. (Pohjois-Pohjanmaan maakuntalukemisto 1959. Aslak Autakosken kirjoitus. Pekka Vesaisesta Santeri Ivalo on kirjoittanut romaanin Juho Vesainen. – Vesaisen muistomerkki on Iissä ja Ylikiimingissä.)

Pekka Vesaisen retket

Kuningas Juhana III kehotti vuonna 1588 pohjalaisia olemaan varuillaan sekä hankkimaan tietoja vihollisen liikkeistä ja aikomuksista.

Vihollisen puolella varustelu lisääntyi. Solovetskiin rakennettiin kiviset muurit ja Sumaan hirsilinnoitus, Petsamon luostariakin pidettiin venäläisvallan tukikohtana ja 1480-luvulla rakennettua Kuolan linnaa voimistettiin.

Iiläiset olivat saaneet olla rauhassa vuodesta 1582 lähtien. Sen sijaan monet muut olivat joutuneet kuluttamaan voimiaan vainolaista torjuessaan. Koska suuri hävitysretki oli odotettavissa, oli varmaan parempi ottaa aloite omiin käsiin. Näin ajattelivat ne Pekka Vesaisen johtamat miehet, jotka keväällä 1589 ryhtyivät uhkarohkeaan yritykseensä. Miehet, joita oli vain satakunta, olivat luultavasti Iin, ehkä myös Limingan parhaita erämiehiä. He hallitsivat metsissä ja vesillä liikkumisen taidon sekä tunsivat maaston.

Pekka Vesaisen varsinainen johtajaura alkoi vuonna 1589, kun hänen noin sata miestä käsittävä sissijoukkonsa lähti sotaretkelle Vienaan. Miehet nousivat veneillään Iijokea pitkin. Vähän ennen Pietarin päivää he tulivat Kannanlahden kaupungin edustalle. Kaupunkilaiset viettivät rajuja Pietarin päivän juhliaan ja juomingin takia sammuivat. Vesaisten joukko hyökkäsi kaupunkiin, joka väsyneiltä asukkailta saman tien vallattiin. Retki jatkui rannikkoa pitkin Vienan Kemiin asti. Saalista tuli runsaasti.

Retkeläiset kiiruhtivat takaisin kotiin, sillä vastahyökkäys oli odotettavissa. Mutta he olivat muutaman päivän myöhässä. Vienankarjalaiset olivat ehtineet hyökätä Iihin, polttaa sen kirkon ja vangita kirkkoherran. Iin kappalainen oli tehnyt vastarintaa kirkon edustalla ja lyönyt kirkonavaimella kaksi vihollista kuoliaaksi. Samalla avaimella hänkin sai surmansa vihollisen kädestä, minkä jälkeen hänet poltettiin lohiverkossa. Vesaisen saapuessa kotiin oli vainolainen sitä hävittämässä. Hänen kaksi lastaan oli surmattu, ja hänen kaunis nuori vaimonsa kamppaili erään vihollisen kanssa. Yllätyshyökkäyksella Vesainen voitti kotiinsa tunkeutujat ja pelasti vaimonsa.

Ruotsin kuninkaalle pohjoispohjalaisten tekemä kostoretki oli mieluinen, sillä se tuki Ruotsin muita sotatoimia. Jo saman vuoden syksyllä Pekka Vesainen lähti uudelle sotaretkelle. Se ulottui Petsamoon asti. Vesaisten joukko hävitti luostarin ja tappoi sen asukkaat – yli sata ihmistä. Luostari ei enää noussut. Vasta 1800-luvulla se rakennettiin uudelleen.

Limingan hävitys vuonna 1589

Vesaisten retkien suututtamana Venäjän tsaari kirjoitti Solovetskiin ja käski tehdä kostohyökkäyksen Pohjois-Pohjanmaalle. Tätä varten hän lähetti apuvoimia, mm. aatelisjoukkoja, streltsejä Moskovasta. Noin 1 300 miestä käsittävä sotajoukko saapui Liminkaan jouluna 1589. Viattomain lasten päivänä he polttivat Limingan kirkon ja kirkon vieressä sijainneen pienen puulinnan, jonka suojista liminkalaiset yrittivät pikkutykkeineen tehdä vastarintaa.

Hävitys jatkui vielä tammikuussa. Kun vihollinen lopulta poistui, oli yli 300 taloa maan tasalla; vain pieni Temmes oli jostain syystä säilynyt. (Liminka 1477–1977. 1977. Seija Korte)

Oulun uusi linna

Limingan hävitys oli merkittävä takaisku, joka pani Ruotsin valtion tehostamaan Oulun seudun puolustusta. Jo seuraavana vuonna 1590 koottiin Ouluun noin 6 000 miestä. Heidän ylipäällikökseen kuningas määräsi aikaisemmissa merisodissa kunnostautuneen Pietari Baggen.

Ruotsin kuninkaan lähimpiin pyrkimyksiin kuului kuitenkin vallata alueita Kuolasta ja Vienasta. Näitä pyrkimyksiä on myöhemmin kutsuttu Valkean meren ohjelmaksi. Niillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Olihan esimerkiksi Pekka Vesainen noin sadan hengen miesjoukolla hävittänyt vihollisen kaupunkeja.

Ruotsin kuningas päätti siis tehostaa sotapolitiikkaansa. Oli saatava tuhansiin nouseva sotaväki ja sille tykkejä. Sitä varten tarvittiin tukikohta, linna. Hanke perustui osaksi väärille olettamuksille. Suuren sotajoukon kuljettaminen pohjoisessa tiettömässä ja asumattomassa maastossa oli äärimmäisen vaikeaa. Se mikä onnistui muutamilta eränkäyntiin tottuneilta sisseiltä, ei luonnistunut suurilta muualta tuoduilta miesjoukoilta. Vanhoista kartoista päätellen Ruotsin kuninkaan hovissa oli vallalla harhaluulo, että valloitettavat alueet olivat kovin lähellä.

Ylipäällikön valinnassa Ruotsi oli tehnyt virheen, mikä näkyi siinä, että kuninkaan epäsuosioon joutunut pietari Bagge piti tehtäviään Oulussa lähinnä karkoituksena. Hän sai kyllä kuninkaalta tarkat ohjeet tulevasta sotaretkestä. Mutta Bagge oli jo vanha mies, eikä hänellä ollut halua lähteä voimia vaativalle sotaretkelle. Niinpä lähdöstä ei tullut mitään. Veneitä oli liian vähän, koskenlaskijat olivat karanneet ja tiedustelijoiden mukaan luntakin oli satanut sisämaassa.

Sotajoukko jäikin talveksi Ouluun, joten sille oli rakennettava varustus. Sen Bagge rakennutti nopeasti. Parissa kuukaudessa sen ensimmäiset osat olivat valmiina, luultavasti ilman tarkkoja suunnitelmia ja kirjallisia määräyksiä. Tämä oli Oulun uuden linnan alku. Oikeastaan se oli vain vankkarakenteinen varasto. Tässä varikkolinnassa oli useita hirsihökkeleitä: majoja varastohenkilökunnalle ja ainakin yksi huone itselleen Pietari Baggelle.

Tästä vaatimattomasta linnasta kehittyi kuitenkin pian merkittävä tukikohta sekä Juhana III:n että Kaarle-herttuan toiminnalle. Bagge lähti Oulusta jo vuonna 1592, ja hänen jälkeensä linnaan tuli uudet isännät. Linnaa laajennettiin ja sitä vahvistettiin valleilla.

Myöhemmin kuninkaaksi tullut Kaarle-herttua perusti kaupungin linnan kylkeen ja antoi sille linnasta kertovan nimen Uleåborg. Linna oli huomattavin osa Oulun kaupunkia koko 1600-luvun ajan. Sinne johti Pokkitörmältä silta. Sitkeähenkisten tarujen mukaan linnasta olisi johtanut maanalainen salainen käytäväkin kaupungin puolelle, mutta siinä ei ole mitään perää.

Venäläiset hävittivät Oulun linnan ison vihan aikana 1715. Kun sen ruutikellari räjähti salaman iskusta vuonna 1793, se raunioitui kokonaan. Nykyinen pieni puinen linnan tornia muistuttava rakennelma on 1800-luvulta. Se on rakennettu merenkulkuoppilaitoksen tarpeita varten linnan kanslian päälle. Kansliassa on nykyään pieni museo. (Ahti Paulaharju: Oulun linna 1968 ym.)

Suuri hävitys tammikuussa 1592

Oulun uusi linna Oulujoen suistoon rakennettiin mm. sitä varten, että siitä käsin voitaisiin laajentaa Ruotsin valtakuntaa Vienanmerelle asti. Toukokuussa 1591 linnasta lähti miehiä uudelle pohjanretkelle Kuolaan, mutta he tulivat takaisin saatuaan kuulla, että venäläiset olivat tulossa vahvoin joukoin hätyyttämään Oulun linnaa.

Taisteltuaan pienen venäläisjoukon kanssa Oulujoella retkeläiset lähtivät uudelleen matkaan, nyt Sumaan. Mutta Sumaa he eivät kyenneet valloittamaan, vaikka heillä oli 12 tykkiäkin mukana. Pian koko sotajoukko hajosi, sillä ylipäällikkö Pietari Baggen poika, Sven Bagge, ei pystynyt pitämään joukoissa kuria. Muun muassa suomalaiset ja ruotsalaiset miehet riitelivät keskenään. Niinpä joukot palasivat Oulun linnaan kahtena osastona, eri tietä.

Kuningas Juhana III oli ärtynyt ja päätti järjestää uuden retken Vienaan vuonna 1591. Senkin johdossa oli Sven Bagge. Nyt Suma valloitettiin ja ryöstelyä jatkettiin pitkin Vienanmeren rannikkoa aina Vienan Kemiin asti. Kun venäläiset alkoivat keskittää suuria sotajoukkoja Baggea vastaan, tämä palasi kiireen vilkkaa takaisin Oulun linnan suojiin lokakuun puolivälissä.

Tammikuussa 1592 ilmestyi kreivi Grigori Volkonskin johtama karjalaisista vapaaehtoisista koottu sotajoukko Pohjanlahden rannikolle. Vihollisia oli kaiken kaikkiaan noin 3 000 eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Oulun linnassakin oli lähes yhtä paljon sotaväkeä Sven Baggen komennossa. Suuren vihollisjoukon säikäyttäminä he määräsivät kokoamaan lisää miehiä Saloisista ja sen eteläpuolella olevista pitäjistä.

Volkonskin sotajoukko tuli Oulujokivartta seuraten Muhokselle ja sieltä Liminkaan, joka toistamiseen hävitettiin. Limingan kirkkokin, joka oli juuri pystytetty, tuikattiin tuleen. Nykyisen kirkon paikalla oli liminkalaisilla pieni linnoitus, josta käsin he aluksi puolustautuivat hyvällä menestyksellä. Heillä oli siinä nahkalla päällystetty tykkikin, mutta se lakkasi toimimasta, kun joku latasi sen väärin: pisti putken suusta ensin kuulan ja sitten ruudin. Tällainen latinki ei tietenkään syttynyt.

Liminkalaisten epäonnen jälkeen Volkonski pääsi voitolle. Sen jälkeen hänen joukkonsa mellastelivat mielin määrin Limingassa Oulun varusväen puuttumatta mitenkään asiaan.

Noin tuhannen miehen joukolla Volkonski kävi Oulun linnan edustalla mutta ei ryhtynyt sitä valloittamaan vaan lähti Siikajokea hävittämään. Nyt uskalsi Baggekin lähteä linnastaan vihollisen perään ja tuli Liminkaan asti. Siellä hän alkoi pelätä, että venäläiset voisivat katkaista häneltä paluutien, mistä syystä hän palasi Oulun linnaan. Myöskään eteläisistä pitäjistä koottuja nostomiehiä ei johdettu taisteluun.

Venäläiset saivat ilman Oulun varusväen vastarintaa tehdä tihutöitään ja palata takaisin Karjalaan. Vaikka oli hyvät hiihtokelit, ei Oulun linnasta järjestetty takaa-ajoa.

Oulun linna ja sen varusväen menettely tuottivat varmaan pohjoispohjalaisille pettymyksiä. Bagge teki vielä sotaretken Vienaan. Pian sen jälkeen loppuivat hävitysretket puolin ja toisin. Juhana III kuoli vuoden 1592 lopulla. Kyllästynyt ja tympääntynyt Pietari Bagge jätti Oulun linnan ja purjehti varmaan itseäänkin arkuudesta syyttäen Tukholmaan ja jäi sinne. Ruotsi ja Venäjä solmivat seuraavana vuonna välirauhan ja lopullisen rauhan Täyssinässä vuonna 1595. (Ahti Paulaharju: Oulun linna 1968; Oulujokilaakson historia. 1991. Jouko Vahtolan artikkeli. – Limingan Linnukkapatsas on pystytetty vuonna 1934 näiden tapahtumien muistoksi kirkon vanhalle paikalle.)

Täyssinän rauha

Yli 200 vuotta kestäneet venäläisten organisoimat hävitysretket Perämeren suomalaisasutuksen tuhoamiseksi johtivat aina pohjoispohjalaisten kostoretkiin. Vaikka ne toisinaan näyttivät käytännössä pohjalaisten ja vienankarjalaisten keskinäiseltä vihanpidolta, niiden kummankin takana oli valtiovalta, Ruotsi sekä Novgorod, vuodesta 1480 alkaen Venäjä. Niinpä rauhakin ja sen ehdot riippuivat siitä, mitä koko rintamalla oli tapahtunut.

Vaikka Pohjois-Pohjanmaa oli monta kertaa hävitetty, se säilyi ja sai takaisin vanhoja eräomistuksiaan idässä, sillä Ruotsin aseet olivat saaneet merkittäviä voittoja eteläisillä taistelukentillä, kuten Narvassa. Rauha tehtiin Narvan lähellä Täyssinässä vuonna 1595.

Täyssinässä päätettiin ylimalkaisesti, että uusi raja vedetään Iivaaraan ja sieltä Inarinjärveen. Seuraavina vuosina suoritettiin rajankäyntejä maastossa kolmessa kohdassa yhtä aikaa. Pohjois-Suomea koski rajan pohjoisosan kulku Repolasta lähtien.

Heinäkuussa 1595 Kalajoen kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan laivuri toi ruotsalaiset rajankävijät Tukholmasta Ouluun. Jotta he voisivat esiintyä arvokkaasti neuvotteluissa, heillä oli mukanaan upeat silkki- ja verkapuvut. Ehkäpä vastapuolen suostuttelemiseksi heillä oli runsaasti myös espanjalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia viinejä. Ruotsalaisilla neuvottelijoilla oli myös paikallisia asiantuntijoita: mainittu Ljungo Tuomaanpoika, hänen veljensä Limingan nimismies Gabriel Tuomaanpoika sekä lapinvouti Niilo Oravainen. Asiantuntijat olivat tarpeen, sillä Limingan suurpitäjän eräalueet ulottuivat Oulujoen vesistöjä ja Iin suurpitäjän erämaat Iijoen vesistöjä seuraten kauas itään. Piti siis tietää, missä vanhat omistukset olivat.

Rajankävijöiden kohtaamispaikkana oli Kuhmon Lappolanjärvi, jonka itäpuolella on mainittu Repola. Vaikka ruotsalaiset rajankävijät olivat kuukauden myöhässä, ei venäläistä valtuuskuntaa näkynyt. Se majaili Nilsiän Pisanmäessä ja vaati, että rajankäynti oli aloitettava sieltä eli huomattavasti lännempää. Tähän ruotsalainen valtuuskunta ei suostunut, ja lopulta se palasi Ouluun. Kaarle-herttua asetti uuden valtuuskunnan, ja vasta maaliskuussa molempien maiden valtuuskunnat tapasivat toisensa Kuhmon Ruotsinjärvellä. Venäläiset antoivat siis periksi tässä asiassa.

Mutta rajan merkitseminen tapahtui paljolti Moskovan sanelun mukaan ruotsalaisten ollessa velttoina. Venäläiset saivat oveluudellaan ja siksi, että ruotsalaiset eivät tunteneet sikäläisiä maisemia, rajan kulkemaan melkoisesti länteen päin, jopa Pisanmäkeen asti. Tästä syystä Venäjän puolelle merkittiin alueita, jotka erämaina olivat kuuluneet suomalaisille. Raja merkittiin vain Kuusamon Iivaaralle asti, siitä pohjoiseen nimettiin lappalaisten kyliä, joita seuraten raja kulki.

Täyssinän rauhan rajaa jouduttiin korjaamaan vuonna 1833. Tuolloin sitä siirrettiin itään todellista tilannetta vastaavaksi.

Kuitenkin uusi raja kaukana idässä merkitsi turvaa ja uuden aikakauden alkamista Pohjois-Pohjanmaalla. Uuden rajan turvaksi rakennettiin Kajaaninlinna. (Armas Luukko: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. 1954; Kyösti Julku: Suomen itärajan synty. 1987)